Totta vai tarua?


Emmi Pesonen: Taikurin tyttäret
Romaani, 267 s.
Otava 2022

’Kun todellisuus muuttuu tarinaksi, se on muisto, mutta kun tarinat muuttuvat todellisuudeksi, on kyse taikuudesta’, hän saattoi sanoa. ’Painakaa se mieleen.’” (s .82)

Emmi Pesosen Taikurin tyttäret on romaani muistoista, tarinoiden taiasta, manipuloinnista ja kehoon syöpyneistä, tukahdetuista tunnekokemuksista. Teos seuraa kolmea päähenkilöä, Indraa, Magdaa ja Lindaa. Linda ja Magda ovat sisaruksia, ja heidän näkökulmiinsa keskittyvät osat sijoittuvat ajallisesti menneisyyteen. Romaanin nykyhetken kertojana toimii Lindan tytär, Indra.

Äiti, isä ja Linda

Lindan ja Magdan tarinoiden keskiössä on vanhempien riitaisa ero ja siitä johtuva sisarten läheisen suhteen katkeaminen, johon molemmat reagoivat omalla tavallaan. Vanhempien roolit ovat lähes viktoriaaniset: kodin todellisuus kuvataan kahtiajakautuneena, jossa iloinen, mutta poissaoleva isä käyttäytyy sietämättömän kepeästi äidin vajotessa synkkyyteen. Erityisen sydäntäsärkevä on Lindan omaksuma rooli siskonsa huoltajana vanhempien konfliktin puristuksessa:

”Kukaan ei selittänyt Lindalle, mikä äitiä vaivasi. Päivällispöydässä isä kertoi hauskoja tarinoita sairaalasta ja nauroi itse vitseilleen kovaan ääneen. Lindasta tuntui epätodelliselta, kuin olisi samanaikaisesti katsellut todellisuutta kahdesta eri kuvakulmasta. Kirkkautta ja hämärää rinnakkain. Oli parasta olla liikaa ajattelematta tai tuntematta ja keskittyä pikkusiskoon.” (s. 44)

Äidin hahmossa on taitavasti toteutettu jatkuva kamppailu kahden todellisuuden välillä. Hahmona hän on ennalta-arvaamaton ja päällekäyvä, sillä hän pyrkii jatkuvasti nostamaan itsensä synkkyydestään luomalla itsestään tarinan. Tarina kuitenkin jatkuvasti särkyy kohdatessaan todellisuuden, joka ei suostu istumaan ennalta määrättyyn muottiin, mikä syöksee äidin jälleen raivon tai epätoivon partaalle:

”Sulla on nätti hymy”, Linda sanoi ja katui heti sanojaan, kun huomasi jälleen punaiset viirut hampaissa.

”Ai, oonko mä kaunis vain silloin, kun mä oon hyvällä tuulella?”

Hetken aikaa huoneessa leijaili kiusallinen hiljaisuus”. (s. 60)

Siinä missä äiti on ennalta-arvaamaton, paikoittain jopa pelottava, dominoi isä tyttäriään karismansa voimin:

”Lindalta ja Magdalta ei koskaan kysytty halusivatko he olla yleisönä: tytöt elivät isän taikapiirissä, heidän mielikuvituksensa versoi isän tarinoista.” (s. 62)

Isä antaa tyttärilleen eri tavalla ääriviivat kuin äiti, mutta vain oman taikurin ammattinsa piirissä. Hän näyttäytyy karismaattisena esiintyjänä, joka kykenee tarinan luomalla viemään tyttärensä kodin seinien ulkopuolelle. Pesosen henkilöhahmot luovat tunnelman belle epoque -aikakauden porvariskodista, mikä sopii hienosti teoksen muistia, tarinoita ja hypnoosia käsittelevään tematiikkaan. Paikoittain hahmot kuitenkin tuntuvat hiukan kliseisiltä, ja erityisesti äidin kuvaus sortuu hullun naisen troopin liialliseen mukailemiseen.

Teoksessa on hyvin ansiokkaasti kuvattu Lindan kokemus sivuutetuksi tulemisesta ja siitä versova pärjääjän rooli. Linda ikään kuin ottaa ylleen isän manttelin taikurina – jonkinlaisena välittäjänä, joka kykenee siskonsa suojelemiseksi liikkumaan toden ja tarun rajamailla:

”Hän osasi olla samanaikaisesti tietoinen todellisuudesta ja samalla jossakin muualla: tilassa, joka oli reaalimaailmaakin todempi ja uskottavampi.” (s. 71)

Magda

Siinä missä Linda reagoi vanhempiensa luomiin tarinoihin omaksumalla pärjääjän roolin, jää Magda niiden alle puristuksiin. Magdan maailmassa keskiössä on näkymättömyys – äidin uudessa elämässä Magda ei voi olla olemassa omana itsenään, sillä hän ei sovi uuden tarinan rooleihin:

”Sitä paitsi Magdasta tuntui, ettei äiti olisi halunnut kuulla totuutta. Äiti halusi säilyttää oman kuvitelmansa, oman mielikuvituslapsensa.” (s. 176)

Magda valitsee seurata katkeruuttaan ja kipuaan: hän rakentaa itselleen tarinan, jonka puitteissa hänen valintansa ovat ymmärrettäviä, jopa oikeutettuja:

”[–] mutta sitten hän muisti miten epäreilusti isä oli häntä kohdellut, ja kipu rinnassa katosi. Magda oli varma, että isä oli tukenut Lindaa taloudellisesti tämän opinnoissa ja muutenkin, kai hänellekin kuului oma osansa.” (s. 187)

Magdan kertomuksen ydin on paino, vääjäämättömyys. Pesonen kirjoittaa Magdan käännekohdat juuri tukahtumisen kuvien kautta – kun Magda seuraa polkuaan, hän on ikään kuin puristuksissa, vangittuna tarinansa sisälle:

”[–] ilma oli seisonut paikoillaan paksuna ja raskaana. Ja kun hän oli kävellyt kaupungin halki Albertinkadulle, ampiaisia oli ollut kaikkialla.” (s. 183)

Erityisen ansiokasta Magdan kuvauksessa on hänen unelmansa, joka siintää toivona paremmasta. Kun Magda joutuu valintojensa takia elämään yhteiskunnan reunamilla, haaveilee hän kuitenkin maaseutu-idyllistä:

”[–] he ostaisivat pienen mökin, muuttaisivat maalle pellon reunaan ja remontoisivat itselleen kodin, jossa jokainen yksityiskohta olisi heidän omansa. He eivät tarvitsisi paljon, eläisivät yksinkertaisesti ja totuudellisesti, [–] ”. (s. 200-201)

Magdan unelma onnistuu kärjistämään hänen kokemaansa ulkopuolisuutta ja sivullisuutta, sillä se heijastelee hänen pohjimmaista kaipuutaan rauhalliseen, pieneen elämään. Lukijalle kuva näyttäytyy melkein enteellisenä – haave on jotenkin niin kaunis, että sitä lukiessa alkaa väistämättä odottaa sen särkymistä. Mieleen tulee kulttiklassiko Reindeer spotting -elokuvan Jari Raappana, joka narkomaniansa syövereissä haikailee pienen ja turvallisen maaseutuelämän perään. Yhtä kaikki, Magdan kuvaus tuntuu psykologisesti uskottavalta, ja Pesosen käyttämät kielikuvat onnistuvat luomaan vääjäämättömyyden tematiikkaa tukevan tukahtumisen tunteen.

Indra

Tarinan nykyhetken päähenkilönä on Indra, jonka tarina tulee sovittaneeksi Magdan ja Lindan tarinat yhteen. Siinä missä Linda roolittaa itsensä osaksi perheensä tarinaa ja Magda tulee sen rusentamaksi, käsittelee Indran tarina ennen kaikkea mahdollisuutta luoda oma tarinansa. Jännite eri todellisuuden versioiden välillä katkeaa, kun Indra luo itse oman tarinansa:

”Ehkä totuutta ei ollutkaan, ajattelin. Pelkkiä siruja ja katkelmia, tarinan pirstaleita, joista olisi rakennettava jotain sellaista, jonka voisi allekirjoittaa omaksi. Jonka kanssa voisi elää.” (s. 266)

Kaiken kaikkiaan Taikurin tyttäret on romaani, joka tekee kaiken ihan hyvin. Teoksen henkilöhahmot ja kielikuvat onnistuvat luomaan harsoisen tunnelman, joka sopii mainiosti tarinan ja toden rajapintojen tutkimiseen. Teos tuntuu kuitenkin paikoittain hieman tasapaksulta ja sortuu kuluneiden trooppien hyödyntämiseen. Romaanin suurimpana ansiona pitäisin sen tarkkaa psykologista kuvausta: se onnistuu luomaan lähes naturalistisen tutkielman siitä, miten kertomamme tarinat voivat sanella elämämme kulun.

Markku Larkimo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s