Sua kohti, äitini

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille

Romaani, 179s

Gummerus, 2021

Anna-Liisa Ahokummun toisinkoinen Kolme rukousta äidille on takakantensa mukaisesti kertomus ”[–] tyttäristä ja äideistä, matriarkaalisesta ja jumalallisesta yhteydestä – ja yhteyden lohduttomasta katkeamisesta”. Romaani seuraa kolmea henkilöä: Eveliinaa, Onervaa ja Anjezëa eli Äiti Teresaa. Teoksen ensimmäinen osa seuraa Eveliinan äitiä Onervaa, joka on kuolemaisillaan. Eveliinan jaksot limittyvät Anjezën kanssa, joka asettuu välittäjähahmoksi kuolleen äidin ja Eveliinan välille.

Kiinnostavaa ensimmäisessä osassa on sen kerronta. Siinä missä romaanin toinen ja kolmas osa siirtyvät minämuotoon kuvatessaan Eveliinan ensimmäisen lapsen syntymää, rakentuu ensimmäinen osa kolmannen persoonan kertojan kautta. Kerronnallisesti tämä valinta korostaa Onervan ajatusten etäisyyden tuntua:

Tytär olisi säikähtänyt, luullut että Onerva kuolisi heti ja rynnännyt saman tien matkaan. Ei. [–] Onerva oli yrittänyt jättää tyttärensä rauhaan. Tarjota puitteet, joissa tyttö saisi kasvaa parhaansa mukaan.” (s.8)

Onervasta jää mielikuva kylmyydestä ja etäisyydestä, mikä tuntuu temaattisesti taidokkaalta ratkaisulta. Etäytetty kerrontatapa yhdistettynä Onervan ajatusten kalseuteen korostaa seuraavien osioiden synnytystematiikkaa, jossa keskiöön asettuu äidillisen yhteyden kokemus ja sen erilaiset aspektit. Onervan kylmyys korostaa hänen rooliaan teoksen dramaattisessa kaaressa: kertomus tuntuu etenevän äidin yhteyden katkeamisesta kohti yhteyden uutta, haparoivaa löytymistä, jopa jonkinlaista uudelleensyntymää. Eveliina vaeltaa synnytyksensä läpi ilman yhteyden antamaa tukea, sillä hänen oma äitinsä on jättänyt hänet etäisyydellään pimeään.

Pyhästä ja kehosta

Teoksen kaksi viimeistä osiota seuraavat Eveliinan synnytystä supistuksista vauvan nimeämiseen.  Eveliinan näkökulmasta kuvatut jaksot taas limittyvät Anjezën uskonkriisistä ja varttumisesta kertoviin jaksoihin, jotka peilaavat Eveliinan kokemuksia temaattisesti: kun Anjezën uskonkriisi on pahimmillaan ja hän joutuu luopumaan rakentamastaan elämästä elääkseen köyhyyden parissa, käy Eveliina kamppailua kuoleman kanssa synnytyskomplikaatioiden takia. Teoksessa myös toistuu lause, jossa Eveliina toteaa Anjezën tuntuvan äitiä läheisemmältä:

Miksi en saa äitiä itselleni edes kuolleena, miksi hän pakenee, nostaa Anjezën meidän väliimme?” (s.166)

Anjezë toimii siis ikään kuin katkenneen yhteyden korvikkeena, jota vasten Eveliina rakentaa omaa äitiyttään. Uskonkriisin rinnastaminen synnytykseen myös laajentaa kiinnostavasti teoksen tematiikkaa siten, että äitiys alkaa näyttäytyä enemmänkin jonkinlaisena universaalina lämmön ja rakkauden kokemuksena – matriarkaalisesta tulee jumalallista.

Kristillinen symboliikka onkin teoksen taidokkaimmin toteutettuja aspekteja. Anjezen, Onervan ja Eveliinan väliseksi yhdistäväksi symboliksi nousee valokuva Skopjeen vuorenrinteelle rakennetusta rististä. Usko siis rinnastuu äidilliseen yhteyteen konkreettisena kuvana, mutta myöhemmin myös eksplisiittisemmin, kun usko rinnastetaan sikiön kantamiseen:

Sellaista uskomisen täytyi olla, uskomisen siihen mitä ei voinut nähdä tai ensin edes tuntea. Että ruumiini pimeydessä, juuri siellä missä unet odottivat nukahtamistani, kasvoi jokin omien lakiensa mukaan ja alkoi hiljalleen venyttää olevaisuuden rajoja tulematta silti esiin. Pakotti uskomaan itseensä, rajantakaiseen.” (s.179)

Teoksessa sekä uskoa että yhteyttä etsitään rajan toiselta puolen. Kiinnostavaa tässä etsinnässä on kehon rooli, sillä se toimii ikään kuin jonkinlaisena pyhän ja maallisen kohtauspisteenä:

En voinut olla ihmettelemättä, miksi kaikista luonnollisin tuntui yliluonnolliselta. Kuin meidän eläimellisyytemme olisi ihme”. (S.154)

Naisen kehosta tulee teoksessa risteymäkohta, jonka kautta äitiys välittyy sanat ja identiteetit ylittävällä tavalla. Vaikka Eveliinalta onkin katkennut yhteys omaan äitiinsä ja sitä kautta itse äitiyteen, kykenee hän kuitenkin olemaan lapselleen äiti ja vastaamaan tämän tarpeisiin. Kun yhteys katkeaa, astuu tilalle jonkinlainen geneettinen muisti, jonka antamin voimin Eveliina selviää synnytyksestä ja sen jälkeisestä masennuksesta.

Samaan aikaan pyhästä ruumiista on kuitenkin lyhyt matka kauhua synnyttävään vauhkouteen:

Kaipaus ei ollut välttämätöntä. Oli muutamia hetkiä, jolloin pelkkä eläimellisyys riitti. Mutta pyhän eläimellisyyden rinnalla kulki aina se toinen, kauhu ja paniikki, välitön reagointi ärsykkeisiin, ei-tahdonalaiset ruumiintoiminnot, posttraumaattinen stressi”. (S.176)

Jatkuva ristiriita pyhän eläimellisyyden ja toisaalta kontrollin menettämisen välillä on teoksen keskiössä. Tämä tematiikka valottaa myös mielenkiintoisesti teoksen erilaisia äitejä ja heidän suhdettaan lapsiinsa. Kuten jo todettu, on Eveliinan suhde Onervaan etäinen ja kylmä – Onerva sysää Eveliinan yksinäisyyteen itsenäisyyden nojalla. Eveliinan suhde vastasyntyneeseen lapseensa taas on sanatonta hellyyttä:

Tiesin ettei hän muistaisi, mutta halusin silti jättää vankemman jäljen hänen aivoihinsa, jäljen siitä, että joskus on ollut näin, hän on ollut hyvin[–] [–] lämmin ja täysi ja levollinen.” (s.176)

Siirtymät Eveliinan jaksoista Anjezën jaksoihin heijastelevat vastasyntyneen täyttä levollisuutta, joka syntyy sanojen ja kivun väistyessä lämmön ja lempeyden tieltä. Anjezën jaksot alkavat romaanissa Eveliinan luisuessa unen ja valveen rajapinnalla, ja ne hyödyntävät usein kohtumaista kuvastoa:

Asettelin suihkun kaulalle, josta vesi levisi rintoihin ja vatsalle. Kun iho oli tottunut lämpöön, väänsin hanan kuumemmalle ja taas kuumemmalle.[–] “[–]etsin sisältäni tiedottomuuden kohtaa, johon voisin vajota edes hetkeksi.” (s.40-41)

Nämä jaksot ovat kaunokirjallisesti hyvin vaikuttavia, ja niissä myös Ahokummun kieli pääsee oikeuksiinsa. Teoksen niukka ja tiivis kieli taipuu luontevasti kuvaamaan Eveliinan hidasta liukumista yhteyteen ja lämpöön.

Kielen tarkkuus onnistuu toisaalta myös korostamaan sen murtumia. Kun Eveliina on likellä kuolemaa, alkaa myös kieli hajota: sen välimerkit katoavat ja säntilliset virkkeet murtuvat tajunnanvirtamaisiksi jaksoiksi, jotka huokuvat kauhua:

“[–] mutta olin samanlainen kuin äiti,

minä kuolisin,

hylkäisin vauvan,

miten minulle kävi näin, enkö saanut tämän enempää, miten en pystynyt tämän parempaan,[–]”. (s.124)

Hajoamisestaan huolimatta kieli pysyy kuitenkin kasassa, eikä hajoa täydelliseen anarkiaan. Itse olisin näissä kohdissa kaivannut vielä hiukan sekavampaa ja tuhotumpaa kieltä, mutta toisaalta kontrasti teoksen muuten niukkaan kieleen lienee jo nyt tarpeeksi vahva synnytysjaksojen tematiikan korostamiseksi. Ei olekaan ihme, että teos on saanut osakseen kiitosta synnytyskokemusten ja synnytysväkivallan kuvauksesta.

Erilaisia äitihahmoja

Teoksen äitihahmot kytkeytyvät myös kiinnostavasti madonna-huora –tematiikkaan. Eveliinan oma äiti näyttäytyy kolkkona ja etäisenä, kun taas Anjezën voisi nähdä edustavan Mariaa – hänen kasvutarinassaan keskiöön asettuu luopuminen ja uhrautuminen, jossa Anjezë päästää irti koko elämästään seuratakseen Kristuksen ääntä. Anjezën silmien läpi taas nähdään syntinen alkoholisoitunut File, joka on luopunut lapsestaan, ja joka asetetaan vastakkain Madonnan edustaman äitiyden kanssa:

“[–] mutta File on antanut periksi, tämä äiti ei, tämän äidin käsi pitelee tiukasti kiinni lapsesta eikä päästä pakoon.” (s.73)

Eveliinan oma äitiys taas rakentuu Onervan, Anjezën ja Fiden väliin. Eveliinan kamppailun eri äitihahmojen välillä ratkeaa lopullisesti hänen nimetessään esikoislapsensa Evinaksi. Evina on yhdistelmänimi, joka pohjautuu valoa tarkoittavaan Elinaan ja pimeyden ja valon välillä valinneseen Eevaan. Nimi yhdistää valon  ja pimeyden, pyhän ja eläimellisen:

“[–] Hyvä ja paha tieto ovat tärkeitä, mutta ne johtavat karkotukseen. Mitä jos karkotus onkin ihmisen ydinkysymys, ihmisen lajiutumisen määritelmä? Silloin valo olisi merkki kaipauksesta takaisin yhteyteen, takaisin eläimellisyyteen. Joten jos ollaan rehellisiä, on valittava molemmat nimet, karkotus ja kaipuu takaisin.”(s.178)

Kaiken kaikkiaan Ahokummun toisinkoinen on kielellisesti taidokas, temaattisesti ehyt kokonaisuus. Vaihtelevien kertojien rakenne toimii teoksessa mainiosti hyvin toteutetun, vahvan symboliikan ansiosta. Olisin suonut synnytystä kuvaavien jaksojen kielen hajoavan vieläkin enemmän, mutta tällaisenaankin ne toimivat riittävän hyvin luodakseen kontrastin teoksen muun kokonaisuuden välille. Toivon saavani vielä jonakin päivänä käsiini Ahokummulta kolmannenkin teoksen.

Markku Larkimo

Lähteet

Kirjaluotsi –blogin blogiteksti. Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille. 2021. Viitattu 8.8.2022. https://kirjaluotsi.fi/anna-liisa-ahokumpu-kolme-rukousta-aidille/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s