Tyttöystävyyden sietämätön keveys  

Enni Vanhatapio: Tyttöystävä
Romaani, 163 s.
Otava 2022

”Eikö sinusta ikinä tunnu siltä että tämä on kaikki jotenkin vähän ällöttävää, kysyin. Että täytät Tomin elämässä jotain naisenmuotoista kohtaa, hän on laittanut siihen itselleen lapun että tähän joku nainen, ja sitten sinä esität sitä? Ja kun hän puhuu sinulle, niin hän oikeasti puhuu sille mielikuvitusnaiselle ja katsoo sitä ja panee sitä, eikä sinun varsinaisilla piirteilläsi ole niin väliä?” (Tyttöystävä, 2022, 35) 

Millainen on täydellinen tyttöystävä? Onko tyttöystävyyden saavuttaminen jokaisen naisen tavoite? Enni Vanhatapion toisinkoinen Tyttöystävä (2022) kuvaa naiseuden ja tyttöystävyyden lokeroiden ahtautta ja ahdistavuutta.

Sivullinen nainen

Nimettömäksi jäävä päähenkilö kokee painetta olla täydellinen tyttöystävä. Sellainen on ainakin hänen ympärillä parveilevien ihmisten mielestä joku positiivinen ja jopa hieman kevytmielinen yksilö, joka täydentää kumppaniaan turhia valittamatta.

Päähenkilö sanoo asiat kaunistelematta kuin ne ovat – ainakin lukijalleen. Hän kertoo esimerkiksi suudelleensa “rumaa tyttöä”. Päähenkilö ei ole vanhoillisen naiskuvan mukainen kiltti ja herttainen nainen, joka alistuu rooliinsa toisen ihmisen kyynärvarressa kulkevana koristeena. Hän on monia asioita, joita konservatiivinen maailma vihaa. Yhteiskunnan paine olla osa tätä maailmaa saa päähenkilön tuntemaan olonsa ulkopuoliseksi ja ahdistuneeksi. 

Päähenkilö kuvittelee häiriintyneitä tapahtumasarjoja arkisia askareita toimittaessaan. Esimerkiksi kuinka pakastinta sulattaessaan kylmälaitteen myrkylliset kaasut saisivat hänet tuupertumaan maahan, ja kuinka pakasteherneet täyttäisivät hänen silmäkuoppansa ennen kuin naapuri ehtisi ihmetellä yläkerrasta valuvaa mönjää. 

Kritiikit (mm. https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/tyttoystava/) ovat verranneet Tyttöystävää Saara Turusen teokseen Järjettömiä asioita. Omassa mielessäni teos vertautui sellaisiin teoksiin kuten Anni Saastamoisen Sirkka ja Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki muuttuu. Näitä kaikkia teoksia yhdistää jollakin tapaa yhteiskunnan normeja rikkova nainen. Ja etenkin kerronta muistutti minua Sirkasta

Uniikki kerronta

Vanhatapion toisinkoinen on helppo- ja nopealukuinen. Arkiset tapahtumat ja nopeasti etenevä juoni tempaavat mukaansa. Toisaalta välillä teksti pakottaa lukijan pysähtymään. 

Ajoittain häiriintynyt huumori ja vitsikkään apaattiset kuvaukset päähenkilön arjesta yhdistyvät jopa filosofisiin kommentteihin elämästä. On ikään kuin päähenkilö välillä vahingossa lipsauttaisi asioiden todellisen laidan lukijan nähtäväksi. “Asiat hajoavat lempeämmin kuin voisi kuvitella, hiljaisemmin”, hän toteaa katsoessaan kattoon muodostunutta halkeamaa (159), enkä lukijana voinut olla ajattelematta pelkästään halkeilevaa betonia.

Tyttöystävän kerronta on mielenkiintoista. Tomaattien leikkausta kuvataan naarmuisen leikkuulaudan värjäytymisenä haalean oranssiksi, mutta samalla ei paljasteta päähenkilön tai hänen puolisonsa etunimiä tai asuinpaikkoja. Valitessaan kertoa kaikista yksityiskohtaisimmin juuri arkisimmista tapahtumista, Vanhatapio onnistuu viemään lukijan kertojan pään sisään tämän yrittäessä unohtaa entistä poikaystäväänsä ja ahdistuksiaan. 

Paikoittain asioiden auki selittämättä jättäminen kuitenkin häiritsi lukukokemusta ja teki vaikeaksi ymmärtää, kuinka suuri aikahyppy onkaan tapahtunut sivujen välillä tai minkälainen suhde päähenkilöllä on esiin tulleeseen henkilöön. 

Puhekielisyyttä on romaanissa tavoiteltu pilkkujen puuttumisella ja ajatusvirtaa matkivalla tavalla kuvata tapahtumia. Dialogeja ei ole kirjoitettu perinteisin lainausmerkein tai ajatusviivoin. Tarkalle pilkunviilaajalle saattaa siis tulla tuskanhiki otsalle Vanhatapion toisinkoisen parissa. 

Nainen tyttöystävyyttä vastaan 

Nimetön päähenkilö puhuttelee kumppaniaan pronominilla sinä. Lukijalle tuleekin väistämättä tunne siitä, että on itse syypää päähenkilön ahdinkoon.  Ja niinhän hän tavallaan onkin siinä mielessä, että yhteiskunta on luonut naiselle lokeron, johon hänen on kumppanina sopeuduttava. 

Romaanissa kritisoidaan myös heteronormatiivista maailmaa, josta tyttöystävyyden vaatimukset usein kumpuavatkin. Oli ilo nähdä teoksessa myös queer-representaatiota. Oletukset naisesta miehen tyttöystävänä haittaavat erityisesti queer-yhteisöön kuuluvia. ”Miksi sinulla ei ole poikaystävää mukana,” kysytään päähenkilöltä tämän luovuttaessa verta (140). 

Jotain lohduttavaa on tavassa, jolla teos ei ikään kuin pääse selkeään loppuasetelmaan. ”Hän siirtää jalkansa syliini ja sanoo että ei aio olla tyttöystävä, ei minun eikä kenenkään enää” (161). Eikä hänen tarvitse. Eikä kenenkään tarvitse. Lokeroitta voi elää. 

Vanhatapio onnistuu toisinkoisessa osuvasti kuvaamaan sellaista ahdistusta, joka kietoo itsensä arkistenkin asioiden ympärille hellittämättä otettaan. Romaani parisuhteesta, jossa romantiikan sijaan keskitytään arjen melankolisuuteen lähes naturalistisin sanankääntein, on virkistävä lukukokemus. 

Roosa Kantola

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s