Historiallisia romaaneja romantiikkaa kaihtamatta

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä
Romaani, 368 s.
Gummerus 2022

Päivi Lipponen: Toivon että tapaamme
Romaani, 367 s.
Otava 2022

Romaania, jota markkinoidaan historiallisena romantiikkana, voi varmaankin ihan luvalla pitää jonkinasteisena viihdekirjallisuutena. Ann-Christin Antellin Puuvillatehdas-trilogian toisen osan Puuvillatehtaan perijän pitäisi siis olla viihdyttävää lukemista, tyydytystä romantiikannälkäisille ja historiallinen aikamatka 1905-luvun Turkuun. Kansilehden kirjailijaesittelyssä kerrotaan myös, että trilogian ensimmäisen osan Puuvillatehtaan varjossa (2021) kohdalla näin on, se on ollut myyntimenestys, jonka ajankuvaa ja koukuttavuutta on kehuttu. Itselleni Puuvillatehtaan perijä ei tästä huolimattakaan onnistunut olemaan lukuelämys. Lukemista voi ehkä kuvailla ”helpoksi ja nopeaksi”, mutta minulle romaani oli kirjallisessa elämyksettömyydessään tylsistyttävää ja sen myötä myös raskasta ja puisevaa luettavaa. Kokemus vastasi jokseenkin halpojen postikorttien tai matkamuistoesineiden katselua, Timo Koivusalon elokuvia ja ehkä hieman Vihreän kullan maa – tv-sarjan tunnelmaa. Romaanin juoneen ja henkilöhahmoihin oli ahdettu kuvauksia sekä silloisen työväenluokan että rikkaan porvariston elämästä, ja yhteiskunnallisena viitekehyksenä toimi vuoden 1905 suurlakko sen ympärille sijoittuvine sortovuosien tapahtumineen. Faktatiedot koskien henkilöitä ja historiallisia tapahtumia löytyvät kirjan lopusta lähteineen. Itse en kaipaisi tätäkään, luotan kyllä että kirjailija on tutkinut vaadittavat faktat historiasta teostansa varten, enkä kaipaa todellisuuden avainhenkilö- tai lähdekirjallisuusluetteloa itse romaanin loppuun. Mielenkiintoiset ja hyvät tarinat syntyvät valheista ja kaaoksesta, eivät vain faktoista. 

Romaanin päähenkilö Martta Barker on kaunis nuori nainen jolla on pitkät vaaleat hiukset. Kas vain. Kerran romaanissa hän päästää hiuksensa hulmuamaan vapaaksi fiilistellessään luonnon helmassa, mutta muuten kultaiset kutrit asustavat ajan tyylisissä kampauksissa ja hatuissa. Martta nousee pitkin romaania kuin Tuhkimo alhaisesta syntyperästään huolimatta rikkaan tehtaanomistajan ja pikkuserkkunsa Robert Barkerin rakkauden kohteeksi. Koska hän on kaunis ulkonäöltään, hyvä, oikeamielinen, ahkera ja rohkea. Hän pääsee veljensä Matin kanssa seurapiirikutsuille, koska heidän kasvattivanhempansa on puuvillatehtaan omistajan isän serkku. Martta viihtyy hyvin kotona tehden taloustöitä kuten talonpoikaisnaisen rooliin kuuluu. He eivät ole veljensä Matin kanssa rikkaita, mutta Martta mm. omistaa silti useita kauniita vaatekertoja joiden ysityiskohtia kuvaillaan romaanissa useasti. Martta kutsutaan töihin kansankirjastoon kirjeellä, koska hänet on esitelty oikeille henkilöille seurapiireissä ja hän on käynyt vuoden koulua Ruotsissa. Martalle tuntuu romaanissa sattuvan ja tapahtuvan, oli hän sitten miten passiivinen ja introvertti tahansa. Lyseossa opiskeleva veli opiskelutovereineen ottaa Martan mukaan keskusteluun, vaikka opiskelu ja keskustelu olivat silloin lähinnä miesten juttuja. 

” — Kertokaahan, neiti Barker, mitä mieltä te olette Darwinin polveutumisopista? 

Matti nosti kulmiaan ja kääntyi katsomaan siskoaan kiinnostuneena. Martta nielaisi ja mietti hetken. — En ehkä osaa vastata tuohon juuri mitään, koska en ole perehtynyt asiaan, mutta jos uskomme, että Jumala ei ole meitä luonut, menetämme uskomme ja mitä meille silloin jää?” 

(s. 95)

Martta on eksistentialistisessa ydinkysymyksessä mutta sitä seuraavaan poikien spiritualistis-teosofiseen keskusteluun hän ei enää osallistu. Hän tuntee mihinkään kuulumattomuutta mutta puolustaa köyhiä työläisiä heidän oikeustaisteluissaan. Jännittävyyttä juoneen ja Martan elämään tuo hänen poliittinen aktivisminsa työväenhenkisten Vapaiden lehtisten salakuljettamisen avustamisen muodossa. 

Rakkaudessa Martta puntaroi niinikään työläismies Juho Lehtosen, joka on myös hänen lapsuudenystävänsä ja ökyrikkaan tehtaanomistajan, pikkuserkkunsa Robert Barkerin välillä. Epäilemättä Martan sydämen voittaa mies, joka ratkaisuna tekee Puuvillatehtaan perijästäkin lukumenestyksen, jos tekee. Juonenkääntet olivat mielestäni kirjassa yleisesti ottaen ennalta arvattavissa ja lukujen lopussa olevat koukut toistuvat. Mutta tämä kuuluu ilmeisesti genreen, vaikken olekaan historiallisen romaanin asiantuntija tai fani. Mikä kirjan lukemisesta teki puuduttavaa, oli kuitenkin juuri tällaiset ominaisuudet – ei oikein jaksaisi lukea romaania loppuun, kun tietää että kaikki tulee päättymään lopulta hyvin ja onnellisesti. Koukut ja vaikeudet kääntyvät voitoksi. En ymmärrä miksi tämä taas juuri moniakin lukijoita viihdyttää. Kenties kyse on turvallisuuden tunteesta, tai sen illuusiosta, maailmassa jossa harvemmin peritään puuvillatehtaita rikkailta pikkuserkuilta ja pukeudutaan laahuksellisiin pitsimekkoihin. 

Omaa lukukokemustani latisti myös yritykseksi jäävä aie tehdä kirjasta aikamatka 1900-luvun alkuun. Rakkaus kotikaupunki Turkua kohtaan on inspiroinut arkeologi Antellia, mutta onko se hedelmällinen lähtökohta uskottavalle historiallisen ajan kuvaukselle? Romaaneissa, joissa tässä onnistutaan, kuten esimerkiksi Flaubertin klassikossa Madame Bovary (1857), tunnelma on varsin erilainen. Historiallinen todentuntu on sivutuote raastavan juonen ohella, eikä aikamatkailu käsittääkseni ole ollutkaan romaanin itsetarkoitus. Flaubertin käsinkosketeltavat ja aistittavat kuvaukset 1850-luvun miljööstä syntyivät kuitenkin, kun hän kirjoitti aikalaisromaanin radikaalista romanttisesta aiheesta. Lopussa menee kunnolla överiksi, mutta ihanasti toiseen suuntaan kuin Puuvillatehtaan perijässä – kenellekään ei käy hyvin ja kaikki päähenkilöt kuolevat. Antellin romantiikassa häiritseekin, ettei kukaan päähenkilöistä ja hyviksistä häviä, vaan kaikille heistä  elämä on lopulta voittokulku. Vaikeudet ovat väliaikaisia. Jokunen pahis ”saa palkkansa” mutta yksioikoiset ja hieman epäuskottavat juonelliset loppuratkaisut tekevät romaanista auttamattoman heppoisen. Ihmismielen ristiriitaisuus jää vain hetkittäisiksi pohdinnoiksi ja lähes käsittelemättä, kun henkilöt ja tapahtumat muljahtavat romantiikan positiiviseen kaavaan. Martta punnitsee romaanin alkupuolella vielä mieskandidaattejaan:

Juho vainosi ajatuksissa. Hän oli vieläkin niin vihainen juhannuksen tapahtumista, että olisi halunnut nähdä miehen kärsivän. Naiset tuntuivat olevan miehille halpaa hupia, ikään kuin heitä saisi kohdella miten vain. Hän ei halunnut nähdä Juhoa enää koskaan. Muhinoikoon Iidansa kanssa. Hengitys kuitenkin salpautui muistellessa Juhon suudelmia. Hän ei ollut tiennyt, että se voisi olla sellaista miehen ja naisen välillä. Sellaista, että koko maailma tuntui roihuavan ympärillä. Robertin suudelma oli ollut aivan toisenlainen, täynnä hellyyttä. Martta puristi mattopiiskaa ja tamppasi mattoa voimiensa takaa. Siinä oli toinen mies, jota hän ei halunnut tavata. (s. 226) 

Lopussa auvoiset tunnelmat tulevine juhannushäineen kuitenkin avautuvat. Ovathan onnelliset juhannushäät toki ihana asia, mutta eräänä romaanin loppuasetelmista ne tuntuvat yhdeltä kliseeltä lisää tässä keitoksessa. Onnentunnetta ja onnellisuuden kuvausta ei haluaisi vastaanottaa yhdistettynä epäaitouden kalseaan tyhjyyteen, joka romaanin lopun yltiöpositiivisen käänteen myötä pääsee syntymään. Saippuasarjojen kuluttajat ehkä pitävät myös Puuvillatehtaan perijästä, mutta minulle tämä oli liian siloiteltu ja pehmeä paketti ilman särmää. 

Martta hyräili kulkiessaan, hengitti syvään raitista ilmaa ja hymyili. Hän oli suloisten tunnelmien vallassa. Ensilumi oli satanut ja maisema oli puhtaanvalkea ja kirkas. Joki ei ollut vielä jäässä, sillä pakkasta oli ehtinyt olla vasta viikon. Hän ei muistanut, koska olisi ollut näin onnellinen, ja tunsi melkein pakahduttavaa riemua. Heidät vihittäisiin juhannuksena.” (s. 348)

Faktafiktio vallankumouksen myrskynsilmässä  

Myös Päivi Lipposen Toivon että tapaamme sijoittuu viime vuosisadan ensimmäisille vuosikymmenille, mutta myös 1950-luvun Helsinkiin. Vuoden 1917 sosialistinen vallankumous ja sen lähivuodet ennen ja jälkeen sitä Venäjällä ovat tämän historiallisen romaanin sijoitusajankohta. Myös 50-luvun tapahtumat kytkeytyvät vallankumouksen jälkimaininkeihin ja kommunismin / sosialismin historiaan Suomessa. Tapahtumien keskushenkilö on suomalainen Sofia Tähtinen, hänkin köyhistä oloista lähtöisin oleva maalaistyttö, joka päätyy ensin piiaksi tsaarin Venäjän eliitille. Vallankumouksen jälkeen hän ajautuu dramaattisten tapahtumien johdosta Venäjän kommunistisen puolueen vakoojaksi 30-luvun Suomeen sekä heidän kirjekuriirikseen 50-luvun Suomesta Venäjälle. 

Sävy on tässä romaanissa tummempi kuin Antellin teoksessa, mutta tämäkään kirja ei mielestäni yllä historian tai ihmismielen syvimpiin kerroksiin. Se sisältää runsaasti faktaan perustuvia historian hetkien ja tapahtumien kuvauksia, joissa ei varmaankaan ole mitään, mikä sotisi virallista historiankirjoitusta vastaan. Kuitenkaan tämä ei tee romaanin kuvauksista huikeita aikamatkoja, vaan tuuttaa historiallisia tapahtumia lukijan tajuntaan kaikessa runsaudessaan niin, ettei omalle ajattelulle ja aistikokemukselle jää tarpeeksi tilaa. Olisinkin kaivannut mukaan impressionistisempia jaksoja, joissa aistihavaintoihin olisi paneuduttu hartaammin, eikä vyörytetty runsain määrin lukijalle sitä faktatietoa, jota kirjoittajalla nähtävästi on todella paljon. 

Paikoin Venäjän historian ja vallankumouksen merkkihenkilöiden, kuten Leninin tai Rasputinin, keholliset kuvaukset antoivat omituisen vaikutelman, kuin kirjoittaja haluaisi muodostaa heistä todentuntuisen kuvan, mutta siinä onnistumatta tuottaa lukukokemuksen, jossa henkilö esiintyy ekfraattisesti kuin elävänä kuvana tai esineenä.

— Hän ilmielävänä, kävelee meitä kohden! Eläköön! Sofia riemuitsi Pjotrille. 

Sofia näki, kuinka Boris käveli Leninin vasemmalla puolella. Hän oli pyörtyä ylpeydestä. Hänen Boriksensa oli niin komea ja ylväs. Lenin oli lyhyt, vaikka kuvissa mies vaikutti isokokoiselta. Hän ylettyi Borista tuskin leukaan. Mies muistutti myös kovasti Volgan tataaria vinoine silmineen. 

Lenin kiipesi ketterästi auton konepellille nähdäkseen ihmisten kasvot ja nosti kätensä tervehdykseen. 

Väkijoukko hurrasi kädet ylhäällä. 

— Kapitalistit ovat rosvoja, puhuvat valheita. Älkää luottako pettureihin, Lenin huusi. 

— Eläköön vallankumous, kuului läpitunkeva huuto. 

— Lenin, Lenin, Lenin, kansa pauhasi. 

Orkesteri ei enää soittanut. Leninin katse oli päättäväinen. Miehen silmistä ei kuvastunut liikutus, vain kiihkeä usko. (s. 167-168)

Mielestäni reilusti etäytetympi kerronta olisi voinut antaa jopa uskottavamman kuvauksen historiallisista merkkihenkilöistä.

[..] Sofia katsoi tarkkaan pienikokoista jäntevää miestä. Boris oli sanonut, että suuttuessaan Leninin silmät näyttivät ihan villisian silmiltä ja kasvot muuttuivat punaisiksi veren pakkautuessa päähän. Miehen kasvot olivat ilmeikkäät, jännittyneet, tarkkaavaiset ja mietiskelevät. Sitten yllättäen ilkikuriset, halveksivat ja kylmät. Boris oli verrannut Leniniä tiikeriin, joka taisteli jatkuvasti. Hänen kanssaan ei voinut olla eri mieltä, sillä Lenin oli omasta mielestään aina oikeassa, koska oli omaksunut tieteellisen sosialismin, ja tuo oppi oli kaikkivoipa, aina tosi. 

(s. 168-169)

On häiritsevää, miten läheltä Leniniä tai Rasputinia kuvataan, koska itse kuvaukset toistavat melko yleisiä mielikuvia ja käsityksiä heidän persoonastaan. Heitä havainnoiva henkilöhahmo olisi toiminut mielestäni paremmin etäisempänä. 

Hänen edessään seisoi iso, tumma mies, joka riisui turkkinsa ja ojensi majavahattunsa Sofialle. Epäsiistit hiukset roikkuivat miehen päätä pitkin ulottuen vaaleansiniselle ruiskukilla koristetulle paidalle. Mies katsoi suoraan Sofian silmiin, eikä Sofia kyennyt liikahtamaan. Sofia oivalsi miehen olevan itse Rasputin. 

Pyhän miehen katseessa oli hypnoottinen voima. Rasputinin tuijottaessa hänen isot kouransa kiristivät vatsan ympäri vedettyä purppuravyötä niin, että sen tupsupallot keikkuivat villisti lanteilla.” (s. 118-119)

Eräs teemoista Toivon että tapaamme – romaanissa on kirjailijan mukaankin ollut kuvata kokeneen ja iäkkäämmän ihmisen mielenmaisemaa. Tulos jää edelleen mielestäni hieman laihaksi ja ulkokohtaiseksi. Teos keskittyy historiallisten tapahtumien kuvailuun sen sijaan että se luotaisi monipuolisemmin päähenkilöiden erilaisia tunnetiloja ja mielenliikkeitä. Paikoitellen henkilöhahmojen repliikkeihinkin sisältyy mielestäni liiaksi koulukirjamaista selittämistä. 

”[…] — En ole nähnyt tai tehnyt mitään. Emmehän ole tehneet mitään puolueen vastaista, mehän juuri rakennamme kommunismia puolueen ohjeiden mukaisesti ja yritämme saada muutkin tekemään samoin. Mitä pelättävää tässä olisi, olemmehan näitä puolueen valioyksilöitä, joista Stalin puhui? Ennen sanoit, että kansanvihollisen tunnistaa syntyperästä, ja me olemme työläisiä. (s. 286-287)

Tapahtumat kulkevat ja ovat sinänsä mielenkiintoisia, Sofian päätyminen vakoojaksi elämänpolkuineen on tietysti kiinnostavaa luettavaa, mutta miten uskottavaa kerronta ja kerrottu tässäkin romaanissa on, on toinen kysymys. Pohdin lukiessani, mistä uskottavuuden kokemus syntyy jos on syntyäkseen? Kommunistinen puolue tuomitsee Sofian lopulta petturuudesta kuolemaan, mutta valeteloituksen ansiosta hän pääsee / joutuu vankileirille. Vankileirikuvauskin on vain pieni osa romaanissa, jonka yhdestäkin tapahtumasarjasta tai -paikasta saisi oman tarinansa. Vertailukohtana tulee mieleen huikean kaunis Solzhenitsynin Ivan Devisovitšin päivä – pienoisromaani (1962), jossa aiheeksi riittää yksi päivä Neuvostoliiton vankileirillä. Mielestäni Toivon että tapaamme – romaanin ongelma on runsaus, samassa romaanissa on monta aikaperiodia, tarinaa tai miljöötä, joka yksinkin riittäisi romaanin aiheeksi tai miljööksi. 

Toivon että tapaamme on tulvillaan rakkautta, Sofia rakastuu Venäjällä vallankumouksen tapahtumien myötä Borikseen, jonka hän nai ja jonka kanssa hän saa lapsen. Kommunistisen puolueen ehdottomuus, armottomuus ja väärinkäsitykset ajavat Sofian kuitenkin eroon miehestään ja lapsestaan vankileirille. Tämän jälkeen hänestä tehdään KGB:n vakooja Suomeen ja hän saa peitenimen Kerttu Hyvärinen. Romaani kuvaa yksityiskohtaisesti poliittista ilmapiiriä 1920 ja -30 luvuilla, kun kommunistit Venäjällä halusivat edesauttaa aatteen etenemistä Suomessa. 

Teoksen mielenkiintoista antia ovat mielestäni pohdinnat kommunismin hyvistä ja huonoista puolista, joista päähenkilö ei selkeästi asetu puolustamaan kumpaakaan. Oma henkilökohtainen elämä osoittautuu Sofiallekin lopulta tärkeimmäksi ja arvokkaimmaksi, vaikka hänkin kommunistisen elämänsä ja identieettinsä alkutaipaleella julistaa esimerkiksi porvarillisen perhekeskeisyyden loppua ja siitä vapautuvan naisen itsenäisyyttä.  

” — Perhe on sisäänpäinkääntynyt, vanhoillinen, uskonnon, taikauskon, tietämättömyyden ja ennakkoluulon linnake. Perhe pitää yllä itsekkyyttä, tavaranhimoa, alistaa naisia ja lapsia. Perhe on lasten sosiaalistumisen suurin este. Pahimmillaan perhe tekee lapsesta itsekkään olennon ja rohkaisee lasta pitämään itseään maailmankaikkeuden keskipisteenä, Sofia lateli ulkoa oppimaansa agitaatiopuhetta. 

Hän aisti kuulijoiden epäuskon. Epäilys häivähti hänen omassakin mielessä, sillä hänellä oli  vauva mahassaan ja hän oli aina kaivannut omaa perhettä, tunnetta olla rakastettu ja erityinen edes jollekin. Kuinka häntä oli harmittanut Boriksen aiempi vastahakoisuus perheen perustamista kohtaan. Ja nyt hän halusi lapsen vain itselleen.” (s. 273-274)

Nykymaailmassa kommunistinen ”lapsien kansallistaminen koulujen piiriin, kuten pankit ja tehtaat on sosialisoitu valtiolle” kuulostaa rajulta, ja tässä mielessä Toivon että tapaamme luo mielenkiintoisen katsauksen kommunistiseen manifestiin koskien perhe-elämää. 

”[…] Vasta kun perhe on hävitetty, Neuvosto-Venäjästä tulee sosialistinen yhteiskunta. Lastenhoito siirtyy valtion päiväkoteihin, joissa ammattilaiset kasvattavat lapsia paremmin kuin oppimaton äiti kotosalla. Valtion ruokalat valmistavat ateriat, pesulat ja hoitavat pyykit. Tämä vapauttaa naisen. Samalla myös avioliitto kuolee alistavana instituutiona, ja tilalle tulevat vapaat rakkaudenliitot. (s. 274)

Sofiakin on tässä manifestissa nuorempana mukana vielä täysin rinnoin. 

” — Ymmärrättehän, että perhe kahlitsee naista. Me vapautamme naiset. Avaamme naiselle pääsyn poliittiseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Eläköön vapaa köyhälistönainen! Eläköön kommunismi! Sofia huudahti, mutta vain opettaja ja puolueaktivistit osallistuivat toveri Tähden hengennostatukseen.” (s. 274)

Lopussa rakkaus ja perheen yhdistyminen vuosien jälkeen tulevat Sofialle viimein ajankohtaisiksi. Tarinan loppu ei ole niin ruusuinen kuin Puuvillatehtaan perijässä ja se lisää sen koskettavuutta. Uskottavuus alkaa historiallisten romaanien kohdalla tuntua niin vaikealta kysymykseltä, että sen pohtimisen voi välillä keskeyttää ja keskittyä näissä kirjoissa niiden kiinnostavimpiin puoliin. Lipposen romaani on sosialismin ja kommunismin historiallisena kuvauksena ihan kiintoisa, vaikka kirjallisena teoksena minusta hieman liian runsas. Se sivuuttaa joskus lyhyellä kuvauksella monia herkullisia miljöitä, joissa olisi voinut viipyä kauemminkin historiallista todellisuutta havainnoiden ja ihmetellen.

Aamu Pulkkinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s