Vimmalla soivia pakoyrityksiä

Matias Riikonen: Suuri Fuuga
Romaani, 384 sivua
Aula & Co, 2017

Matias Riikonen: Kiertorata
Proosavihko, 44 sivua
Aula & Co, 2017

Matias Riikosen Suuri Fuuga on kunnianhimoinen ja runsas teos, joka pyytää lukijaltaan paljon, mutta tarjoaa intensiivisen ja moneen suuntaan avautuvan lukukokemuksen. Teoksen taustalla soi Ludwig van Beethovenin Grosse Fuge, jonka rakennetta teos noudattaakin huomattavan säntillisesti. Jousikvarteton neljä soitinta ovat kirjassa sen neljä päähenkilöä, neljä jossain määrin maailmaa hyljeksivää hahmoa, jotka kuluttavat ajattoman tuntuista aikaa syrjäisellä leirintäalueella Ruovedellä.

Ykkösviulu on nykymaailman ja oman itsensä inhossa unohdettuun kieleen tukeutuva poika, jonka folkloristisen aineiston keräysreissu Ruovedelle on venähtänyt ympärivuotiseksi telttailuksi. Kakkosviuluna soi ystäviensä kanssa selkouniin vetäytyvä bloggaajatyttö, ja alttoviuluna toimii perheenisä, jonka koko tajuntaa hallitsee valtapelejä pyörittelevä nettidomina. Sello on korkeamman keinoälytietoisuuden ja tunteiden kemiallisen hallinnan odotuksessa elävä mies, joka pukeutuu karhupukuun ja tempoilee välittömän mielihyvän perässä.

Yhteistä kaikille hahmoille on, etteivät he koe nykymaailmaa oikein elinkelpoiseksi, vaan pakenevat sitä kuka mitenkin. Fuuga-sanan etymologia juontuu latinan pakenemista merkitsevästä verbistä, ja musiikillinen fuuga rakentuukin toisiaan pakenevien ja jahtaavien teemojen varaan. Riikosen Fuugassa tämä muuntuu todellisuuspaoksi ja inhimillisyyden rajojen koetteluksi.

Räntäsateinen Ruovesi on jonkinlainen maailmanlopun odotushuone, rajatila, jossa millään ei ole suurta väliä. Vaikka kaikki hahmot ovat enemmänkin päätyneet kuin halunneet sinne, ei kukaan yritä poiskaan: murenevan tuntuisessa maailmassa ja tulevan transhumanistisen ajan odotuksessa tuskin muuallakaan olisi sen parempi kuin vaikkapa Ruovedellä.

Parhaimmillaan Suuri Fuuga on esimerkiksi tarjotessaan näkymiä nettiaikakauteen:

Meidän netti katos silloin ku tuli sosmedia ja netti levis joka paikkaan niinku joku kakkosilmakehä jota alko hengittää ihan kaikki. Meidän netti oli hämärä paikka letkun päässä. Sinne pääs pakoon muita ja siel oli viel jäänteitä BBS-purkkien tuhnusesta hengestä ja niistä ajoista ku linjoilla roikuttiin öisin koska puhelinlafkojen taksat oli silloin halvemmat ja irkissä oli parhaat läpät ja softien graffat ei viel nuollu yleisen designin persettä…”

Sosiaalisen median myötä nettiä ei enää ole pakopaikkana, arkimaailmasta erillisenä tapahtumisen tilana, vaan se on osa maailmaa: netissä tapahtuva on osa maailmassa tapahtuvaa. Some ei kirjassa kuitenkaan ole läsnä, vaan hahmot liikkuvat pitkälti somea edeltäneen internetajan tärkeimmissä yhteisöissä, kuten blogosfäärissä, CounterStrike-pelissä ja seksisivustoilla. Aistittavissa on kuitenkin näiden yhteisöjen katoavuus.

Aikanaan suosittuun nettipeliin uponnut CS-Topi ja muut omiin ajatuskehiinsä tai todellisuuksiinsa vajonneet hahmot tarjoavatkin vastakohdan ”tavallisille” ihmisille, jotka ovat uponneet arkimaailmaan ja ottavat sen liian todesta. Kirjan hahmot kapinoivat maailmaan uskomista ja nykyhetken hyväksymistä vastaan, ja siksi turvautuvat kadotettuun menneeseen, tuntemattomaan tulevaan tai tietoisuuden tutkimattomiin puoliin. Pakeneminen on ainoa vaihtoehto. Karhu luonnehtii entistä, tavallista tyttöystäväänsä ylenkatsoen:

Se puhu monesti siitä miten sitä vaivaa intensiivinen nostalgian tunne ja siitä miten on olemassa yks keino jolla voi päästä kadotettuun aikaan. Pitää tehdä tästä ajasta se kadotettu aika. Pitää kuvitella tulevaisuuden nostalgikkoja jotka ei viihdy niiden omassa ajassa vaan kaipaa tänne. Sillä tavalla voi kulkee kaduilla ja tuntee kiitollisuutta kaikesta mitä näkee ympärillä. Myös joistain elementtitaloista tai parkkipaikoista tai teollisuushalleista… Mä kysyin Hannalta et tunteekse kasvukäyrät? Tai lineaarisen kehityksen harhan? Eli siis sen et me ollaan taipuvaisia mieltää kehitys lineaariseksi vaik oikeesti se on usein eksponentiaalista. Mä sanoin Hannalle et meitä ympäröivästä infrasta ei kohta tarvita yhtään mitään. Tulee täydellinen katkos. Tulevaisuuden tietoisuudet kaipaa tänne ihan yhtä paljon ku me kaivataan jonnekin bakteerien maailmaan… Mut mä sanoin myös et jos tollaisten nostalgiafiktioiden pyörittelystä tulee kerran hyvä olo ni siitä vaan. Hyvä olo on ainoo kriteeri.

Todellisuuspakoisuuden surullisin puoli on täydellinen välinpitämättömyys ja yksinäisyys. Kun kukin on uppoutunut omaan vaihtoehtoiseen todellisuuteensa, puhutaan jatkuvasti ohi ja katsotaan niin kauas, ettei nähdä lähelle. Kaikki on niin suuressa murroksessa, että ihminen voi löytää iloa korkeintaan hetkellisestä mielihyvästä tai jonkin katoavan vaalimisesta. Tästä syntyy Suuren Fuugan lohduton maailmankuva, joka rakoilee vain muutaman lyhyen räpäyksen verran, kun otetaan toista kädestä tai hiljennytään kuuntelemaan isoäidin laulua saunassa.

Hahmojen harjoittama tieteellinen ja luennoiva puhe käy välillä uuvuttavaksi, etenkin kun suurin osa siitä on kirjoitettu repliikkien muotoon puhekielellä. Paikoin tuntuu, että hahmojen äänten läpi tunkee yleisempi ääni, ehkä kirjoittajan äänen kaltainen, joka välillä on kuin sellainen paljon lukenut tuttava, jolta ei illanistujaisissa meinaa saada suunvuoroa. Toisaalta infopitoiset jaksot toteuttavat teoksen transhumanistissävyisiä tavoitteita yksilöiden rajojen häivyttämisestä, kun milloin kukakin yltyy luennoimaan satunnaisista aiheista. Teoksen hahmot tavallaan ylittävät yksilön: heissä on monenlaisia kerrostumia, mutta pohjimmiltaan he eivät ole ketään, he ovat yleisempien ideoiden ilmaisukanavia.

Välillä luennoiva puhe onnistuu oivaltavalla tavalla kirkastamaan jotakin kirjan keskeisistä ajatuksista:

Tää on oo. Ajin. Silmä, joka tuijottaa sua paperilta. Tai kato tätä. Sä näet ison ämmän mut ihan yhtä hyvin sä voisit nähdä aaltoilevan veden koska heprean mem tarkoittaa vettä. Tai tää. Nyt sä näet ison aan mut jos mä käännän tän ylösalaisin sä näet härän pään. Alef meinaa härkää. Mitä ikinä sä luetkaan ni tekstin seasta sua tuijottaa joukko härkiä niinku sä kykkisit jossain helvetin Hiidenkivellä. Ne härät on palanu siihen sivulle niinku jotkut valopisteet voi palaa verkkokalvoille. Niinku ne olis valoa menetetystä maailmasta. Ja sitähän ne onkin.

Takakannen lupaamaan ”suomen kielen joukkohautaan” asti teoksessa ei sentään päästä, mutta viihdyttävän ja aivoja mukavasti muljauttelevan kielen äärellä ollaan esimerkiksi ykkösviulun käyttämän muinaisen suomen kielen yhdistyessä cs-pelikieleen:

Aukinaisen ikkunan ääreen kiskotulle ja pihalle päin käännetylle näyttöruudulle ilmi sinitaivas, aavikkolinnoitusta hahmattava hietainen näkymö ja terroristien kikuri, siis de_dust, ryntökartta, kovalykkyinen sija heille terroristeille. Hän ei voinut kuin urria servereitä läpi yksi toisensa jälkeen, koska Topi oli luopunut vanhasta Steam-tunnuksestaan… Hän silmäsi jälleen kaikki kikurin nimimerkit, ja hänen katseensa pysähtyi ”T0nn1k3iju”-nimisen pelaajan kohdalla; se kuulosti Topilta, joten olisi kai parasta jäädä serverille ainakin yhden runin ajaksi.

Fuugarakenteen toteutus ei teoksessa ole ongelmaton: muoto tuntuu jäävän tekniseksi rakennelmaksi vailla syvempää merkitystä. Tapahtumat näytetään kaikkitietävän kertojan kautta, ja ”soittimet” pääsevät ääneen minä-muodossa vain repliikeissä, jolloin kerronnasta jää puuttumaan alkuperäisen fuugan sointia. Lukija jää siis ikään kuin partituurin tarkastelijan asemaan, kuulematta itse soivaa teosta. Koska Riikonen ei suinkaan ole ensimmäinen fuugamuotoon kirjoittava, teokselta voisi odottaa eheämpää ja vakaampaa muodon ja sisällön yhdistämistä.

Beethovenin fuugan tärkein tehtävä kirjassa lieneekin temaattinen: fuugan pakenemisen ja äärimmäisyyden teemat ovat rehevää multaa, josta kirjan maailmankuva versoo. Parhaimmillaan fuugan rakenteellinen hyödyntäminen on teoksen osien välisissä leikkauksissa, joissa hienosti päästään tilasta ja tunnelmasta toiseen. Toistuvia musiikillisia paikkoja ovat esimerkiksi sauna, jossa vallitsee täydellinen rauha ja kaikki on suurin piirtein hyvin, ja toisaalta kapakka, jossa karaoken metakkaa, kaatuilunsekaista tanssia ja humalan kärjistämää sanaharkkaa hyödyntäen rakennetaan upeita crescendoja, joissa fuugan seassa soivat kuolemattomat suomi-iskelmät.

Suuressa Fuugassa täyttä vauhtia unohtuvan menneen maailman viimeiset hönkäisyt sekoittuvat tulevaisuuden ikuisen, koneellisen elämän hohteeseen. Kummankin ajatteleminen heikottaa yhtä lailla; niiden välissä ihminen on avuton ja mitätön. Hän on jäänyt loukkoon maailmaan ja kehoonsa, joiden muutosta ja rappeutumista ei voi pysäyttää, muttei myöskään pääse niistä pakoon, vaikka kovasti pyristeleekin. Unohdus on maailman kohtalo ja ihmisen ainoa selviytymiskeino.

–kuten siinä luennolla soitetussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoäänitteessä vuodelta 1967, missä runonkerääjä kysyi juualaiselta maanviljelijä Matti Kuivalaiselta, olisiko äsken lauletulle runolle jatkoa ja Kuivalainen vastasi (pitkän tauon jälkeen, hyvin hiljaa, miltei kuihottaen): ’Oisi siinä, vaan en minähän häntä kunen muista…’”

*****

Suuren Fuugan pariteoksena julkaistu proosavihko Kiertorata tarttuu sekin fuugaan, Johann Sebastian Bachin Das Wohltemperierte Klavierin e-mollifuugaan. Fuuga on teoksessa kahden junasiivoojan työsuoritys, kilpajuoksu junan päästä päähän panttipullojen perässä, huolellisuudesta vain kohtuullisesti tinkien.

Kiertoradassa fuugarakenne on toteutettu siinä määrin tarkasti, oivaltavasti ja hyvin, että fuugan voi melkeinpä kuulla soivan sivuilta, jotka on jaettu kahdelle äänelle. Teemat, niiden variaatiot ja unisonot toteutuvat tajunnanvirtamaisessa tekstissä toistuvina ja muuntuvina lauseina: käsinojia nostetaan, roskapusseja kiskotaan seinästä. Kaksiäänisyys haastaa lukijan etsimään erilaisia lukutapoja.

Kiertorata on hengästyttävästi kiinni fyysisyydessä ja työnteon hetkessä. Sen maailmankuva on ilahduttavasti erilainen ja ihmisläheisempi kuin Suuressa Fuugassa. Lukija pääsee osalliseksi pienen ihmisen yksityiseen kokemukseen, joka kuitenkin on kaikkialla maailmassa toistuva. Kiertorata on tarkkaan harkittu ja hallittu kokonaisuus, jossa fuugan idea toteutuu ajatuksiin pakenemisena. Se kiirehtää kohti loppua, joka sekin suo vain hetken hengähdyksen, sillä siivooja tietää, että aina tulee uusi juna, seuraava fuuga.

Lydia Lehtola

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s