Oman huoneen hämärästä päivänvaloon

Saara Turunen: Sivuhenkilö
romaani, 236s.
Tammi, 2018

Kirjoja ovat aina julkaisseet ne, jotka ovat olleet parhaita kirjoittajia, sanoi isäni. Ja maailmassa vallitsee jo ihan tarpeeksi tasa-arvoa, lisäsi veljeni.  Sitä paitsi on niitä vakavampiakin ongelmia, hän sanoi. Kuten mitä? kysyin minä. No esimerkiksi liikakansoitus, sanoi veljeni.

Saara Turusen Sivuhenkilö on autofiktiivinen teos, joka kuvaa esikoiskirjan ilmestymisen jälkeistä vuotta kirjailijan elämässä. Kun esikoinen, kaikkien odotusten ja toiveiden tiivistymä on syntynyt, kirjailija odottaa kukkalähetyksiä, kutsuja ja ylistystä saapuviksi. Niiden sijaan tuleekin vain hiljaista. Kirjallisuustilaisuudet ovat laimeita, kritiikit vähätteleviä ja epäolennaiseen tarttuvia, eikä kirjailija saa suunvuoroa kirjaansa liittyvien väärinkäsitysten oikaisemiseksi. Hän tuntee jäävänsä sivuun, ja taiteellisen työn jatkamisen sijaan juuttuu pohtimaan omaa asemaansa taiteilijana.

Nihkeä vastaanotto saa kirjailijapäähenkilön herkistymään ympäröivän ilmapiirin tarkkailemiseen. Hän havahtuu siihen, että muut oman ikäiset naiset ovat äitejä ja puolisoita, paikkansa löytäneitä naisia, joihin yhteiskunta tuntuu kohdistavan hyväksyvän katseensa. Kirjallisuuskentällä puolestaan tilan valtaavat mieskirjailijoita ihailevat mieskirjailijat. Päähenkilön esikoinen on paperia eikä sitä voi työnnellä lastenrattaissa, eikä sen olemassaolo siksi tunnu merkitsevän mitään muille kuin kirjoittajalleen. Kirjailija seuraa kirjansa matkaa kohti unohdusta kuin kuumeilevan lapsen heikkenevää tilaa.

Turusen autofiktiossa puhuja on esseemäisesti esillä, sävyttäen, kärjistäen ja arvottaen kaikkea kerrottua. Päivänvaloon tuodaan tuntemuksia, joista ei yleensä puhuta, joista ei pitäisi kirjoittaa ja joita ei saisi oikeastaan ajatellakaan, vaikka kaikki niitä silti pyörittelevät: mitä muut minusta ajattelevat, miten saisin heidän hyväksyntänsä? Puhujasta on kuitenkin hankala saada otetta: hän on yhtä aikaa sisäistetyn häpeänsä lamauttama ja silti pohjattomasti omiin kykyihinsä uskova.

Autofiktio on miehinen laji, se on tilan ottamista puhtaimmillaan. Autofiktion kirjoittaja joutuu astumaan reippaasti häpeän, itsesensuurin ja nolostelun kynnyksen yli sanoen: minun elämäni ansaitsee tulla julkaistuksi ja luetuksi. Siksi omasta elämästä kirjoittamista voi jo itsessään tarkastella feministisenä tekona, tilan valtaamisena perinteisesti miehiseltä toiminnan alueelta.

Turusen feminismi saattaa kuitenkin ärsyttää. Hänen kuvaamansa ongelmat tuntuvat äitiemme sukupolven selättämiltä toisen aallon höpinöiltä. On miehet ja on naiset ja heidän välissään epätasa-arvon kuilu. On miesten maailma, jossa nainen on ahtaalla näennäisestä mahdollisuuksien tasa-arvosta huolimatta. Päähenkilön ajatusmaailma tuntuu lukkiutuneelta ”naiskysymysten” ympärillä vellomiselta vailla tämän vuosituhannen intersektionaalisia sävyjä. Kaikki olisi paremmin jos vain olisin mies, tuntuu ajattelevan tämä korkeakoulutettu valkoinen nainen, joka asuu isänsä maksamassa asunnossa.

Päähenkilön kohtaama räikeä ja kaikkialle ulottuva, mutta silti huomiokatveeseen jäävä seksismi saa kuitenkin mietteliääksi. Vaikka feministisen teorian, tutkimuksen ja kulttuuritoiminnan painopiste on siirtynyt intersektionaaliseen lähestymistapaan, toisen aallon ongelmat ovat edelleen läsnä naisten eletyssä todellisuudessa. Ilmassa on jopa merkkejä askelista taaksepäin, menneisyydessä ratkaistujen ongelmien paluusta. Internet tarjoaa kasvualustan uudenlaiselle naisvihalle, jollaisen olemassaoloon nykysuomessa olisi ollut vaikea uskoa vielä vuosikymmen sitten. Kommenttiosiot syttyvät liekkeihin, kun otsikossa mainitaan feminismi tai kun nainen uskaltautuu avaamaan suunsa jostakin yhteiskunnallisesta epäkohdasta. Haukkumasanat ja uhkaukset ovat niitä perinteisiä.

Erityisesti taidemaailmaa on viime aikoina ravistellut vuosikymmeniä jatkuneiden, vahvasti sukupuolittuneiden vallan väärinkäytösten tuominen julkisuuteen. Ehkä tarvitsemme juuri tällaisen teoksen, joka hieman mustavalkoistaen näyttää, mitä on taidemaailman seksismi arkipäiväisimmillään. Ehkä myös tulevat, toivottavasti tasa-arvoisemmassa maailmassa elävät lukijapolvet voivat Sivuhenkilön avulla saada siitä käsityksen.

Turunen esittelee teoksessa oman, pelkästään naiskirjailijoiden teoksista koostuvan klassikkolistansa, joka näyttää jo poikineen #uudetklassikot-somehaasteenkin. Romaani tuntuukin kehottavan toimintaan: uudelleenarvioimaan omaa taidekäsitystämme sekä tarkastelemaan kriittisin silmin omaa toimintaamme ja niitä odotuksia, joita kohdistamme itseemme.

Teos nousee myös kirjailijan omaehtoisuuden ja taiteellisen työn itseisarvon puolustukseksi. Esikoiskirjan saama murskakritiikki sysää päähenkilön synkkiin ajatuksiin, mutta olo ei siitä valoisammaksi muutu asenteiden kääntyessäkään. Kirjailijan työntäessä kirjallisuuspalkintopokaalia kotiin siskonsa lastenrattaissa on koko homman mielekkyys edelleen yhtä suuri arvoitus. Oli vastaanotto millainen tahansa, se ei yksinään riitä merkityksellistämään taiteellisen prosessin yksinäisiä työtunteja ja epätoivon hetkiä. Jos haluaa kirjoittaa, on vain kirjoitettava, siinä koko jutun juoni. Kun kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa, voi innostua kuin lapsi, motiivejaan kyseenalaistamatta:

Kirjoitan kirjoittamisesta ja siitä, ettei siitä kai saisi kirjoittaa, mutta minä kirjoitan silti, sillä elämä on lyhyt eikä kuolleena voi enää kirjoittaa. Kirjoitan samalla tavalla kuin toisen siskoni poika, joka piirsi isänpäiväkorttiin lehtipuhaltimen, oksasilppurin ja kaksi palohälytintä, asiat jotka merkitsivät pojalle eniten.

 

Lydia Lehtola

Hauskasti ja viisaasti nuoruudesta

Erkka Mykkänen: Something not good
Pienoisromaani, 153 s.
Wsoy, 2018

Erkka Mykkäsen toinen teos on kevyt ja hauska pienoisromaani Something not good, jonka päähenkilö on Veikko, tavallinen ja sympaattinen nuori aikuinen. Veikko päätyy parisuhteeseen, käy reppureissulla Thaimaassa ja hänet valitaan runoyhdistyksen taloudenhoitajaksi. Yliopistossa hän opiskelee kirjallisuutta myöntämättä itselleen pyrkimyksiään tulla joskus kirjailijaksi.

Kirja ei yritä rakentaa Veikon elämästä kehityskertomusta, ja tässä onkin yksi sen suurimmista ansioista. Elämä näytetään sarjana tapahtumia, joiden yhteys on usein vain se, että niissä on mukana samoja ihmisiä, ja asioilla on tapana järjestyä. Aikuistumisesta kirjoittamisen sijaan Mykkänen kirjoittaa hauskan anti-kehitysromaanin, jonka hän tarjoaa 2010-luvun nuorille aikuisille.

19-vuotiaana Veikko suorittaa siviilipalveluksen kirjastossa:

”Vaikka Veikko asiaa kuinka pyöritteli, ei sitä voinut paremmin sanoa: Pihlajamäen kirjastossa työskenteli keski-ikäisiä ihmisiä.

Kirjaston työntekijät, nekin jotka eivät varsinaisesti olleet keski-ikäisiä, laahustivat tohveleissaan työpisteeltään kahvihuoneeseen, kahvihuoneesta kassalle ja kassalta hyllyttämään. Kaikki valittivat kiirettä, vaikka kiirettä ei huomannut muusta kuin valituksen määrästä. Kahvihuoneessa päiviteltiin sairauksia ja lasten sairauksia ja vanhempien sairauksia ja jatkuvasti kovenevia työelämän vaatimuksia, kuten että Facebookiin piti laittaa lukupiiristä kuva.”

Sosiaalinen media nykyajan ilmiönä, elämän arkisuus sekä lukuisat tunnistettavat paikat ympäri Helsinkiä tekevät kirjasta varsin todentuntuisen. Helsingin yliopistossa kirjallisuustiedettä opiskellut Mykkänen hyödyntää teoksessaan huomattavaa määrää omaelämäkerrallisia aineksia. Lukijaa vastaan tulee myös tutun oloisia henkilöhahmoja: kirjallisuustieteen professori, turkulaisen katurunouden ”grand old man” sekä kalliolainen lukiopoika, joka esittää runojaan biojätepussi päässään. Kirjan yksityiskohdista saa eniten irti kieltämättä sellainen lukija, joka tuntee kirjallisuuskentällä toimivia tahoja ja henkilöitä.

Kokonaisuuden humoristisuudesta huolimatta kirjassa on myös viisautta. Veikon elämäntarina on kaksoiskoodattu siten, että lauseen tasolla siitä löytyy syvempiäkin mietteitä, jotka toiset lukijat voivat helposti sivuuttaa, ja toiset taas pysähtyä niitä pohdiskelemaan. Mykkäsen kieli on tiivistä; hän luo kirjan sivuille tilannetta ja tunnelmaa vain muutamalla yksityiskohdalla. Kerronta ei missään vaiheessa tunnu pitkitetyltä.

Veikon tarinaan ei kannata tarttua jos hakee itselleen suuria eksistentiaalisia kysymyksiä pohdiskelevaa romaania. Mutta jos pieniä viisaita elämänhavaintoja tekevä kirja miellyttää, on varmasti tehnyt oikean löydön.

Réka Lelkes

Väläyksiä yksinäisyydestä

  kuva: Lydia Lehtola

Tekla Inari: Siniset vuodet / Blue Years
Runo- ja valokuvateos, ei sivunumerointia
Kosmos, 2017

Tekla Inarin runoa ja valokuvaa yhdistävä teos Siniset vuodet / Blue Years on poikkeuksellinen ja tervetullut ilmestys kotimaisen runouden kentällä. Teoksen runot ja kuvat sijoittuvat urbaaniin arkitodellisuuteen, jonka hälyn keskeltä puhuja etsii rakkautta ja merkitystä. Kuva- ja sanataidetta yhdistäviä teoksia on totuttu näkemään kenties enemmän kuvataiteen kuin kirjallisuuden puitteissa ja tiloissa, joten teos tuntuu myös kehotukselta omien kirjallisuuskäsitysten uudelleenarviointiin. Näin se asettuu osaksi laajempaa käynnissä olevaa kirjallisuuskentän murrosta. Tämänkaltaisia teoksia ei vielä näy suurten kustantamojen katalogeissa, mutta ruohonjuuritasolla tapahtuu sitäkin enemmän.

Kosmos-kustantamon nettisivujen mukaan Siniset vuodet on kuvattu ja kirjoitettu enimmäkseen älypuhelimella. Kenties siitä syntyy teoksen luonnosmaisuus, harkittu keskeneräisyys, joka jättää tilaa ajatusten kuljeskelulle. Se tuntuu heijastelevan ajassamme koettua keskeneräisyyttä ja sirpaleisuutta, valmiiksi tulemisen mahdottomuutta. Teos on kokonaan sivunumeroimaton, ja se on painettu karhealle kierrätyspaperille, joka tuo digikuviin sopivasti rosoa. Näytöillä vilkkuvien pikselien sijaan kuvista tulee käsinkosketeltavia ja läsnäolevia.

”Lähetit viestin viime viikolla. Mielessäni vastasin heti sen saatuani. Todellisuudessa vastaan vasta nyt, puutarhan hämärässä.”

Siniset vuodet hyödyntää puhekielenomaista ilmaisua ja pikaviestinkieltä, mutta nojaa silti pohjimmiltaan konventionaaliseen modernistiseen kuvaan, symbolien käytössään paikoin jopa romanttiseen kieleen. Säkeet liikkuvat usein metaforisella tasolla ja pelaavat hyvinkin tutuilla runokuvilla, joissa värit, valot ja muut runotopokset puhuvat sisäisistä liikkeistä:

”Panin käteni pimeään / kosketin varjoainetta, sydäntäsi. / Näin kaikista suurimman valon. / Olen ohittanut iän, / jolloin kuollaan nuorena. / Nyt huuhdon / kaikesta keskeneräisestä kultaa.”

Teoksen valokuvissa ihminen on poissaoleva viittauskohde, joka on näkyvillä vain jättämiensä jälkien kautta: tyhjät vuoteet, hylätyt esineet ja sattumalta muodostuneet asetelmat ovat ihmisyyden rippeitä ihmisistä tyhjenneissä tiloissa. Yksinäisyydestä, erillisyydestä ja kohtaamattomuudesta huolimatta kuvat myös löytävät kauneutta odottamattomista paikoista ja pyhyyttä kaiken arkisen seasta.

Valokuvien tarkoitus ei tunnu olevan vain kuvittaa runoja, eivätkä runot vaikuta syntyneen kuvien pohjalta. Ne ovat pikemminkin kaksi itsenäistä tasoa, joiden kohdatessa syntyy jännitteitä ja merkityksiä. Sekä kuvissa että runoissa pohjavire on sinertävän alakuloinen, mutta mukana on myös huumoria ja vinksahtaneisuutta, äänetöntä naurua ihmisyyden kummallisuuksille.

Suomenkielisten runojen rinnalla kulkevat Kasper Salosen englanninkieliset käännökset. Runoteokselle harvinainen ratkaisu on omiaan laajentamaan teoksen potentiaalista lukijakuntaa, mutta vaatii ainakin suomenkieliseltä lukijalta myös hieman totuttelua. On vaikeaa jättää käännökset lukematta, ja usein ajatus jää runon suoran kokemisen sijaan hetkeksi kiinni esimerkiksi alkuperäistekstin ja käännöksen vertailuun. Tekla Inari on koulutukseltaan valokuvataiteen maisteri, ja käännösratkaisu lienee kummunnut kuvataiteen maailmasta, joka alana on runoutta huomattavasti kansainvälisempi.

Jos Siniset vuodet olisi Tekla Inarin Instagram-tili, hymähtelisin ihaillen sen monitulkintaisille kuvan ja sanan kohtaamisille ja hallitulle visuaaliselle ilmeelle ja ryhtyisin oitis tilin seuraajaksi, kuten varmaan moni muukin tekisi. Kirjamuotoon suhtaudun kuitenkin erilaisella vakavuudella: odotan hetkellisten sijaan kestävää. Siniset vuodet on raikas kokonaisuus, jonka parissa on helppo viihtyä, mutta joka on myös helppo unohtaa.

Lydia Lehtola