Toisinkoisvuosi 2017 huipentuu perinteiseen Loskagaalaan, joka järjestetään tänä vuonna torstaina 26.10. Uudella ylioppilastalolla.
Juhlaan ovat tervetulleita kaikki kirjallisuudesta nauttivat, joten päivämäärä kannattaa merkitä kalenteriin ja seurata juhlan Facebook-tapahtumaa tarkentuvia tietoja silmälläpitäen:
https://www.facebook.com/events/342431182884080
Tervetuloa!
Erika Vik: Seleesian näkijä
Romaani, 613 sivua
Gummerus, 2017
Kuumuus humahti samassa Aleian vartalon läpi, mutta tunteen aiheuttama pelko kadotti pistävimmän teränsä jo ennen kuin edes kunnolla heräsi. Puutumus seurasi tukahtuvan kauhun perässä, puutumus ja raskas unettava raukeus. Aika vääristyi ja taittui, tempoili edestakaisin hänen muistoissaan. Hän kadotti vartalonsa ääret.
Koko maailma oli näkijän silmät joihin hän upposi, unohti itsensä.
Erika Vikin Seleesian näkijä tempaisee lukijansa mukaan siitä, mihin kirjailijan esikoisteos Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus 2017) jää. Kaksosauringot-sarjan toinen osa ei petä esikoisteokseen ihastuneen lukijan odotuksia. Steampunkistakin ammentavan fantasiasarjan maailma on taidokkaasti luotu ja tarjoaa lukijalle vakavien aiheiden ja jännityksen lisäksi myös kepeämpiä sävyjä. Tekstin lisäksi erityisen tyylikkäät ovat teoksen kannet, jotka sopivat romaanin tunnelmaan – ja jotka ovat Vikin itsensä suunnittelemat ja toteuttamat.
Vaikka paljon on ehtinyt tapahtua siitä, kun seleesimies Corildon löysi taintuneen, myöhemmin itsensä Aleiaksi esitelleen tytön pihamailtaan, ovat Aleian muistinmenetys ja hänen sisällään lymyävä lumous Seleesian näkijässä yhä salaperäisyyden verhoamat. Vastauksia hakeakseen Aleia taivaltaa matkakumppaninsa Corildonin kanssa tämän perheen luokse Seleesiaan. Selvitykset lumouksen laadusta eivät kuitenkaan ehdi pitkälle, kun Seleesia ajautuu yhtäkkiä sodan partaalle: tulilinnut tahtovat palata entisille asuinsijoilleen, mistä ne on jo kerran karkotettu. Sitä mukaan kun Aleia löytää vastauksia, herää myös toinen toistaan vakavampia kysymyksiä.
Hän yritti haeskella sisältään tunnetta, samanlaista odotusta. Olisiko jossakin joku joka kaipasi häntä noin? Suukottaisi hänen poskensa märiksi ja kertoisi ikävöineensä niin, että vatsanpohjaa kivisti? Sukulaiset, joiden piirteissä tunnistaisi omansa. Ystävät. Rakkaat.
Vik on kirjoittanut teoksiinsa kiehtovan maailman, jossa magia sykkii seleesien pulssissa ja jossa pinnan alla piilee yllätyksiä. Maailma on rakennettu huolella sanonnoista, nimistöstä ja eläimistöstä lähtien. Henkilöhahmojen kohtaamat ongelmat ovat kuitenkin lukijalle tuttuja, sillä Seleesian näkijässä joudutaan kamppailemaan erilaisuuden hyväksymiseksi, syyllisyydentunteen voittamiseksi ja oikeiden valintojen tekemiseksi. Kuten kuka tahansa, myös Aleia seuralaisineen päätyy toisinaan vääriin päätöksiin ja saa kantaa niiden seuraukset.
Seleesian näkijän näkökulma vaihtelee, ja välillä lukija pääsee kurkistamaan myös niiden henkilöiden vaiheisiin, jotka jäivät Seleesiaan matkanneen höyrylaivan kyydistä. Pääpaino on kuitenkin Aleian ja Corildonin edesottamuksilla, joten kyseiset henkilöt syvenevät entisestään. Pää- ja sivuhenkilöiden kaarti muodostuu moniulotteisista ja samaistuttavista henkilöistä, eikä juurikaan haittaa, että nimet ja lempinimet menevät lukijalla toisinaan iloisesti sekaisin. Vik on panostanut erityisesti naishahmoihinsa, jotka eivät jää odottamaan pelastavaa prinssiä vaan tarttuvat itse toimeen.
Varjojen kansoittama öinen metsä tuntui rauhoittavalta. Ei Aleia yksinäisyyttä pelännyt. Hänen askeleissaan oli tottumuksen tuomaa varmuutta, vaikka hänen sydämensä rukoili häntä pysähtymään.
Hän uskoi lähteneensä tällä tavoin usein. Ehkä hän unohtaisi jälleen kaiken.
Teos tasapainottelee sopivasti toiminnan, elävän kuvailun ja ihmissuhdekoukeroiden välillä. Samalla romaani osoittaa, että rakkaus voi pyörteillä niin romanttisessa kuin toverillisessakin muodossa. Lukijalle jää silti jännitettäväksi, pysyvätkö kaikki ihmissuhteet platonisina vai onko sarjan viimeisessä osassa luvassa kolmiodraamoja.
Kaiken poliittisen hämmennyksen keskellä lukijalle tarjoillaan myös herkullisia kuvauksia seleesien elämästä kullattuine nappeineen, liehuvine leninkeineen ja punaisina leiskuvine kiharapilvineen. Niillä ei ole kuitenkaan enää merkitystä, kun sekä seleesit että ihmiset joutuvat selviytyäkseen puskemaan kykynsä äärirajoille. Lopulta kukaan ei tiedä, mitä kenenkin pitäisi paeta, ja lukija huomaa kaipaavansa vastauksia yhtä kipeästi kuin Aleiakin.
Selma Rissanen
Max Seeck: Mefiston kosketus
Romaani, 349 sivua
Tammi, 2017
Itse piru. Saatana. Lucifer. Mefisto. Kuinka paljon hyvää ihmisen pitääkään tehdä tullakseen kohdelluksi pyhimyksenä. Verrattuna siihen kuinka helppoa on saada paholaisen leima.
Max Seeckin toinen romaani Mefiston kosketus rakentaa kuvaa psykopaatin toimintatavoista ja pahuuden kiertokulusta. Jo Hammurabin enkeleissä (2016) esiintyneet henkilöhahmot, Interpolin tutkija Annika Lehto ja puolustusvoimien majuri Daniel Kuisma, selvittävät uudelleen avautuvaa rikoksien vyyhtiä. Rikostutkinta lähtee käyntiin kansainvälistä rahanpesurinkiä käsittelevän artikkelin epämääräisten yksityiskohtien herättäessä huomiota. Samanaikaisesti ringin toimintaan ja Kroatian väkivaltaisiin sotarikosten jälkeisiin tapahtumiin huomataan liittyvän kuolleeksi luultu suomalainen diplomaatti Jare Westerlund. Kroatiasta paennut mies on elossa ja vaarallinen.
Romaani rakentuu kuudesta osasta, joissa kussakin realistinen miljöö vaihtelee Pohjoismaiden, Kroatian, Ranskan, Alankomaiden ja Yhdysvaltojen välillä. Paikkakohtainen kerronta ja lukujen selkeä jäsentely tasapainottavat tapahtumapaikkoja ja henkilöitä vilisevän kerronnan perässä pysymistä. Jokaisessa luvussa seurataan yhden tai useamman henkilöhahmon toimia ulkopuolisen kerronnan ja päiväkirjakatkelmien muodossa.
Teos pohjustaa rikostutkinnan etenemistä hyvin dialogipitoisella tekstillä. Romaanin kieli on tiivistä ja lukijan päättelykykyyn luotetaan. Käänteitä ja yllätyksiä teoksessa riittää loppusivuille asti. Rakenne teoksessa toimii, vähitellen pienemmistä osioista siirrytään näkemään kokonaisuus, joka onnistuu yllättämään.
Henkilögallerialtaan laaja ja tapahtumapaikoiltaan tiheästi vaihtuva romaani onnistuu luomaan pala palalta uskottavan kuvan kansainvälisesti vaaralliseksi luokitellun miehen psyykestä. Seeck hallitsee nousevan jännitteen rakentamisen ja mielenkiintoisen henkilökuvauksen keinot. Romaani rakentuu passiivisen ja aktiivisen toiminnan tasapainolle. Lehdon ja Kuisman tekemät tutkimukset Westerlundia koskien paljastavat miehestä kauhistuttavia asioita, jotka kasaantuessaan herättävät teoksen aktiivisen puolen. Vaikka romaanissa henkilöhahmoja on useita, Seeck onnistuu pitämään langat käsissään jättämättä hahmoja liian yksiulotteisiksi. Varsinkin Annika Lehdon henkilöhahmon kuvaus on onnistunutta; itsenäinen ja aktiivinen nainen ei jää romaanissa miestutkijaparinsa varjoon.
Mefiston kosketus on moderni rikosromaani, joka hyppelee aikatasoillaan ja rakentaa yksityiskohtien kautta jännitettä loppuratkaisuun. Ihmismielen kykenevyys pahuuteen ja otollisuus pahuuden kasvamiselle on teoksessa hienosti kuvattu. Seeck on rakentanut uskottavan kuvan Jare Westerlundin sisäisestä elämästä. Teos kuvaa taitavasti oikealta väärälle polulle hairahtumista, oikean ja väärän hiuksenhienoa rajaa. Ahneus, petos ja väkivalta ovat seurausta rajan häivyttämisestä. Romaanissa pahuuden tematiikka avautuu vaihtuvien näkökulmien ja johtolankojen yhdistyessä. Mefiston kosketus nostaa esiin ihmismielen pimeät puolet ja tekee sen vakuuttavasti.
Mette Vesistö
Matias Riikonen: Suuri Fuuga
Romaani, 384 sivua
Aula & Co, 2017
Matias Riikonen: Kiertorata
Proosavihko, 44 sivua
Aula & Co, 2017
Matias Riikosen Suuri Fuuga on kunnianhimoinen ja runsas teos, joka pyytää lukijaltaan paljon, mutta tarjoaa intensiivisen ja moneen suuntaan avautuvan lukukokemuksen. Teoksen taustalla soi Ludwig van Beethovenin Grosse Fuge, jonka rakennetta teos noudattaakin huomattavan säntillisesti. Jousikvarteton neljä soitinta ovat kirjassa sen neljä päähenkilöä, neljä jossain määrin maailmaa hyljeksivää hahmoa, jotka kuluttavat ajattoman tuntuista aikaa syrjäisellä leirintäalueella Ruovedellä.
Ykkösviulu on nykymaailman ja oman itsensä inhossa unohdettuun kieleen tukeutuva poika, jonka folkloristisen aineiston keräysreissu Ruovedelle on venähtänyt ympärivuotiseksi telttailuksi. Kakkosviuluna soi ystäviensä kanssa selkouniin vetäytyvä bloggaajatyttö, ja alttoviuluna toimii perheenisä, jonka koko tajuntaa hallitsee valtapelejä pyörittelevä nettidomina. Sello on korkeamman keinoälytietoisuuden ja tunteiden kemiallisen hallinnan odotuksessa elävä mies, joka pukeutuu karhupukuun ja tempoilee välittömän mielihyvän perässä.
Yhteistä kaikille hahmoille on, etteivät he koe nykymaailmaa oikein elinkelpoiseksi, vaan pakenevat sitä kuka mitenkin. Fuuga-sanan etymologia juontuu latinan pakenemista merkitsevästä verbistä, ja musiikillinen fuuga rakentuukin toisiaan pakenevien ja jahtaavien teemojen varaan. Riikosen Fuugassa tämä muuntuu todellisuuspaoksi ja inhimillisyyden rajojen koetteluksi.
Räntäsateinen Ruovesi on jonkinlainen maailmanlopun odotushuone, rajatila, jossa millään ei ole suurta väliä. Vaikka kaikki hahmot ovat enemmänkin päätyneet kuin halunneet sinne, ei kukaan yritä poiskaan: murenevan tuntuisessa maailmassa ja tulevan transhumanistisen ajan odotuksessa tuskin muuallakaan olisi sen parempi kuin vaikkapa Ruovedellä.
Parhaimmillaan Suuri Fuuga on esimerkiksi tarjotessaan näkymiä nettiaikakauteen:
”Meidän netti katos silloin ku tuli sosmedia ja netti levis joka paikkaan niinku joku kakkosilmakehä jota alko hengittää ihan kaikki. Meidän netti oli hämärä paikka letkun päässä. Sinne pääs pakoon muita ja siel oli viel jäänteitä BBS-purkkien tuhnusesta hengestä ja niistä ajoista ku linjoilla roikuttiin öisin koska puhelinlafkojen taksat oli silloin halvemmat ja irkissä oli parhaat läpät ja softien graffat ei viel nuollu yleisen designin persettä…”
Sosiaalisen median myötä nettiä ei enää ole pakopaikkana, arkimaailmasta erillisenä tapahtumisen tilana, vaan se on osa maailmaa: netissä tapahtuva on osa maailmassa tapahtuvaa. Some ei kirjassa kuitenkaan ole läsnä, vaan hahmot liikkuvat pitkälti somea edeltäneen internetajan tärkeimmissä yhteisöissä, kuten blogosfäärissä, CounterStrike-pelissä ja seksisivustoilla. Aistittavissa on kuitenkin näiden yhteisöjen katoavuus.
Aikanaan suosittuun nettipeliin uponnut CS-Topi ja muut omiin ajatuskehiinsä tai todellisuuksiinsa vajonneet hahmot tarjoavatkin vastakohdan ”tavallisille” ihmisille, jotka ovat uponneet arkimaailmaan ja ottavat sen liian todesta. Kirjan hahmot kapinoivat maailmaan uskomista ja nykyhetken hyväksymistä vastaan, ja siksi turvautuvat kadotettuun menneeseen, tuntemattomaan tulevaan tai tietoisuuden tutkimattomiin puoliin. Pakeneminen on ainoa vaihtoehto. Karhu luonnehtii entistä, tavallista tyttöystäväänsä ylenkatsoen:
Se puhu monesti siitä miten sitä vaivaa intensiivinen nostalgian tunne ja siitä miten on olemassa yks keino jolla voi päästä kadotettuun aikaan. Pitää tehdä tästä ajasta se kadotettu aika. Pitää kuvitella tulevaisuuden nostalgikkoja jotka ei viihdy niiden omassa ajassa vaan kaipaa tänne. Sillä tavalla voi kulkee kaduilla ja tuntee kiitollisuutta kaikesta mitä näkee ympärillä. Myös joistain elementtitaloista tai parkkipaikoista tai teollisuushalleista… Mä kysyin Hannalta et tunteekse kasvukäyrät? Tai lineaarisen kehityksen harhan? Eli siis sen et me ollaan taipuvaisia mieltää kehitys lineaariseksi vaik oikeesti se on usein eksponentiaalista. Mä sanoin Hannalle et meitä ympäröivästä infrasta ei kohta tarvita yhtään mitään. Tulee täydellinen katkos. Tulevaisuuden tietoisuudet kaipaa tänne ihan yhtä paljon ku me kaivataan jonnekin bakteerien maailmaan… Mut mä sanoin myös et jos tollaisten nostalgiafiktioiden pyörittelystä tulee kerran hyvä olo ni siitä vaan. Hyvä olo on ainoo kriteeri.
Todellisuuspakoisuuden surullisin puoli on täydellinen välinpitämättömyys ja yksinäisyys. Kun kukin on uppoutunut omaan vaihtoehtoiseen todellisuuteensa, puhutaan jatkuvasti ohi ja katsotaan niin kauas, ettei nähdä lähelle. Kaikki on niin suuressa murroksessa, että ihminen voi löytää iloa korkeintaan hetkellisestä mielihyvästä tai jonkin katoavan vaalimisesta. Tästä syntyy Suuren Fuugan lohduton maailmankuva, joka rakoilee vain muutaman lyhyen räpäyksen verran, kun otetaan toista kädestä tai hiljennytään kuuntelemaan isoäidin laulua saunassa.
Hahmojen harjoittama tieteellinen ja luennoiva puhe käy välillä uuvuttavaksi, etenkin kun suurin osa siitä on kirjoitettu repliikkien muotoon puhekielellä. Paikoin tuntuu, että hahmojen äänten läpi tunkee yleisempi ääni, ehkä kirjoittajan äänen kaltainen, joka välillä on kuin sellainen paljon lukenut tuttava, jolta ei illanistujaisissa meinaa saada suunvuoroa. Toisaalta infopitoiset jaksot toteuttavat teoksen transhumanistissävyisiä tavoitteita yksilöiden rajojen häivyttämisestä, kun milloin kukakin yltyy luennoimaan satunnaisista aiheista. Teoksen hahmot tavallaan ylittävät yksilön: heissä on monenlaisia kerrostumia, mutta pohjimmiltaan he eivät ole ketään, he ovat yleisempien ideoiden ilmaisukanavia.
Välillä luennoiva puhe onnistuu oivaltavalla tavalla kirkastamaan jotakin kirjan keskeisistä ajatuksista:
Tää on oo. Ajin. Silmä, joka tuijottaa sua paperilta. Tai kato tätä. Sä näet ison ämmän mut ihan yhtä hyvin sä voisit nähdä aaltoilevan veden koska heprean mem tarkoittaa vettä. Tai tää. Nyt sä näet ison aan mut jos mä käännän tän ylösalaisin sä näet härän pään. Alef meinaa härkää. Mitä ikinä sä luetkaan ni tekstin seasta sua tuijottaa joukko härkiä niinku sä kykkisit jossain helvetin Hiidenkivellä. Ne härät on palanu siihen sivulle niinku jotkut valopisteet voi palaa verkkokalvoille. Niinku ne olis valoa menetetystä maailmasta. Ja sitähän ne onkin.
Takakannen lupaamaan ”suomen kielen joukkohautaan” asti teoksessa ei sentään päästä, mutta viihdyttävän ja aivoja mukavasti muljauttelevan kielen äärellä ollaan esimerkiksi ykkösviulun käyttämän muinaisen suomen kielen yhdistyessä cs-pelikieleen:
Aukinaisen ikkunan ääreen kiskotulle ja pihalle päin käännetylle näyttöruudulle ilmi sinitaivas, aavikkolinnoitusta hahmattava hietainen näkymö ja terroristien kikuri, siis de_dust, ryntökartta, kovalykkyinen sija heille terroristeille. Hän ei voinut kuin urria servereitä läpi yksi toisensa jälkeen, koska Topi oli luopunut vanhasta Steam-tunnuksestaan… Hän silmäsi jälleen kaikki kikurin nimimerkit, ja hänen katseensa pysähtyi ”T0nn1k3iju”-nimisen pelaajan kohdalla; se kuulosti Topilta, joten olisi kai parasta jäädä serverille ainakin yhden runin ajaksi.
Fuugarakenteen toteutus ei teoksessa ole ongelmaton: muoto tuntuu jäävän tekniseksi rakennelmaksi vailla syvempää merkitystä. Tapahtumat näytetään kaikkitietävän kertojan kautta, ja ”soittimet” pääsevät ääneen minä-muodossa vain repliikeissä, jolloin kerronnasta jää puuttumaan alkuperäisen fuugan sointia. Lukija jää siis ikään kuin partituurin tarkastelijan asemaan, kuulematta itse soivaa teosta. Koska Riikonen ei suinkaan ole ensimmäinen fuugamuotoon kirjoittava, teokselta voisi odottaa eheämpää ja vakaampaa muodon ja sisällön yhdistämistä.
Beethovenin fuugan tärkein tehtävä kirjassa lieneekin temaattinen: fuugan pakenemisen ja äärimmäisyyden teemat ovat rehevää multaa, josta kirjan maailmankuva versoo. Parhaimmillaan fuugan rakenteellinen hyödyntäminen on teoksen osien välisissä leikkauksissa, joissa hienosti päästään tilasta ja tunnelmasta toiseen. Toistuvia musiikillisia paikkoja ovat esimerkiksi sauna, jossa vallitsee täydellinen rauha ja kaikki on suurin piirtein hyvin, ja toisaalta kapakka, jossa karaoken metakkaa, kaatuilunsekaista tanssia ja humalan kärjistämää sanaharkkaa hyödyntäen rakennetaan upeita crescendoja, joissa fuugan seassa soivat kuolemattomat suomi-iskelmät.
Suuressa Fuugassa täyttä vauhtia unohtuvan menneen maailman viimeiset hönkäisyt sekoittuvat tulevaisuuden ikuisen, koneellisen elämän hohteeseen. Kummankin ajatteleminen heikottaa yhtä lailla; niiden välissä ihminen on avuton ja mitätön. Hän on jäänyt loukkoon maailmaan ja kehoonsa, joiden muutosta ja rappeutumista ei voi pysäyttää, muttei myöskään pääse niistä pakoon, vaikka kovasti pyristeleekin. Unohdus on maailman kohtalo ja ihmisen ainoa selviytymiskeino.
”–kuten siinä luennolla soitetussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoäänitteessä vuodelta 1967, missä runonkerääjä kysyi juualaiselta maanviljelijä Matti Kuivalaiselta, olisiko äsken lauletulle runolle jatkoa ja Kuivalainen vastasi (pitkän tauon jälkeen, hyvin hiljaa, miltei kuihottaen): ’Oisi siinä, vaan en minähän häntä kunen muista…’”
*****
Suuren Fuugan pariteoksena julkaistu proosavihko Kiertorata tarttuu sekin fuugaan, Johann Sebastian Bachin Das Wohltemperierte Klavierin e-mollifuugaan. Fuuga on teoksessa kahden junasiivoojan työsuoritys, kilpajuoksu junan päästä päähän panttipullojen perässä, huolellisuudesta vain kohtuullisesti tinkien.
Kiertoradassa fuugarakenne on toteutettu siinä määrin tarkasti, oivaltavasti ja hyvin, että fuugan voi melkeinpä kuulla soivan sivuilta, jotka on jaettu kahdelle äänelle. Teemat, niiden variaatiot ja unisonot toteutuvat tajunnanvirtamaisessa tekstissä toistuvina ja muuntuvina lauseina: käsinojia nostetaan, roskapusseja kiskotaan seinästä. Kaksiäänisyys haastaa lukijan etsimään erilaisia lukutapoja.
Kiertorata on hengästyttävästi kiinni fyysisyydessä ja työnteon hetkessä. Sen maailmankuva on ilahduttavasti erilainen ja ihmisläheisempi kuin Suuressa Fuugassa. Lukija pääsee osalliseksi pienen ihmisen yksityiseen kokemukseen, joka kuitenkin on kaikkialla maailmassa toistuva. Kiertorata on tarkkaan harkittu ja hallittu kokonaisuus, jossa fuugan idea toteutuu ajatuksiin pakenemisena. Se kiirehtää kohti loppua, joka sekin suo vain hetken hengähdyksen, sillä siivooja tietää, että aina tulee uusi juna, seuraava fuuga.
Lydia Lehtola
Kristiina Harjula: Samettiruusuja Harjutiellä
Romaani, 254 sivua
Karisto, 2017
No mutta hyvinhän noi samettiruusut tuli, Irja kehuu. Ailalle tulee hyvä ja turvallinen olo. Hän muistaa, miten he Kuupen kanssa kuuntelivat, kun Irja ja äiti kinasivat. Mun mielestä samettikukat on jotenkin lohrullisia, sanoi Irja. On ne ny kumminkin aika arkisia. No, arki tässä elämässä ny parasta onkin.
Kristiina Harjula seuraa Tampeereelle sijoittuvan kirjallisuuden jalanjälkiä: kirjailijan esikoisteos Pispalan kiviä sijoittui Pispalaan, toisinkoinen Samettiruusuja Harjutiellä kuvaa elämää tamperelaisessa vanhassa vuokratalossa. Molempien dialogia sävyttää lämmin tampereen murre.
Keski-ikään ehtinyt päähenkilö Aila on muuttanut takaisin Harjutielle lapsuuden kotiinsa ja käy lähes päivittäin katsomassa saattohoito-osastolla kuolemaa tekevää äitiään. Harjutiellä asuvat lisäksi äidin vanha ystävä Senni sekä Ailan lapsuudenystävä Kuupe, joka kavereineen muodostaa pihan “penkkipubilaisten” porukan. Porukka on tipahtanut yhteiskunnan kelkasta ajat sitten, ja päivät kuluvat samankaltaisina juopotellen ja maailman menoa taivastellen.
Penkkiläisistä muodostuu kuitenkin persoonallinen ja mielenkiintoinen joukko: herkkä vankilakundi Costa, yliopisto-opintonsa keskeyttänyt Maisteri, hiljainen ja salaperäinen Intiaani sekä ikuisesti haavoittuneena lapsena pysynyt Kuupe. Ailalle, jonka oma avioliitto on kariutunut ja välit toiseen tyttäreen ovat katkenneet, pihan porukka on kuin toinen perhe. Aila tutustuu myös Kuupen tyttöystävään Markeen, joka riutuu epätoivoisessa rakkaudessaan “vanhaan juoppoon”.
Romaani on tarina vanhenemisesta ja luopumisesta: Aila katselee elämää taaksepäin, muistelee lapsuuttaan ja onnetonta avioliittoaan. Äidin viimeisten hetkien seuraaminen nostaa pintaan sanomattomia sanoja, syyllisyyttä ja surua. Äiti-tytär -suhde on kuvattu koskettavasti, ja siihen on lukijan helppo samaistua.
Kirjan realistisen ja arkisen kerronnan lomaan ujuttautuu maagisia piirteitä, kun Aila kohtaa päivittäisillä vanhainkotimatkoillaan “kuoleman enkelin”: pienen harmaahapsisen mummon, joka latelee kyllästyneelle Ailalle elämänviisauksiaan. Äidin kuollessa Aila näkee mummon viimeisen kerran, ja pyytää: “Älä mene vielä. Älä jätä minua”. Kuolema onkin vanhenemisen rinnalla yksi romaanin teemoista: Ailan äiti ei koskaan pelännyt kuolemaa, vaan se on hänelle pikemminkin vapautus. Kuupen ja hänen kavereidensa rappioalkoholismin yllä leijuu jatkuva kuoleman odotus. Kuolema on koko ajan läsnä, varjopuoli elämästä.
Valopilkkuna harmaassa arjessa Harjutien elämässä tapahtuu myös iloisia asioita: asukkaat saavat väistettyä kaupungin talolle asetetun purkupäätöksen ja päättävät kunnostaa sen yhteisvoimin. Romaanin lopun onnelliset käänteet tuntuvat jollain tavalla hiukan epäuskottavilta, mutta toisaalta ne kuvaavat kauniisti sitä, miten asioilla on tapana elämässä järjestyä. Ailan äidin elämänviisaus tulee todeksi: “kyllä ihminen aina jollain tavalla pärjää ja asiat hyväks kääntyy, jollakin tavalla hyväks kuitenkin, vaikka elämä heitteleekin”.
Romaanissa seurataan neljän sukupolven naisia sekä heidän lähipiirinsä elämää. Harjula onnistuu kuvaamaan henkilöitään tuoreella ja samaistuttavalla tavalla sekä väistämään ilmeisimmät stereotypiat. Henkilöhahmot ovat uskottavia ja elävän tuntuisia. Sivuhenkilöitä on juuri sopiva määrä, jokaiselle on aikansa ja paikkansa. Tampereen murteista dialogia sävyttää rempseä huumori eikä kirosanoja säästellä. Romaania on miellyttävä ja helppo lukea. Tarina on jaettu seitsemään osaan, luvut ovat lyhyitä ja otsikoitu pelkistetyllä tyylillä. Myös kirjan ulkoasu on onnistunut.
Harjulan kädenjäljestä näkee, että hän on kokenut kirjoittaja, ja kerronnassa kaikuu pitkä elämänkokemus. Teoksessa on sellaista inhimillisyyttä, rehellisyyttä ja viisautta, jota nuori kirjoittaja ei olisi voinut tavoittaa.
Anna Carlson
toisinkoinen.wordpress.com 