Miehen arkielämän haasteista

 

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
Romaani, 254 sivua
Atena, 2016

 Avoimia mahdollisuuksia retkottaa edessä vaikka millä mitalla, enkä saa tartuttua mistään kiinni, ja vähitellen ovet sulkeutuvat yksi toisensa jälkeen. Kaikki menee ohi. Koko ajan sitä tietää tai ainakin vakuuttaa itselleen, että vielä on aikaa. Ja samaan aikaan tiedostaa, että aikaa ei ole koskaan riittävästi. Ei ole tarpeeksi aikaa ymmärtää, kuka haluaisi olla ja mitä haluaisi tehdä, saati että vielä ehtisi muuttua sellaiseksi kuin haluaa ja tekisi sitä mitä tahtoo.

Jarmo Ihalaisen romaani Mitä miehen pitää kuvaa koruttoman arkisella otteella kahden miehen elämää eri vuosikymmenillä. Kelpo on 1910-luvun alussa huutolaisena myyty poika, joka talosta taloon kiertäessään tulee läheisesti tutuksi nälän, väkivallan ja epäinhimillisen kohtelun kanssa. Nykyhetkessä elävän Mikan keski-iän kriisi taas käsittää lähinnä nettideittailun turhauttavuuden ja muutaman hankalahkon perhesuhteen. Kontrasti niin päähenkilöiden ongelmien kuin ajankuvienkin välillä on paikoitellen valtava ja saa Mikan hahmon tuntumaan usein jopa pikkumaisen rasittavalta, vaikkei tämän henkilökohtaista itsensä löytämisen vaikeutta millään muotoa teoksessa vähätelläkään. Tarkoitus on oletettavasti ollut esittää kaksi erilaista, aikaansa suhteutettua kuvaa miehenä olemisen haasteista, mutta tässä tapauksessa toinen lähinnä ironisoi toisen. Mikan osuuksissa on myös havaittavissa valitettavan paljon stereotyyppistä sukupuolten välistä vastakkainasettelua – miehet ja naiset esitetään tietynlaisina, ennalta määriteltyinä ja toisistaan selkeästi poikkeavina yhtenäisinä ryhminä sen sijaan että henkilöitä tarkasteltaisiin yksilöinä. Teoksessa toki on kyse nimenomaan siitä, mitä on olla mies, mutta nykyhetkeen sijoittuvan tarinan olisi voinut odottaa ottavan hieman raikkaamman lähestymistavan aiheeseen. Mies ei kuitenkaan ole mies ainoastaan suhteessa naiseen.

Tähän asti hän on ajatellut, että täällä on hyvä olla. Tai siis paha olla, mutta sillä tavalla hyvä, että on tiennyt, mitä päivät pitävät sisällään. Työtä ja työtä ja työtä. Siihen on voinut luottaa.

Se mikä Ihalaisen romaanissa toimii, on sadan vuoden taakse sijoittuva Kelpon tarina. Paitsi että henkilöhahmo on huomattavasti Mikaa mielenkiintoisempi ja syvempi, etenee tarina juonenkin tasolla jouhevammin sisältäen osuvia havaintoja niin maailmasta kuin elämästä ylipäätään. Erityisesti romaanin alussa kuvaus väkivaltaisen ja epätasapainoisen isännän alaisuudessa kammottavissa olosuhteissa raatavasta pojasta on vaikuttava. Myös lakonisen toteava, turhasta dramaattisuudesta riisuttu kerronta on ehdottomasti Kelpon tarinan hienointa antia.

Kovin jännittäviin tai yllättäviin juonenkäänteisiin ei teoksessa törmää, mutta niitä se ei varsinaisesti kaipaakaan romaanin tehon perustuessa juuri sen realistisuuteen ja arkiseen, samastuttavaan elämänmenoon. Ihalaisen rauhallinen ja kaunistelematon kerronta sopii tavallisten ihmisten tavallisten elämien kuvaukseen hienosti myös nykypäivään sijoittuvassa Mikan tarinassa.

Mitä miehen pitää on suhteessa sisältöönsä juuri sopivan pituinen, hallittu kokonaisuus, jota on taitavan kerronnan ansiosta suurimmaksi osin miellyttävä lukea. Varsinaisen järisyttäviä oivalluksia tai uusia näkökulmia se ei aiheensa tiimoilta tarjoile, mutta toimii silti kohtuullisen viihdyttävänä vapaa-ajan lukemisena.

Juulia Heinonen

Kuin kauhistuttava aukeava käärö

Mika Pekkola: Pyhän Antoniuksen tuli
Historiallinen romaani, 342 sivua
Like, 2016

Romaani perustuu tosiasiallisiin historiallisiin tapahtumiin ja sen henkilöhahmojen sanat, teot ja ajatukset heijastelevat oman aikakautensa ihmisten käsityksiä maailmasta. Kuitenkin historiallinen romaani on aina ensisijaisesti oman kirjoitusaikakautensa tuote.

Myös sellaiset viihteelliset historialliset romaanit, jotka pyrkivät ikään kuin kuljettamaan lukijansa mahdollisimman aidon tuntuisesti kuvaamaansa aikakauteen, usein paljastavat tällaisen jälkeenpäin kerrotun luonteensa niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin aiheen valinnassa. Monesti historiallisen romaanin aiheeksi valikoituu jokin omana aikanaan vähäpätöisenä ohitettu, mutta näin nykyihmisen näkökulmasta tulevaisuutta enteillyt tapaus. Pyhän Antoniuksen tuli ei ole mikään viihteellinen historiallinen romaani, ja aika lailla historian hämäriin on jäänyt myös se Eurooppaa keskiajalla piinannut tauti, joka tunnettiin tuolloin samalla nimellä, jolla myös tämä romaani on nimetty. Kuitenkin Pyhän Antoniuksen tuli tuo avoimesti esille sen, että kirjoituksen näkökulma kohdistuu nimenomaan nykyajasta tarkemmin määrittelemättömään aikakauteen keskiajan Euroopassa. Joku paremmin keskiajan historiaan perehtynyt saattaisi osata ajoittaa romaanin tapahtumat tarkemmin henkilöhahmojen nimien tai muiden sellaisten seikkojen perusteella.

Romaanin minäkertojana toimii lääketieteen tohtori Simon Hoffmann, joka matkustaa Roggendorfin kaupunkiin tutkimaan siellä leviävää kirjan nimessäkin viitattua tautia. Jos tyypillinen viihteellinen historiallinen romaani yrittää kuvata ihmisyhteisöä, johon lukija voisi ikään kuin tekstin välityksellä asettua ja tuntea olonsa siellä kotoisaksi, Pyhän Antoniuksen tuli on valinnut oikeastaan täysin päinvastaisen lähestymistavan. Roggendorfin kaupunki esitetään Hoffmannille aivan yhtä vieraana, outona ja ahdistavana kuin millaisena se näyttäytyy lukijalle hänen kerrontansa välityksellä. Romaanin tapahtumat keskittyvät huomattavan suurissa määrin Roggendorfin Pötsiksi nimitettyyn köyhälistön asuinkortteliin, ja ne keskittyvät kuvaamaan lähinnä ihmisten keskuudessa esiintyviä hulluuden, irstauden ja väkivaltaisuuden ilmentymiä. Samaan aikaan romaanin henkilöhahmojen asenteet heijastelevat oman aikakautensa ihmisten käsityksiä näistä asioista, ja usein näiden vuorosanat vaikuttavatkin siltä kuin ne olisi poimittu suunnilleen sellaisenaan jostain aidosta historiallisesta pohjatekstistä.  Tällä lailla romaanin henkilöhahmot muodostuvat kuitenkin karikatyyrimäisen suorapuheisiksi, mikä toisaalta sopii romaanin rakenteeseen noin muuten. Hulluus, rietas sukupuolielämä, väkivalta ja korruptio muodostavat eräänlaisen keskiaikaisen kauhugallerian, jonka kuvat kulkeutuvat virtana aina vain avuttomammaksi käyvän Hoffmannin ja siten myös teoksen lukijan silmien edessä vieden Hoffmannia kohti turhankin kliseisesti avoimeksi jäävää loppuratkaisua.

Romaanin kerronnan nykyaikainen näkökulma tulee ilmi erityisesti siitä, että Hoffmannin käsitykset maailmasta ovat hyvin lähellä nykyaikaisen ihmisen arvoja ja asenteita. Tähän liittyy olennaisesti myös se, että romaani kuvaa keskiaikaista lääketiedettä tässä suhteessa huomattavasti valistuneemman nykyajan näkökulmasta. Sellaiset keskiaikaiset asenteet, joita Hoffmann joutuu kohtaamaan ja joita hän asettuu vastustamaan, saavat nykyaikaiselle lukijalle asiayhteytensä siitä, että ne esitetään romaanissa Hoffmannin ajatuksiin suhteutettuna, jolloin niiden vanhanaikaisuus ja virheellisyys korostuu. Kohti taudin ydintä suuntautuvan syöksykierteensä aikana Hoffmann tulee sohaisseeksi myös muutamaa sellaista muurahaispesää, jotka ovat pystyssä yhä tänäkin päivänä. Romaanin tekstin takaa nousee esiin kysymyksiä liittyen voimankäyttöön, valtaa pitävien korruptioon, inhimillisen hädän tunnistamiseen sekä sellaisiin hulluuden ruumiillisiin, ympäristöllisiin ja sosiaalisiin ulottuvuuksiin, jotka eivät ole mitenkään täysin selkeitä vielä nykyajankaan oppineille, kansanihmisistä nyt puhumattakaan. Pyhän Antoniuksen tuli poltti keskiaikaisesta Euroopasta esiin kipukohtia, joiden osalta nykyisetkään yhteiskunnat eivät ansaitse terveen papereita.

Ilpo Weijola

Puhumisen tärkeydestä muistuttava romaani

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
Romaani, 248 sivua
Atena, 2016

”Ja niin annoin itseni rikkoutua, koska sillä ei ollut merkitystä.”

Katri Rauanjoen teoksessa perhearki, työpaikan vaivaava ilmapiiri, hankalat ihmissuhteet ja lapsuuden unohdettu tapaus kiertyvät solmuksi, joka saa perheenäidin valitsemaan itsemurhapäiviä kalenterista. Jonain keväänä herään käsittelee tärkeitä aiheita, joista nyky-yhteiskunnassa kyllä puhutaan mutta jotka edelleen ovat jollain tavalla välteltyjä. Mitä tapahtuu, kun voimat eivät enää riitä suorittamaan niin perhettä, avioliittoa kuin työtäkin yhteiskunnan antaman mallin mukaan?

Kaiken pitäisi olla elämässä hyvin: Kertulla on perhe, unelmien rintamamiestalo ja luokanopettajan työ. Mutta todellisuudessa suhde omaan tyttäreen on hankala, avioliitto arkista ja työ väsyttävää, eikä ylimääräistä aikaa tunnu löytyvän. Opettajan työ on kaikkea muuta kuin ideologista oppilaan kasvattamista, eikä työyhteisökään tunnu enää turvalliselta. Arjen pyörittäminen unelmien talossa vie viimeisetkin voimat. Kerttu on kuitenkin aina pärjännyt ja halveksinut ”tämän maailman enminäjaksoja”. Nyt hänen on todettava, ettei hän itse jaksa.

”Silti mikään ei ollut enää hauskaa ja helppoa, ei kevyttä ja kaunista. Elämästä oli tullut pelkkää selviytymistä. Niin kuin he päivästä toiseen kiertäisivät kehää.”

Kerttu jää sairaslomalle, kun väsymykselle annetaan nimi: depressio moderata. Hän alkaa käymään terapiassa, ja pintaan nousevat tapahtumat, jotka Kerttu on halunnut unohtaa. Vaikka Kerttu on osittain onnistunut hautaamaan menneet tapahtumat, ne vaikuttavat kuitenkin edelleen elämään alitajuisesti. Romaani muistuttaakin siitä, kuinka tärkeää puhuminen on. Kun asiat sanoo ääneen, ne voi ymmärtää uudelleen, täysin eri tavalla. Jonain keväänä herään muistuttaa myös siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä puhua – monienkin vuosien takaiset väärinymmärrykset voi korjata.

Romaanin kielen ja tarinan välille syntyy ajoittain hieno kontrasti. Rauanjoen teksti ei missään nimessä vähättele vakavaa aihettaan, mutta huumori on monesti vahvasti läsnä. Siitä ehkä johtuukin, ettei teos vello synkkyydessä – Kertun itseironinen ote itseensä ja elämäänsä keventää lukukokemusta. Synkän ajanjakson keskellä pilkahteleva toivo on kuvattu ilahduttavan omaperäisellä tavalla. Romaanin muoto tukee Kertun toipumisen tarinaa hienosti; romaani on jaettu osioihin kuukausien mukaan, ja osioiden runolliset nimet tuovat esille sen, miten kuukausi kuukaudelta tilanne muuttuu paremmaksi.

Romaaniin olisi toivonut lisää syvyyttä, sillä parisataasivuisessa kirjassa moni aihe ja tapahtuma jää helposti maininnan tasolle. Rauanjoen oivaltavaa kieltä olisi lukenut mielellään enemmänkin, eivätkä lisäsivut olisi olleet haitaksi. Esimerkiksi ajoittain esille nousevissa naiseuteen liittyvissä kysymyksissä olisi ollut potentiaalia syvempäänkin tarkasteluun. Kertun ja tämän siskon välinen vastakkainasettelu asettaa rinnakkain kaksi naisen mallia, joista toinen on tavoitellumpi ja arvostetumpi kuin toinen. Kertun sisko on kaunis, huoliteltu ja hänellä on tytär, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Kerttu taas kokee olevansa sisarensa vastakohta. Naisen identiteetti muotoutuukin hänen rooliensa, ei hänen itsensä, varaan:

”Ei ollut olemassa Kerttua, joka olisi jättänyt jälkensä ihmisten muistiin muuna kuin äitinä, vaimona tai opettajana. Ihmistä, minua, muista erillistä, ei ollut enää. Kerttu oli kadonnut, haalistunut pikkuhiljaa kuin narulle aurinkoon jätetty tyynyliina.”

Jonain keväänä herään on tärkeä kirja. Se käsittelee aiheita, joista tulisi puhua nykyistä enemmän. Vaikka osa henkilöhahmoista ja kerronnasta jääkin etäiseksi, romaani onnistuu silti koskettamaan ja jäämään mieleen. Kieli on teoksen parasta antia; välillä se on runollisen kaunista, mutta tarpeen vaatiessa se välittää myös epätoivoa ja pohjatonta väsymystä.

”Missä vaiheessa olin päästänyt irti punaisella ympyröidyistä päivistä? Kysymys oli helppo esittää, mutta siihen oli mahdoton vastata. Missä vaiheessa pimeästä tulee hämärä? Yhtä hitaasti kuin pahat päivät olivat luikerrelleet elämääni, ne olivat myös hiutuneet pois.”

Talvikki Uusitalo