Kliseinen kummitustarina koukuttaa

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras
Romaani, 343 s.
WSOY 2022

”’Oletko nähnyt tässä kylässä yhtään lasta muuttosi jälkeen?’ äiti kysyy.
’En’, vastaan ihan liian varovaisesti.
’Se johtuu siitä, että Kiviniemi tappaa lapsiaan.’” (s. 213)

Akseli Heikkilän toisinkoinen Hiljainen vieras (2022) on klassinen kauhukertomus kummittelevasta kartanosta, menneisyyden haamuista sekä onnettomuuksien täyteisestä kylästä. Oona ja Tuomas muuttavat Oonan lapsuuden maisemiin Korpikummun kartanoon Kiviniemen kylään ja pian käy ilmi, että Oona on raskaana. Tarinaa värittävät monet aavemaiset hahmot ja Korpikummun sekä Oonan perheen menneisyys mysteereineen avautuu romaanin edetessä, kun tapahtumat kietoutuvat lopulta yhteen ja mysteerit aukeavat sekä lukijalle että itse Oonalle.

Hiljainen vieras on pullollaan perinteisiä kauhun elementtejä. Niitä on viljelty niinkin ahkeraan, että romaania voisi kutsua jopa vain kliseiseksi kummitustarinaksi. Teos ei lopulta tuo mitään uutta kauhugenreen, vaan enemmänkin käyttää hyväkseen jo ennestään kaikille tuttuja asetelmia, lainaten etenkin Ira Levinin Rosemaryn painajaista (1967). Nuori pari muuttaa uuteen kotiin, vanhaan, ränsistyneeseen kartanoon, jossa kummittelee ja raskaus ei suju odotetusti. Genreään kunnioittaen kylän lapset myös kohtaavat onnettomuuksia yhä uudelleen ja uudelleen päähenkilön menneisyyden vainotessa elämää muistoilla ja syyllisyydellä. Myös klassisen kauhuromaanin tapaan tämänkin teoksen huippukohta jättää pyörittelemään silmiään.

Heikkilän teos on varsin helppo- ja nopealukuinen. Romaani on jaettu osiin, joiden lyhyet luvut pitävät lukijan erittäin tiukassa otteessa. Tarinassa tapahtuu jatkuvasti ja samalla kylän historiasta riittää runsaasti kerrottavaa, kun faktoja Korpikummusta väläytetään pikkuhiljaa luku luvulta. Kerronta on ripeää ja samalla kolkkoa ja kaunista. Tyyliltään se on kuin otettu suoraan Oonan päiväkirjan sivuilta:

”Kun suljen oven ja astelen hiljaa takaisin sänkyyn, katson nukkuvaa Tuomasta ja sisälläni myllertää. Raskaus on hänelle rakkauttamme symboloivaa biologiaa, minulle pelottava tila. Vieraamme on juuri tehnyt sinunkaupat syntymättömän lapseni kanssa. En saa henkeä.” (s. 168) Oonan hahmo toimii mysteerien ratkojana samalla, kun hänen omaa elämäänsä täyttävät salaisuudet pikkuveljestä ja pian syntyvästä lapsesta.

Kielikuvia tiputellaan tarinaan kenties liiankin usein, mutta ne auttavat luomaan tapahtumille aavemaisen tunnelman heti teoksen ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Tunnelma pysyy yllä läpi lukukokemuksen. Osittain lukujen lyhyys myös vaikuttaa kauhun kokemiseen, kun kohtaukset loppuvat ajoittain liian lyhyeen eikä kauhun tuntemuksissa ehdi paistattelemaan kovin pitkään. Samalla romaania on kuitenkin vaikea laskea käsistään. Tapahtumia jätetään hienosti avoimiksi, ja Oonan pikkuveljen sekä Korpikummun menneisyys aukeaa pikkuhiljaa murhamysteerin tavoin. Kerrontaan ei ehdi kyllästyä, tietoa janoaa vain lisää. Kaikki ei tarvitse selitystä eikä kaikkea tarvitse selittää.

Kauhun elementtien seuratessa tarinaa, kuolema seuraa teoksen henkilöhahmoja. Näin itse hiljaisen vieraan symboliikka on jopa päälle liimattua ja liiankin selkeää. Kuolemat Korpikummussa ja uusi elämä Oonassa kietoutuvat oivasti toisiinsa. Oonan tuntema syyllisyys veljensä kohtalosta on hienosti jatkuvasti esillä ja siihen pysähdytään moneen kertaan mitään unohtamatta ja tarinan kaikki pienet osaset sidotaan yhteen vielä romaanin viimeiselläkin sivulla. Kaikella, mitä on tapahtunut, on merkityksensä. Syyllisyyden teema kulkee juonen keskellä junan lailla, pysähtyen jokaisen tapahtuman kohdalla ja muistuttaen itsestään veturin äänitorven tavoin. Syyllisyys on eritoten mukana jokaisessa uudessa kohtaamisessa kuoleman kanssa, kun Oona muistaa (tai yrittää unohtaa), mitä hänen pikkuveljelleen on käynyt. Jättääkö menneisyys meitä koskaan rauhaan? Minne kuolleet läheisemme päätyvät?

Lopulta Hiljainen vieras on varsin onnistunut teos etenkin omassa genressään. Runsaat stereotyyppiset kauhun elementit pidetään taitavasti tarinan yllä ja aavemaisuus on mukana teoksen jokaisessa osassa kerta toisensa jälkeen. Kummittelu on ajoittain jopa selkäpiitä karmivaa. Tunnelma tarinassa on eheä, vaikka loppuvaiheilla tarina hyppelehtiikin murhamysteerin ja perhedraaman poluilla. Suuri kauhunystävä saattaa löytää teoksesta liikaa kliseitä, mutta niille, joille kauhu ei vielä ole kovin tuttua, Heikkilän romaani voi antaa maagisemman kokemuksen. Joka tapauksessa on virkistävää lukea suomalaista kauhukirjallisuutta. Vaikka kielikuvien runsaus välillä jopa turhauttaa, kerronta on silti läpikotaisin kaunista ja kauhistuttavaa:

”Tarvitsen happea, raikasta ilmaa, tuulenvirettä kasvoja vasten. Ehkä huomenna on parempi päivä. Ajaisipa vaikka juna kylän halki ja varoitusvalojen kellot kalkattaisivat, niin särkyisi tämä kummallinen hiljaisuus. En minä oikeastaan sitä toivo, vauhdilla ohi kiitävää junaa. Kuolemanjunaa. Kymmeniä ruumisvaunuja veturin perässä.” (s. 35)

Satu Sallantaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s