Vihainen nainen ja sen ukki

Soili Pohjalainen: Valuvika
Romaani, 175 s.
Atena, 2018

Soili Pohjalaisen romaanissa Valuvika minäkertoja Maria on jatkuvasti vihainen. Kolmekymppinen Maria ei tule toimeen äitinsä kanssa, väistelee aviomiehensä vauvakuumeesta puhumista ja kiroaa päässään kaiken aikaa.

Heti romaanin alussa Maria pakenee Helsingin painostavasta tunnelmasta ja hurauttaa autollaan Pohjois-Karjalaan tapaamaan isoisäänsä. Tyypillinen kehitys-  ja matkakertomuksen motiivi – autoilu ja tien päälle lähteminen – lupailee lukijalle juonivetoisuutta ja päähenkilöä kasvattavia valintatilanteita. Valuvika yllättää lukijan, sillä mitään näistä ei oikeastaan tule. Päähenkilöä muuttavat oivallukset tapahtuvat paikan ja ihmisen kohtaamisesta.

Marian saapuessa lapsuudenmaisemiinsa löytyy metsittyneeltä mökiltä rojukasojen keskeltä naukkaileva isoisä Arttu. Pikku hiljaa Maria huomaa, että Artusta löytyy sitä samanlaista sisäistä paloa ja vimmaa kuin hänestä itsstäänkin.

” Arttu puhisee ja kaivaa housun taskuaan. Se nostaa sieltä silmieni tasalle Carisman avaimen, heristelee sitä hetken ja heittää avaimen sitten voimalla rovioon.

– Mikä sua vaivaa! huudan.

– No ei niin mikkään, Arttu sanoo, kävelee saunan nurkalle ja päräyttää raivaussahan käyntiin.

Katson sen huitovaa etenemistä. Rovion takaa katsottuna sen ääriviivat ovat epätarkat. Ne väreilevät lämpimästi. Arttu vilkaisee olkansa taakse minua.

– Tämähän käy! se iloitsee raivaussahan äänen yli. – Niin ku perseen pesu! ”

(s.149)

 

Valuvian kieli on sävykkyydessään ja värikylläisyydessään nautinnollista luettavaa. Sen viehätys perustuu kertojan ja henkilöhahmojen elävästi kirjoitetulle dialogille. Hahmojen kieli on tunteikasta ja ronskia, välistä jopa suorasukaista tylystä: se onnistuu naurattamaan. Dialogin iskevyyttä tasapainottaa Pohjalaisen kerronta, joka tavoittavaa kauniita tarkkoja kuvia ja tunnelmia suomalaisesta maisemasta.

Marian hahmo on kiinnostava eritoten ristiriitaisuudessaan. Romaanin alussa Maria on raivostuttavan itsekeskeinen ja kädetön oman elämänsä ja vihaisen käytöksensä suhteen. Hänestä löytyy kiireeseen ja paineeseen tottuneelle kaupunkilaislukijalle paljon tuttua levottomuutta. Lisäksi naisen aggression suorasukainen käsittely kaunokirjallisuudessa on aina tervetullutta ja virkistävää.

Tuoreelta tuntuu myös romaanin asetelma, jossa Maria oppii ymmärtämään itseään tarkkailemalla isoisäänsä. Marian synkän itseironian ja kaupunkilaisen pessimismin sekä isoisä Artun ilkikurisen omapäisyyden törmäyksestä syntyy lämmintä ja kiinnostavaa  huumoria.Ylisukupolvisen sukulaissuhteen käsittely ei ole kirjallisuudessa niitä aiheista tyypillisimpiä. Vaikka henkilöiden fyysinen ja ajallinen ero on äärimmäinen, yhdistää heitä silti jokin –  muistot, perimä tai suvun historia –  sen Pohjalainen jättää lukijan päätettäväksi.

Kasvuromaanin teemat tarttuvatkin nykyihmisen identiteetin monimutkaisuuteen. Identiteetin rakennuspalikoista käsitellään vähän luettelomaiseenkin tapaan sivuten muun muassa kasvissyöntiä, työelämän vaativuutta, lastenhankintaan liittyvää epävarmuutta ja toisaalta ikuisia lapsi-vanhempi-asetelman mysteerejä.  Identiteettipulmien kanssa kieriskelevälle Marialle uutta perspektiiviä antavat tutun paikan herättämät lapsuudenmuistot.

” – ”Miksi ryyppäät, multa kysytään. Sit en oikein tiedä itsekään. Miks en toisten lailla kotiin jää?”

Mummo laittoi viiruvartisia haarukoita ja veitsiä pöytään ja aina tuolin kohdalle jäädessään naputti sisäkengällään tahtia lattiaan. Minä en silloin vielä tiennyt, etteivät sen laulun sanat oikeasti mene niin. Mummo hyräili itsensä hetkeksi hiljaiseksi ja jatkoi sitten yllättävän heleästi ja kovaa.

– ”Kuinka kauan, milloin, ja miksi niin? Kysymykset mulle lausuttiin. Kuinka voisin ymmärtääkään sen? Miksi ryyppään, tiedä sitä en.”

Siihen Arttu ei sanonut mitään. Eikä äitikään. ”

(s.50)

 

Romaani rakentuu taiten ja kasvattaa teemojaan ja jännitettään hitaasti nautiskellen maaseudun rauhasta. Viihdyttävät hahmot syvenevät tarinan myötä ymmärrettäviksi ja inhimillisiksi henkilöiksi. Ja juuri kun kerronta alkaa tuntua nojaavan liiaksi nostalgian taikavoimaan, ujuttaa Pohjalainen mukaan tarinaan myös traagisempia sävyjä suomalaisille tutuista aiheista.

Nostalgia – ikävä kotiin – on itse kertomamme tarina menneisyydestämme ja lopulta yksi perustavanlaatuisista osista identiteettiämme. Jos lapsuusmuistot ja niihin liittyvä nostalgian tunne – tieto alkukodista – katoavat, on se verrattavissa tulevaisuuteen kuuluvan toivon katoamiseen. Käsittelyn arvoisia kysymyksiä, joihin Pohjalainen taitavasti vetoaa.

Marian vihalle annetaan lopulta monia erilaisia mahdollisia syitä, jotka jäävät pohdituttamaan lukijaa. Valuvika tutkii, miten niin pelkomme ja epävarmuutemme kuin tapamme rakastaa ja olla kumpuavat paitsi tästä ajasta, myös kaikista aiemmista ajoista. Juuret yltävät yllättävän syvälle.

 

        Elisa Paljakka

Taitavasti sanoitetussa välitilassa

 

Marjo Katriina Saarinen: ¡Jälki!
Romaani, 222 s.
Teos, 2019

 

“Oli vain kysymyksiä kysymysten perään, liuta vääriin suuntiin vieneitä vinkkejä, hukkaan mennyttä aikaa. Ja oli välitila joka pysyi, jossa minä pysyin kuin unen ja valveen rajamailla, läpikuultavan jään ja silkan sinisyyden liepeillä, loppumattomassa houreessa.” (s. 54)

 

Marjo Katriina Saarisen toisinkoinen ¡Jälki! (2019) pureutuu kriisin, traumojen ja muistamisen synkkiin teemoihin. Päähenkilön Marionin miesystävä Kai katoaa yllättäen, mikä käynnistää pitkän muistojen kehän Marionin mielessä. Romaanin suureksi teemaksi muodostuu epätietoisuus, joka on Marionin kokemusten perusteella pahinta maailmassa. Hän kuvailee ihmisen katoamisen olevan kuolemaa kamalampaa. Hän haluaisi edes ruumiin, jota surra.   

Romaanin nimestä tutuksi tullut jälki on jo sanan tasolla kirjassa toistuva motiivi. Marion tutkiskelee kadonneen miehensä ja heidän suhteensa jälkiä sekä konkreettisella että muistojen tasolla. Miehen jalanjälkien lisäksi myös Marionin ja Kain yhteiset muistot ovat Kain jättämiä jälkiä, joita Marion mielessään tutkii yrittäessään ymmärtää Kain katoamista. Symbolisella tasolla jälki kuvaa asioita, jotka pysyvät meissä ikuisesti silloinkin, kun toinen katoaa. Kai on jättänyt Marioniin jäljen. Jälkiä on kaikkialla: hanskat jään reunalla ja pihan perällä, tragediasta jäljelle jäänyt ehjä hajuvesipullo ja keltaisiksi haalistuvat mustelmat muodostavat katoavien ja katoamattomien jälkien verkon, johon Marion pikkuhiljaa kadottaa itsensä. 

Mielenkiintoiseksi tarinaa kuljettavaksi elementiksi muodostuu Marionin ja Kain välinen suhde, jota kuvataan minäkertojan Marionin näkökulmasta muistojen muodossa. Parisuhde vaikuttaa pinnalta katsottuna hieman erikoiselta, mutta kuvaa pohjimmiltaan raa’an rehellisesti toiseen ihmiseen totuttelua. Ikuisena mysteerinä pysyvät toisen ajatukset, jotka hiljaiset hetket jättävät täysin toisen tulkinnan varaan. Pienistä asioista, kuten sohvan siirtämisestä tai kengännauhojen aukeamisesta, syntyy väärinkäsityksiä ja ristiriitoja.  

Aluksi sain Marionin muistojen perusteella Kaista hyvin huonon kuvan. Hän vaikutti kontrolloivalta, itseensä käpertyvältä ja epärehelliseltä, paikoin jopa fyysisesti väkivaltaiselta. Tarinan loppupuolella aloin kuitenkin epäillä Marionin muistojen totuudenmukaisuutta. Marion muuttuu kertojana romaanin edetessä yhä epäluotettavammaksi. Molemmilla parisuhteen osapuolilla on epäilemättä omat kipupisteensä ja heikkoutensa, enkä paikoin tiedä, kumpaan osapuoleen luottaa. 

Pidän Saarisen tarkkanäköisestä kerrontatyylistä, joka sopii erityisen hyvin romaanin mystiseen tunnelmaan ja kertojan kipeästi kysymyksiä kaipaavaan mielentilaan. Teksti on itsessään sujuvaa ja nopealukuista, vaikka sen kätkemä sanoma on paikoin raskas sisäistää. Epäkronologisessa järjestyksessä kerrotut yksittäiset kohtaukset ja tunnepitoiset hetket kuvaavat uskottavasti kriisissä olevan ihmisen mielen toimintaa. 

Marionin ja Kain viimeinen keskustelu ja Kain katoaminen sen jälkeen kuvataan romaanissa moneen kertaan. Kohtaus on kuitenkin jokaisella kerralla hieman muuntunut, tapahtumat poukkoilevat ja tarina murenee kasaan kertojan muistojen haalistuessa. Muiston sumentumiseen vaikuttaa kertojan kriisi: tapahtuma on etsintätyön kannalta tärkeä ja merkityksellä ladattu, minkä vuoksi sitä poliisin painostuksen alla muistellessaan ja kertoessaan Marion alkaa epäillä omia muistojaan. Suru, epätietoisuus, ajan kuluminen ja vastuuden tuoma taakka häiritsevät muistoa, jonka minkään version aitouteen ei lukija täysin voi luottaa. 

Romaanin edetessä kerronta alkaa muuttua lähes huomaamattomasti järkevästä ja surevasta hapuilevaan ja epäluotettavaan. Marionilla on muistamisen vaikeuksia jo alusta alkaen, mutta loppua kohden muistot herättävät lukijassa yhä enemmän epäilyjä. Epäilyt eivät kohdistu niinkään Marionin rehelliseen kerrontaan kuin muistojen hataruuteen. Etenkin traumaattiset muistot alkavat mielessä katoilla ja muuntua, ja joskus muistoja voi syntyä tyhjästäkin. 

Loppua kohden romaanissa sekoittuvat keskenään kertojan todellisuus, todelliset muistot, väärät tai vääristyneet muistot ja unet. Välillä sekoitin itsekin, mikä oli unen ja mikä todellisuuden kerrontaa. Tämä jos jokin on romaanin kiinnostavinta antia ja epäilemättä tarkoituksenmukaista. Marion miettii itsekin: “[— —] kuinka pitkä on matka pelon ja toiveen, nukkumisen ja hereillä olon, toden ja valheen, kuoleman ja elämän välillä?” (s. 135)

Romaani pohjautuu moniin kiinnostaviin teemoihin, jotka sidotaan loppuun mennessä kauniisti yhteen. Pitkään jäin lukiessani odottamaan jotain yllättävää ja mullistavaa, jotain sellaista, joka erottaisi teoksen muista teoksista. Lopun mystisyys, yllättävyys ja arvaamattomuus toteuttivat osittain toiveeni, enkä jäänyt kaipaamaan ainakaan yllätystä. 

Romaanin loppu jää kuitenkin minun makuuni liiankin avoimeksi. Romaani rakentaa kutkuttavasti jännitettä teoksen keskivaiheilta loppuun asti, mutta ratkaisu ei täysin täytä vihjeiden rajaamaa aukkoa. Monelle romaani varmasti aukeaa, mutta itse jäin pitkän pohjustuksen jälkeen kaipaamaan edes hieman selkeyttä. Toisaalta koko romaanin idea on sekoittaa toisiinsa sekavat muistot, unet ja todellisuus, mikä jättää myös lukijan lopuksi pohtimaan: mikä on todellisuus?

Samaan aikaan rakastan ja vihaan Saarisen omaperäistä romaania. Oivaltava kieli ja muistamisen tarkkanäköinen kuvaaminen tekevät minuun vaikutuksen. Romaanin mystisyys on samaan aikaan kiehtovaa ja raivostuttavaa. ¡Jälki! on teoksena sellainen, joka ei poistu mielestä heti kirjan kansien sulkeuduttua, vaan jää askarruttamaan ja tuo näin romaanin nimelle ties kuinka monennen merkityksen. 

Arvoitukseksi jääköön romaanin loppu, jonka Kain tarinan alkupuolella lausumat sanat hyvin tiivistävät: “[— —] pelko johtuu aina tulevaisuudesta, ja sille joka on luopunut tulevasta ei jää mitään syytä pelätä.” (s.10-11)

 

Elina Immonen

Viihdyttävää toimintaa kimurantissa maailmassa

 

Nonna Wasiljeff: Tomupoika

Romaani, 334 s.

Otava, 2019

 

Nauttiakseni hyvästä tarinasta minun ei tarvitse pystyä selittämään henkilöiden käyttäytymistä ja valintoja oman kokemusmaailmani pohjalta. Sama pätee tarinan maailmaan yleisemminkin: se, että maailma on kiinnostava, uskottava ja todentuntuinen ei lainkaan vaadi sitä, että se vastaisi sitä todellisuutta, jossa itse elän.

Tarinasta nauttimista häiritsee kuitenkin se, jos en ymmärrä maailmaa ja sen henkilöitä niissä puitteissa, jotka minulle tarinassa tarjotaan. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sisäisiä ristiriitaisuuksia tarinan eri elementtien kesken tai sitä, että ilmoille heitetään erilaisia mielenkiintoa tai kysymyksiä herättäviä täkyjä, joita ei sitten kuitenkaan avata sen enempää.

Nonna Wasiljeffin Tomupoika on kerronnallisesti sujuva romaani. Vaikka dialogi voisi paikoin olla toimivampaakin, on tarinassa on hahmoja, joihin kiinnyn ja joista kiinnostun. Lisäksi erityisesti kirjan toimintakohtaukset pitävät hyvin otteessaan. Teksti on vauhdikasta, dialogi pääosin toimivaa ja käänteet yllättäviä – sivut etenevät nopeasti ja huomaamatta. Kaikkia päähenkilö Aaron Dolenia vastaan tulevia esteitä ja tyyppejä ei välttämättä ymmärrä, mutta niitä ei huvita pysähtyä kyseenalaistamaan. Wasiljeff onnistuu luomaan Aaronista minulle nopeasti niin tutun ja läheisen hahmon, että ainoastaan sillä, mitä hänelle seuraavaksi tapahtuu, on merkitystä.

Vaikka romaani on vahvasti toiminnallinen ja juonivetoinen, kirjoittaa Wasiljeff myös kaunista hetkien proosaa. Esimerkiksi seuraava katkelma sivulta 218 pysäytti minut levolliseksi hetkeksi tunnelmoimaan varhaista aamua fiktiivisessä Aviiran kaupungissa:

”Kadut olivat enimmäkseen tyhjiä, verhoja vedettiin auki ikkunoiden edestä. Haalea auringonvalo pyyhki yön harmautta tieltään. Talonmiehet lakaisivat porttikongeja kuin olisivat jatkaneet auringon työtä. Praerusilla ei ollut kiire. Hän nautti raukeasta kaupungista, hengitti syvään puhdasta ilmaa, jota kukaan muu ei ollut vielä ehtinyt hengittää.”

Kaikista sen ansioista huolimatta jokin kuitenkin estää minua heittäytymästä kokonaan romaanin vietäväksi. Asiaa pohdittuani uskon, että tuo jokin on nimenomaan tietty ymmärryksen puute, tai pikemminkin ymmärryksen kaipuu. Vastaan tulee niin suuri määrä nimiä, erikoisia rinnakkaistodellisuuksia ja kysymyksiä herättäviä viittauksia fiktiivisen yhteiskunnan rakenteisiin, että haluamattanikin ajatukseni lipuvat paikoin itse tarinan fiilistelystä näiden asioiden ratkomiseen. Toisaalta tämä on toki hyvä asia. Pohtiessani esimerkiksi romaanin eri yhteiskuntaryhmien suhtautumista toisiinsa tulen ajatelleeksi tarkemmin myös sitä yhteiskuntaa, jonka itse tunnen. Ehkä opin siis katsomaan myös omaa todellisuuttani hieman uudesta kulmasta. Koen kuitenkin, että romaani voisi saavuttaa tämän tavoitteen myös vaivihkaa, ilman että joudun aktiivisesti kysymään näitä asioita ymmärtääkseni tarinan juonta.

 

””Miksi ihmiset pelkäävät Tomuja?”, kysyin. “Tiedän kyllä, miksi luonnokkaat pelkäävät, mutta miksi tavalliset ihmiset?”” (s. 20-21)

Päähenkilö Aaron on niin kutsuttu luonnokas. Hänellä on ”luonto”, eräänlainen supervoima, joka on jokaisella luonnokkaalla erilainen. Aviiran kaupungin luonnokkaat eivät kuitenkaan voi käyttää luontoaan vapaasti. Kaupunkia hallitsevat Tomut, jonkinlaiset niin ikään supervoimilla varustetut poliisijoukot, jotka rankaisevat luonnokkaita luontonsa julkisesta käyttämisestä muun muassa sulkemalla heitä Loukku-nimiseen vankila-ihmiskoelaboratoriokompleksiin. Vaikka luonnokkaiden ja Tomujen välinen suhde on romaanin ehkä keskeisin, kantava jännite, jäävät näitä ryhmiä määrittävät tekijät itseltäni hieman pimentoon. Kuten yllä mainitusta sitaatista näkyy, on myös Aaron hieman pihalla siitä, mikä rooli Tomuilla lopulta on yhteiskunnassa ja Aviiran kaupungissa. Vastausta hänen kysymykseensä ei romaanissa anneta.

Kysymyksiä yhteiskunnan ryhmistä ja rakenteista herättää lisäksi ”kapinallisten” joukko, jonka olemassaoloon jossain Aviiran ulkopuolella viitataan, mutta jonka tavoitteista, agendasta tai koosta suhteessa vaikkapa Tomuihin ei anneta tietoa. Kaiken yhteiskuntaproblematiikan päälle tulevat vielä erilaiset todellisuuden tasot, ”varjot” ja Syvyys, jotka omalta osaltaan herättävät kysymyksiä siitä, miten romaanin maailma oikeastaan toimii.

 

””Sinähän olet Tomu. Etkö olekin?”

Purin huultani. Julesin ääni oli pelottavan tyyni, väritön. “Kyllä”, vastasin. “Minä olen Tomu.”” (s. 257)

Minulle romaanin keskeisimmäksi teemaksi nousee identiteetti ja sen kehittyminen. Aaron ei sovi – hän ei halua sopia – Tomun muottiin, johon hänet on jollain tapaa pakotettu. Hän kantaa univormua, joka määrittää häntä ulkopuolisille, mutta jota hän inhoaa. Toisaalta tulevaisuus Tomuna olisi helppo ratkaisu: se takaisi aseman yhteiskunnan valtaapitävien kanssa samalla puolella, ja Aaronia pidetään kyvyiltään lupaavana. Aaron on siis vaiheessa, jossa hän tekee loppuelämänsä kannalta merkittäviä päätöksiä. Hänen kohtalonkysymyksensä tuntuukin olevan, pystyykö hän seuraamaan omaa näkemystään, omia unelmiaan, ja siten irtautumaan hänelle ulkopuolelta tarjotusta roolista.

 

Yhteiskuntarakenteellisen pilkunviilauksen unohtuessa (ja onneksi näin tapahtuu usein) Tomupoika on viihdyttävä ja mukaansatempaava teos. Lisäksi trilogian muiden osien lukeminen luultavasti paikkaisi useita niitä ymmärryksen aukkoja, joita itselleni tämän keskimmäisen osan lukemisen jälkeen jäi. Ja ehkä lukijan pitäminen toistaiseksi vähän pimennossa onkin tarkoituksellista – moni mysteeri voi vielä ratketa tarinan jatkuessa.

-Niilo Luotonen

Tarina salaisuuksien paljastumisesta

Maria Carole: Sinisen talon noita
Romaani, 380 s.
Osuuskumma, 2019

 

“Auri oli rypenyt koko aamun rämeikössä ja suopursujen seassa keräämässä kasveja, joten nyt hän uskaltautui kaupungin itälaidalle, minne mummi oli hänet neuvonut etsimään mehiläisiä. Hän eteni saamiensa ohjeiden mukaisesti alas katua aivan Ylisrinteen vierellä, neljänneltä kujalta oikealle ja pysähtyi sitten portin edessä. Sen yläosaan oli tehty suuri maalaus, jossa oli kuvattuna neljä Nelvikan taloista. Tulten, maitten, vetten ja ilmain seasta Auri koetti löytää vihjausta omastaan. Ei parantajia paljon ollut, knameiroja heidän seassaan vielä vähemmän. Suurin osa oli altameiroja, niitä, joiden veressä oli alle puolet jumalaa. Mutta kyllähän viidennen talonkin olisi voinut sekaan kuvata. Ankeampaa olisi nelvikalaisten elämä ilman parantajia, tuupertuisivat tulehtuneisiin haavoihin kuten ihmisille toisinaan kävi.“ (s.39-40)

 

Sinisen talon noita on romanttinen fantasiakirja, jossa seurataan Aurin ja hänen läheistensä elämää mullistusten keskellä. Koko Melenjan maata ravistelee pakolaiskriisi, kun etelästä puskee ihmisiä pakoon sodan tieltä. Melenjaan on otettu jo tuhansia ihmisiä, Nelvikan kaupunkiin, johon tarina keskittyy, ei kuitenkaan vielä yhtään. Siitä huolimatta pakolaiskriisi koskettaa jumalten kaupunkia jo. Nelvikassa jumalat asuvat Ylisrinteellä linnoissaan, ja kaupungissa rinteen juurella asuu heidän jälkeläisiään, jotka ovat perineet osan taidoista. Linnoja on viisi: Tulten, vetten, ilmain, maan ja parantajain linna. Kirjan päähenkilö Auri on sekoitus tulta ja parantajaa, maimon eli eräänlaisen pääparantajan pojantytär. Auri on pienestä pitäen tiennyt hänestä tulevan maimo isoäitinsä jälkeen ja hän on muuttanut asumaan siniseen parantajain taloon oppiakseen isoäidiltään kaiken sen, mitä hänen maimona täytyy osata. Auri on kuitenkin vielä nuori ja mielessä pyörii moni muukin asia, ennen kaikkea kuparilta tuoksuva mies.

Pakolaiskriisin lisäksi jokaisen hahmon henkilökohtaisessa elämässä paljastuu asioita, jotka pakollakin muuttavat arkea ja elämää ja vaikuttavat ennen kaikkea heidän ihmissuhteisiinsa. Kirjan omistuskirjoitus “sinunkin salaisuuksillesi“ johdattelee lukijan heti kirjan teeman äärelle ja se kantaakin läpi kirjan. Teos keskittyy seuraamaan näiden paljastusten vaikutuksia hahmojen välisiin suhteisiin. Paljastukset tuntuvat osuvan juuri hahmojen pahimpiin epävarmuuksiin ja silloin rakkaus on todella koetuksella.

Hajuaisti ensisijaisena aistina oli erikoinen ominaisuus, hahmojen kuvaaminen tuoksun perusteella sai hymyn huulille. Tällä tuodaan kirjassa hienosti esiin eroa ihmisten ja  jumalten jälkeläisten välillä ja se toimii myös tunnelman luojana monessa kohtaa. Teoksen kaikki ei-ihmiset kuvaavat rakastamaansa ihmistä ennen kaikkea tämän tuoksun perusteella, joka puolestaan vahvistaa aistin merkitystä. Aurin parantajan taidon kuvaaminen väreinä oli toinen hienosti mietitty yksityiskohta. Kirja oli muutenkin aika omanlaistaan fantasiaa, mutta tällaiset pienet ominaisuudet erottavat kirjan maailman muista entistä tehokkaammin. Kirjassa ei keskitytty rakentamaan fantasiamaailmaa tai ihmeellisiä olentoja, vaan fantasia tuli esille tällaisissa pienissä arkisissa asioissa.

Teksti oli sujuvaa luettavaa, “vajailla“ lauseilla saatiin aikaiseksi todella aito tunnelma, eikä dialogi tuntunut missään kohtaa teennäiseltä. Puhekielisyys kirjoissa yleensä häiritsee, mutta tässä se unohtui äkkiä, dialogin ollessa niin ihastuttavaa. Pidin erityisesti Emman erottamista nelvikalaisista murteen avulla. Dialogi rakensi hahmoja paremmin kuin kuvailu, jokainen puhuttu lause kuvasi puhujan persoonaa ja asennetta, ja siinä sivussa usein myös muita kirjan hahmoja.

 

“Pidät sen lapsen turvassa“, Hallava sanoi. “Ei sellaisista paikoista tiedä“.
“Ei se mikään lapsi enää ole. Ja tietenkin pidän. Priska seuraa sitä kaikkialle“, Vanja vastasi.
“Luotatko sinä?“
“Pakkohan omiin on luottaa. Se on taitava ja täysjärkinen, isäänsä tullut. Auri kyllä viihtyy sen seurassa.“
“Kiltin tytön sinne sotilaiden sekaan…“ Hallava huokaisi.
Vanja hörähti. “Ei siellä kiltteydellä mitään saa.“ (s.77)

 

Valitettavasti oma lukukokemus kärsi siitä, etten ollut lukenut edellistä teosta. Vaikka kirja onkin itsenäinen jatko kirjailijan esikoisteokselle, Tulen tyttäriä (2014), paljon jäi tajuamatta ja keskittyminen meni turhaan siihen, että yritti ymmärtää mistä puhuttiin ja saada siitä kiinni. Mikä on Ylisrinne, ovatko siellä asuvat jumalia vai eivät, mistä pakolaiset tulevat ja miksi? Ensimmäisessä kirjassa tapahtuneita asioita olisi voinut avata lyhyesti muun tarinan lomassa, jotta tarinasta olisi päässyt nauttimaan täysin siemauksin. Tai ainakin maailmaa olisi voinut kuvailla myös tässä jatko-osassa. Teksti oli niin sujuvaa luettavaa, että tällaisten kerronnallisten asioiden takkuaminen jäi harmittamaan.

Teos seuraa tapahtumia reilun vuoden ajalta, ja paljon ehtiikin tapahtua tuona aikana. Tapahtumat kirjassa jäävät kuitenkin irtonaisiksi, niistä on vaikea löytää kunnollista punaista lankaa. Auri ja hänen perheensä ovat keskiössä pakolaiskriisin valuessa Nelvikaan, ja jokaisella on omat sydänsurunsa ja parisuhdekriisinsä, mutta se, kuinka kaikki kietoutuu yhteen, jää epäselväksi. Kirja on täynnä yksittäisiä tapahtumia, pieniä ikkunoita erilaisiin kriiseihin. Tavallaan tämä sopii kirjan kieleen ja dialogin tyyliin, mutta juonikeskeiselle ihmiselle kirja tuntuu jäävän vajaaksi ja asiat käsittelemättä.

Kirja oli kaiken kaikkiaan erittäin mukavaa luettavaa, tekstin soljuvuuden ja dialogin aidon tunnelman takia. Juoni jää kuitenkin vahvasti taka-alalle kirjan keskittyessä parisuhdekriiseihin. Osa tapahtumista ja jopa henkilöistä jää todella irtonaisiksi. Kirjan päätös jättää odottamaan jatkoa ja itse tulen pyörittelemään vielä pitkään päässäni kirjassa auki jääneitä kohtaloita.

Vilja Först