Muistiinpanoja arjesta

Toisinkoinen_Johanna_Hasu_Karataan

Johanna Hasu: Karataan
Runokokoelma, 39 s.
Reuna, 2019

“Varastetaan hetki
kahdestaan,
mennään löytymättömiin lapsilta,
taistellaan arjen tappavaa
tylsyyttä vastaan (– –)” (s. 12)

Johanna Hasun toinen runokokoelma Karataan (2019) sukeltaa runoillaan arkisiin aiheisiin aina parisuhteesta ja sydänsuruista ikääntymiseen ja lapsiperhearkeen asti. Kokoelman ensivaikutelma onkin hyvin arkinen aiheidensa ohella myös kirjoitustyylin vuoksi. Selkeät, lyhytsäkeiset runot tarjoavat samaistumispintaa varmasti monille, sillä useille tuttuja aiheita käsitellään hyvin suorasanaisesti ja ilman kikkailuja. Valitettavasti teos ei tunnu kokonaisuutena kovin viimeistellyltä, vaan runot jäävät enimmäkseen pintapuoliselle tasolle ja tuntuvat suoraan muistiinpanoversioista puhtaaksi kirjoitetuilta. 

Runoissa käsillä on ohikiitäviä hetkiä, joiden takaa paljastuu suurempia kuvioita. On arjen kiireiden keskellä nukkuva puoliso, käden hento kosketus ja hiljaisuuden rikkova lapsen pieni ääni. Kokoelman tunnelmaa tukevat kirjailijan osin itsensä kuvaamat mustavalkoiset valokuvat, joista suurin osa on luontokuvia. Mustavalkoisten kuvien valinta vaikuttaa merkittävästi teokseen, jonka koko tunnelma olisi hyvin erilainen, jos siihen lisättäisiin värejä. Kuvat sekä tuovat runoihin synkkyyttä että havainnollistavat ohikiitävien hetkien tematiikkaa – kuvat ovat kuin valokuva-albumista, joka on täynnä vuosien takaisia muistoja, vain kameran räpäyksen kestoisia hetkiä. 

Kokoelma käsittelee monia teemoja, joista kenties suurin on perhearki ja sen mukanaan tuoma kaipuu menneeseen. Maagista rakkautta ja vanhoja kipinöitä parisuhteeseen etsitään pölykoirien ja tiskikuilujen värittämän harmaan arjen keskeltä. Myös tähän harmaaseen arkeen sopivat hyvin mustavalkoiset kuvat, joiden kautta lukija pääsee ikään kuin mukaan puhujan menneen kaipuuseen, kipinöiden metsästykseen ja värien etsimiseen elämästä. 

Kaunokirjallisesti kokoelma ei juurikaan tarjoa uutta. Runojen kieli ja valokuvat ovat kauniita, mutta teoksesta puuttuu se terävä särmä, joka saa lukijan vaikuttumaan. Kaikki runot aukesivat aika lailla jo ensimmäisellä lukukerralla, mikä voi olla sekä hyvä että huono asia. Aloittelevalle runojen lukijalle tämä voi olla positiivinen tekijä, mutta itse kaipaan runokokoelmalta usein hieman enemmän haastetta ja syvyyttä. Toisaalta runojen suoruus tekee niistä helposti samaistuttavia, mikä tekee kokoelmasta varmasti monelle lohdullisen ja kiinnostavan. Runojen joukosta löytyy myös massasta erottuvia omia suosikkejani, joihin kuuluu muun muassa runo “Jos olisin tiennyt” (s. 25):

“Jos olisin tiennyt, että olet lähdössä,
olisin ottanut kädestä vielä kerran,
suudellut
ja toivottanut hyvää matkaa.

Mutta ethän ole kuitenkaan
mennyt kauas

Olet jokaisessa pihan puussa,
lintujen laulussa,
polun päässä odottamassa.

Kaikkein kauneimmissa muistoissa”

Tämän runon tunteellisuus ja kauneus piilee nimenomaan siinä, että lähes kuka tahansa erotilanteen kokenut pystyy siihen jollain tapaa samaistumaan. Karataan onkin parhaimmillaan juuri silloin, kun se tavoittaa sanoillaan ihmisen tunteista jotain sellaista, joka saa lukijan palaamaan oman elämänsä ja tunteidensa äärelle. Vaikka tämä on kirjallisuudelle erityisen tärkeä piirre, ei se valitettavasti yksinään riitä nostamaan teosta kovin korkealle. Tuttuja aiheita käsitellään kokoelmassa melko kliseisestä näkökulmasta, enkä löydä teoksesta sitä erityislaatuisuutta, joka erottaisi sen lukemattomista muista samoja aiheita käsittelevistä teoksista. 

Runon “Jos olisin tiennyt” lisäksi kokoelmasta löytyy muutamia hieman syvemmälle sukeltavia runoja, joista pidin selvästi enemmän kuin muista. Esimerkiksi runot “Kynttilä” (s. 23) ja “Eilen” (s. 8) jättävät tilaa laajemmalle tulkinnalle ja useiden tasojen löytämiselle. Runon “Eilen” voi lukea ainakin kahdella tavalla: runon puhujan puhutteleman “sinän” voi tulkita joko toisena ihmisenä tai jonain abstraktina tunteena tai mielen sisäisenä äänenä. Ensimmäisessä tulkinnassa ajattelen toisen ihmisen tunkeutuvan puhujan elämään ja vievän hänen vapautensa, mutta rakkaus saa puhujan sokeaksi ihmissuhteen myrkyllisyydelle. Toisessa tulkinnassa “sinä” voisi olla esimerkiksi mielenterveyden häiriö, joka vie ilon sellaisista elämän asioista, joista puhuja vielä eilen nautti: 

“Kaikki oli hyvin,
eilen.

Vaan sinä päätit tulla,
ottaa haltuun minun tilani,
muuttaa minun omani yhteiseksi,
siirtää päätösvallan muualle,
pakottaa kompromisseihin, sopeutumaan,
ymmärtämään” (ote runosta “Eilen”, s. 8)

Kun ottaa huomioon kokoelman myöhemmän runon “Kynttilä”, saa myös runo “Eilen” lisää tulkinnan tasoja. Runon “Kynttilä” puhuja joutuu piilottamaan itsensä ja vaikenemaan, ettei häntä tuhota. Vaikka runossa ei oteta kantaa puhujan tai nimettömien “niiden” sukupuoliin, voi runoa yhdellä tavalla tulkita naisen aseman näkökulmasta. Tämä tuo uuden näkökulman myös runoon “Eilen”, jossa yhtenä vaihtoehtona tulkintaan voi nähdä miehen ja naisen välisen haitallisen valtasuhteen. Tulkintaa tukee myös esimerkiksi runossa “Kaunis ääni” (s. 16) käsiteltävä äitiyden teema. Toisaalta tämä tulkinta voi olla liian suppea, koska runot voi käsittää monella eri tavalla, eikä sukupuoleen suoraan oteta kummassakaan kantaa. 

Runon “Kynttilä” puhuja joutuu joka tapauksessa piilottamaan sisäisen “tulensa” pitämällä “kynttilänsä vakan alla” – hänen on siis haudattava osa itsestään, piilotettava oma värikäs, eläväinen persoonansa ja mahduttava muiden ihmisten asettamien raamien sisään. Runo voi siis helposti liittyä sukupuolen ohella lukemattomiin muihin tekijöihin tai piirteisiin, joiden vuoksi ihmisiä alistetaan ja pakotetaan sulautumaan joukkoon. Saman teeman ympärille rakentuu myös runo “Eilen”, ja yhdessä nämä kaksi runoa tarjosivat itselleni kokoelman runoista eniten monitulkintaisuutensa vuoksi. 

Vaikka kokonaisuutena Karataan ei tehnyt minuun erityisen suurta vaikutusta, näen teoksen viehätyksen ja uskon, että se tarjoaa monelle kauniita itsetutkiskelun ja lohdun hetkiä. Teoksen tyynen tunnelman viimeistelevät kauniit valokuvat, jotka tuovat teokseen lisäarvoa. Tämän kirjan ääreen on mukava käpertyä auringon alle lämpimänä kesäpäivänä tai teekupin kanssa alkavaa kevättä ihailemaan. Kirja tuo monella tapaa tunnelmansa ja kuvissa esiintyvien joutsenten puolesta muutenkin mieleen kevään, jonka tuomia uusia alkuja kuvataan runossa “Paluu” (s. 31): 

“Jokin kasvaa,
nousee,
kaikki lämpenee,
herää.

Joelta kuuluu huuto.
Toivottaa tervetulleeksi
lähteneet,
palaavat,
kevään.”

 

Elina Immonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s