Tässä he ovat! Raati on äänestänyt keskuudessaan parhaasta toisinkoisesta ja suurimmat äänisaaliit keräsivät:
Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule (Gummerus, 2022)
Kuva: Marek Sabogal
Riikka Kaihovaara: Vieras eläin ja muita uusia luontokappaleita (Atena, 2022)
Kuva: Riikka Kantinkoski
Anna Soudakova: Varjele varjoani (Atena, 2022)
Kuva: Veikko Somerpuro
Vuoden 2022 Toisinkoinen jaetaan torstaina 10. marraskuuta Helsingin Teatterimuseossa järjestettävässä gaalassa.
Onnea finalisteille🥂
Satu Fellman: Riittävätkö kyyhkyset
Runoja, 61s.
Enostone kustannus, 2022
Satu Fellman käsittelee runokokoelmassaan Riittävätkö kyyhkyset tarinoiden merkityksiä arjessamme. Hän katsoo arkeamme tarinoiden läpi. Fellman rakentaa muunmuassa Grimmin saduista tuttujen hahmojen ja satujen avulla kuvia lapsiperheen elämästä. Satuhahmot kuten noidat, karhut ja muut eläinhahmot, sekä kuninkaalliset prinsessoineen sekoittuvat suomalaiseen arkielämään. Tuloksena on puhuttelevaa ja erikoisella tunnelmalla ladattua, psykologisesti luotaavaa lyriikkaa.
”ympyröikää valitsemanne vaihtoehto
lapsesi muuttuu rantakaislaksi
etkä pysty estämään sitä
vai
lapsesi muuttuu rantakaislaksi
etkä pysty estämään sitä”
(s. 21)
Nykytekstien arkiset muodot kuten esimerkiksi kyselykaavakkeetkin pääsevät runoihin materiaaliksi. Perheen epäonniset tapahtumat ja asiat vertautuvat runoissa usein noitaan. Hoitoa vastustava lapsi sairaalassa saa ympärilleen ”Ruususen” linnaa ympäröivän tiheikön. Kuvat ovat tehokkaita ja siirtävät intertekstuaalisesti Grimmin satujen maailman nykytodellisuuteen. Tapahtumia kuvataan usein tiheätunnelmaisessa preesenssissä tai vanhojen satujen hengessä neuvovassa imperfektissä. Niin lasten, kuin äidin ja isän toiminta tulee kuvatuksi tutuissa satukuvissa. Runot eivät moralisoi, vaan kuvaavat tapahtumia usein ylhäältäpäin neutraalisti. Negatiiviset tunteet kuten toivottomuus tai lohduttomuus tulevat kuitenkin kuvatuiksi kokeilevilla ja kauniilla runokuvilla.
”potilaan ympärillä tiheikkö tiivistynyt konsultoitu johtavaa ylilääkäriä joka todennut tiheikkö saaartaa koko linnan kasvaa ylikin koitettu tavoittaa potilaan äitiä tässä onnistumatta äiti lähettänyt myöhemmin tekstiviestin jossa todennut että okaat ovat tarttuneet toisiinsa ihan kuin niillä olisi ollut kädet” (s. 23)
Käsittelyssä on rankkoja aiheita kuten lapsen sairaus ja perheväkivalta, sekä ikuiset tyttärien, äidin ja isän roolit. Fellman heruttelee lahjakkaasti Grimmin satujen ”Lumivalko ja Ruusunpuna”, ”Maleena – neito” tai ”Kädetön tyttö” – satujen kuvastoilla. Vastineensa satuhahmossa saavat niin ärjyvät perheenisät, raatavat äidit kuin ongelmaiset tyttäretkin.
”näytin karhulle nurkkaa ja siihen se nukahti
makasi vain ja urisi unissaan” (s. 28)
karhu oli tinkimätön sillä oli iso käpälä
aamuyöstä taksi tuli hakemaan
meitä oli neljä takapenkillä kääpiö jäi kyydistä” (s. 29)
Arkisen satumaailman tunnelmasta tulee mielestäni ehkä vielä jäätävämpi, sekä myös hirtehisellä tavalla humoristisempi kuin saduissa itsessään. Grimmin saduissahan tunnetusti ei kaihdeta väkivaltaa, erityisesti kostomielessä tapahtuvia julmuuksia. ”Maleena – neidosta” tutut naispuolisten hahmojen rankaisemiset kertautuvat Fellmanin runoissa ja hakevat merkitystään – joka jää avoimeksi.
”hän ei muuta ansaitse kuin että hänet riisutaan ilkosilleen ja pannaan tynnyriin, jonka sisälle on hakattu teräviä nauloja, ja kaksi valkoista hevosta pannaan vetämään piikkitynnyriä pitkin kujia, kunnes hän
kunnes hän mitä” (s. 38)
Tarinat eivät saa loppuaan ja lukija jätetään kellumaan aavemaiseen tunteeseen, että niiden myyttiset tapahtumat tulevat kenties vainoamaan ratkaisemattomina tulevienkin sukupolvien perheitä. Runoilija koittaakin ohjeistaa isiä, poikia, levottomia vaimoja, eronneita ja toisensa löytäneitä. Kuvat ja ohjeetkin ovat satumaisia.
”ehkä olet se joka tuntee rakkaimpansa
vasta kuun valaistessa tämän kasvoja” (s. 46)
Pidän kokoelman saarnaamattomuudesta, taidokkaasta, leikittelevästä kielestä ja hiljaisuuksista. Se ammentaa raadollisista saduista ja runoista uusiin vastaaviin, joiden materiaalina on kenties vieläkin raadollisempi nykytodellisuus. Riittävätkö kyyhkyset on pieni lyyrinen helmi. Toisin kuin useissa täyteen ahdetuissa nykyrunokokoelmissa, siinä on tilaa mielikuvitukselle ja ajatukselle hapuilla, eksyä ja löytää uutta koskettavaa nykyrunoutta. Runoissa on utuisen, vedenneitojen täyttämän kaislikon rytmi joka välillä katkeaa raudanlujiin toteamuksiin.
III BIOLOGISISTA ÄIDEISTÄ
he ovat yksi rivi:
hän sai tyttären ja sitten hän
sulki silmänsä ja heitti henkensä (s. 31)
Isien ohjeistus sisältää sekin kekseliäästi rivien väleihin sijoiteltuja opettavaisia neuvoja. Teoksesta tuskin kuitenkaan on selfhelp-oppaaksi. Ja hyvä niin – runot jatkavat satujen perinnettä syvällisen epäsuorasti lukijaansa puhutellen.
[..] ”jos lauseeseen ilmestyy mutta
ota mutta kämmeniisi
ota se aamiaispöytään
jos katatte toistenne mutille
ne nääntyvät nälkään” (s. 43)
Aamu Pulkkinen
Maiju Pohjola: Ettei yötä enää
Runo, 80 s.
Aviador kustannus, 2022
Maiju Pohjolan runokokoelma Ettei yötä enää (2022) käsittelee traumaattista synnytystä ja synnytyksen jälkeistä masennusta. Teos jakautuu kahteen osaan: ”Sytynnys” ja ”Sumupuu”.
”Kohta paljastuu, että sisälläni ei soi kukaan
s. 20
että söin vain liikaa suklaata jouluna ja
kaipasin vähän lomaa, kaksisuuntaista kosketusta
halusin istutteen sukupuutarhaan, kukistua maljaan
vieraat kädet kaikkialla
sitähän minä halusin”
Runoteoksen ulkopuoliset teokset ja muut ulkoiset viitteet pääsevät keskustelemaan runojen säkeissä. Ensimmäisen osan synnytyksessä vastakkain ovat Vänrikki Stoolin sankaritarinat ja kliininen lääkärikieli. Toisessa osassa taas ääneen pääsee niin Canthin epätoivoinen Anna Liisa kuin perhetragediauutisointi. Runoista välittyy lukijalle kouriintuntuvasti hätä, pelko ja hämmennys. Teinkö itse jotain väärin? Valitanko turhaan? Miksi haluan satuttaa lastani?
Intertekstuaaliset viitteet ovat yksi runoteoksen parhaista puolista. Synnytyskokemuksen vertaaminen Vänrikki Stooliin on nerokas kommentti äitiydestä. Millainen äidin kuuluu olla? Miksi äitiys ei ole sankaruutta?
Ponnistusvaihe pitkittynyt
s. 32
yli tuntiin, voima mennyt
Suomen sankarilta, ja olet
antanut sanasi, toivokin
jo rauennut; kun he
käskevät pidättämään
hengitystä, jatkamaan
rispaantuvien rajojesi
yli: kaikki sinussa
vetäytyy
Ota mukaani lumivaipaksi sopiva vaate.
Teos alkaa kaoottisella, traumaattiseksi päätyvällä synnytyksellä. Tulevaa äitiä ei kuunnella, vaan hänen tuntemuksiaan selitetään toisiksi monitorilukemien ja olettamusten pohjalta. Taustalla kaikuvat tämän omat, huijarisyndroomaa muistuttavat ajatukset ja Runebergin kansallisromanttinen uho.
Osiossa on käytetty tehokeinona kirjasimien muutoksia. Niiden avulla eri mielipiteet ja osapuolet pääsevät ääneen. Puheenvuoron saavat niin syntyvä lapsi, itseään epäilevän synnyttäjän mieli ja yhteistä todellisuutta kuvaava ääni. Nämä ajatukset, äänet ja koko synnytyksen pauhu ja väkivaltaisuus törmäävät fontit yhdistävässä synnytyskohtauksessa, kun lapsi pitkittyneen synnytyksen jälkeen viimein syntyy.
Synnytyksen jälkeinen aika avautuu teoksessa aluksi vaatimusten ja väsymyksen sakeana soppana. Toistuvat ”unipäiväkirjat” osoittavat vauvan nukkuvan epäsäännöllisesti. Imetys tuntuu haastavalta ja itku on loputonta. ”Jalon ja kauniin äidin” myytti sotkeutuu kaaokseen. Hiljalleen runoihin alkaa hiipiä itsetuhoisuutta ja lapseen kohdistuvaa raivoa, mikä selvästi myös hämmentää väsynyttä äitiä.
”ohut raja
s. 57
lapsen iho
rutistuspuristus
hyökyvähöykkyvä
hyppyyttelyravistelu”
Valta ja väkivalta ovat mielenkiintoisella tavalla läsnä teoksen molemmissa osissa: viime vuosina on puhuttu siitä, kuinka äidit ovat kokeneet synnytyksen väkivaltaisena, pitkälti terveydenhuoltohenkilökunnan toiminnan vuoksi. Valtaa käyttävät ammattilaiset, mutta myös tilanteen hallitsemattomuus, synnytyksen pitkittyminen tai kivut voivat traumatisoida synnyttäjän. Trauma voi vahvistaa synnytyksen jälkeisiä mielialanvaihteluja ja edesauttaa synnytyksen jälkeisen masennuksen syntymistä.
Teoksen toisessa osassa valtaa käyttävät niin äiti kuin lapsikin, joka runoissa puhuu siitä, kuinka teki äidistä äidin:
”mä tein susta äidin, kun sä synnyit musta
s. 43
silloin kun olin ihan pieni
mä vaan itkin sillon VYÄÄÄ
mulla oli nälkäkiukku ja väsykiukku
nii halusin heti vaa maitoo”
Äidin valta ilmenee väkivaltafantasioissa, silkassa fyysisessä ylivoimassa. Äiti pohtii niin itsensä kuin lapsensa vahingoittamista, jotta pääsisi tilanteesta ulos. Jos ensimmäistä osaa luonnehti tunteena kaaos, hätä ja avuttomuus, ei toista osaa lukiessa voi välttyä tuntemasta surua, myötätuntoa tai hienoista kauhua siitä, mihin tilanne johtaa. Teos päättyy toiveikkaasti, omat rajat ja erillisyys lapsesta alkavat löytyä.
Ettei yötä enää on rohkea, avoin ja vakava kannanotto äitimyyttiin, äitipuheeseen ja äitien jaksamiseen. Teoksessa käytetään tehokeinoina erilaisia kirjasimia ja intertekstuaalisia viitteitä. Pohjola onnistuu taidokkaasti tuomaan teksteissään esille tuskan, epätoivon ja katumuksen tunteita. Teos kertoo puhujan tunteista samalla kommentoiden kuitenkin myös äitiyttä ja sen vaatimuksia yhteiskunnallisen linssin läpi.
Lähteet:
https://mieli.fi/vaikea-elamantilanne/synnytyskokemus-voi-olla-traumaattinen/ (Viitattu: 8.11.2022)
Outi Iivonen, Roosa Kantola
R.M. Rosenberg: Hakoisten Anna
Romaani, 384 s.
Tammi 2022
Hakoisten Anna kertoo Anna Magdalena Lilliebrunnin rakkaustarinan. Kenties rakkaus on tässä liian vahva sana, pikemminkin avioliittotarinan. Riikka-Maria Rosenberg on avannut teokseensa historian sivuilta tositapahtumia Hakoisten kartanon elämästä, jota tähdittää kartanoon muuttava lähes vanhapiian asemaan joutunut Anna, jota avioliiton kautta saapunut uusi perhe kohtelee kaltoin. Teos ei niinkään tuo mitään uutta historiallisten romanssiromaanien kirjoon, ja on lopulta silkkaa 1700-luvun aateliselämän larppausta. Kerronta kuitenkin pitää sisällään modernimpiakin puolia avatessaan Annan ja hänen aviomiehensä Karl Gustaf Ugglan syventyvää suhdetta. Rosenbergin toisinkoinen Hakoisten Anna on Hakoisten naiset -sarjan ensimmäinen osa.
”Tässäkö on kohtaloni, hän mietti apeana muiden iloitessa. Istua kotona vanhempieni ja kohta Erik-veljeni elätettävänä, kestää vuodesta toiseen samanlaisina, tasaisen tylsinä soljuvia päiviä, kokea elämä lapsuudesta tuttujen, vastoinkäymisistä ja sukupolvien koettelemuksista huolimatta säilyneiden taulujen lävitse: matkustaa mielikuvitukseni turvin tuntemattomista paikoista maalattuihin maisemiin, kirjoittaa journaaliini toteutumattomista unelmista ja haaveiden kuivettumisesta, keskustella vähitellen hiutuvalla ranskan kielen taidollani Lilliebrunnien salin seinältä tuijottavien, kirkkojen lattioiden alla sukuhaudoissa jo tomuksi muuttuneiden sukulaisteni kanssa. Ei, sitä en voi hyväksyä.” (s. 26)
Toki, kun romaani sijoittuu 1700-luvulle ja tapahtumien ja ihmisten perustuessa oikeisiin historian ihmisiin, voi olla vaikeaa saada tekstistä nykyaikainen. Tämä myös näkyy Rosenbergin teoksessa. On erikoista lukea nykypäivänä kirjoitettua teosta, joka eriarvottaa ihmisiä asemansa puolesta näinkin vahvasti ja samalla naishenkilöhahmot eivät osaa puolustaa itseään. Myös se, että miehen pettäessä vaimoaan syyt lankeavat irtosuhteiden toiselle osapuolelle, eikä itse pettäjälle, on harmillista luettavaa, kun romaani ei kuitenkaan ota kantaa pettämiseen sen yhteiskunnallisessa ja historiallisessa sidoksessaan. Anna ja hänen aviomiehensä Karl elävät suhteessa, jossa kumpikaan ei lopulta vaikuta kovin onnelliselta, vaikka onnea ja rakkautta yritetäänkin tarinan edetessä vakuutella. Pohjautuessaan tositapahtumiin, joissa mies jatkuvasti kohtelee vaimoaan huonosti, romaani olisi kenties voinut ottaa kantaa pakkoavioliittoihin sekä ajan yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin, joihin Anna valitettavasti joutuu putoamaan, etenkin romanssin ollessa teoksessa näinkin vahvasti esillä. Samalla romaani on täynnä silkkaa juoruilua ja muiden ihmisten tuomitsemista niin ulkonäön kuin elämänvalintojen perusteella. Jälleen kerran, tämä on luultavasti aikaansa sidoksissa, mutta se tekeekin romaanista niin epämiellyttävää luettavaa.
”’Halusin vain varmistaa, että tässä kartanossa ei ainakaan minun elinaikanani juokse liuta aviomieheni aviottomia lapsia.’ Annan ääni oli rauhallinen.
Karl Gustaf naurahti epäuskoisesti, hieraisi niskaansa, eikä tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua. Lopulta hän asetteli vaimonsa käden oman käsivartensa ympärille.
’Tiedätkö, Annaseni, mitä enemmän näytät luonnettasi, sitä enemmän haluan kulkea rinnallasi.’
Lintujen visertäessä Anna ja Karl, kaksi ihmistä, jotka aatelissukujen laskelmallisuus oli tuonut yhteen, sovittivat askeleensa kohti kujaa ja sen ympärillä avautuvia aavoja peltoja.” (s. 288)
Rosenbergin teksti on varsin tarkkaa, miljöön ja henkilöhahmojen kuvailu on erittäin yksityiskohtaista. Hakoisten historiaan on selkeästi paneuduttu antaumuksella ja Rosenbergin tekemä taustatyö näkyy romaanista vahvana. Romaanissa tapahtuu paljon ja Annan koko elämä näkyy ytimekkäästi sen sivuilla muutosta Hakoisten kartanoon lähtien. Tapahtumat kuitenkin vain esitellään lukijalle, niihin ei juurikaan paneuduta, mikään ei vaikuta kovinkaan tärkeältä ja tarina kulkee erittäin tasaisesti ilman draaman kaarta pitkänä luettelona. Juoni jää latteaksi. Kenties Hakoisten tarinan esittely on antoisaa itse Hakoisissa asuvalle, mutta ulkopuolisille silmille, jotka odottavat kaunokirjallista elämystä, tarina on vain kyllästyttävä.
”Aurinko lämmitti, poltteli poskia ja nenänpäätä, kirvoitti hien ohimolle. Anna keskittyi ihailemaan edessään avautuvaa näkymää, joka oli kuin kauniisti maalattu maisemataulu. Alhaalla siinsi päärakennuksen katto, rivi hirsiseinästä erottuvia ikkunoita, joita reunustivat valkoiset ikkunanpielet ja joiden aaltoilevien lasiruutujen pinnalla päivänpaiste leikki. Sitkeimmät kesäkukat kohosivat edelleen kukkulan reunalla, varpujen ja sammalien lomassa, alhaalla avautuivat kullankeltaisten peltosarkojen suorat rivistöt, jotka lupasivat hyvää satoa ja leipää talven pitkien kuukausien ajaksi.” (s. 197)
Lopulta Rosenberg onkin nostanut historialliset seikat tarinassa esiin juonen hinnalla. Romaanin kirjoittamiselle ei ole tainnut olla muuta syytä, kuin kiinnostus Hakoisten historiasta. Historiaansahan teksti jämähtääkin, henkilöhahmot eivät ole pidettäviä ja tarina on vain puuduttava. Toki on hienoa, että Suomen historian naishahmoja nostetaan näin esiin, mutta kenties romaani toimisi paremmin historiankirjana, kuin kaunokirjallisena tarinana. Teoksen loppuosasta löytyvät jälkisanat pitävät sisällään lisää historiallista faktaa Hakoisista ja Annasta, ja tämä puoli toimiikin kenties itse romaania paremmin, vaikka sivuilla vain toistetaankin romaanin tarina juuri sen faktoihin paneutuen. Samalla selkenee, että historiasta ei luultavasti ole löytynyt tarpeeksi sisältöä faktaan perustuvaan teokseen, joten Rosenbergin on täytynyt värittää loput itse ja näin syntyi kaunokirjallinen teos. Joka tapauksessa Rosenbergin suuri tutkimustyö välittyy teoksesta, mitä ei voi olla arvostamatta ja hänen asiantuntijuutensa paistaa tekstistä läpi.
Kenties myös se, että tällä kertaa kriitikko ei voisi olla kauempana kohdeyleisöstä sekä genren faniluokasta vaikuttaa liikaa kritiikin kirjoittamiseen. Varmasti niille, joita historialliset romaanit 1700-luvulta kutkuttelevat enemmän, Rosenbergin teos antaa paljon enemmän. Toisaalta joskus uudet ystävykset oman kiinnostuksenkohteiden ulkopuolelta saattavat yllättää iloisesti, mutta tällä kertaa juoruhistorian esille asettelu jättää erittäin kylmäksi. Teoksen kohderyhmä, jota kiinnostaa historialliseen kartanoelämään paneutuminen varmasti löytää teoksen ja jatkaa Hakoisten naisten tarinoihin uppoutumista tulevissa jatko-osissa.
Satu Sallantaus
Noora Vallinkoski: Koneen pelko
Romaani, 359 s.
Atena 2022
Noora Vallinkosken toisinkoinen Koneen pelko on romaani valkoisista, työväenluokkaisista miehistä. Heidän rappiostaan koneistetun työn edessä, jossa ruumiillinen voima ja tatuoinneilla puhuvat kädet eivät enää löydä paikkaansa. Koventamisesta ja karaisemisesta; siitä, miten mieheksi sosialisoiminen tosiasiassa puskee miehen yhä syvemmälle yhteiskunnan ulkopuolelle. Yhteiskuntaluokista, siitä, miten ihminen saa ääriviivat vasta kun hänen meriittinsä kohottavat hänet siihen ryhmään, jolla on ääni. Luokkaan jonka suusta ei tule vääriä, nuhruisen taustan paljastavia ääniä historianluokassa, ja joka ei kulje maailmassa vereslihalla, merkittynä.
Ja lopulta oman paikan ottamisesta:
”On hänen vuoronsa istua hiljaa kuuntelemassa kun minä puhun.” (s. 355)
Teoksen päähenkilönä on Aukko-nimisessä lähiössä kasvava Johanna, jonka näkökulmasta tarina onkin kerrottu. Teos pyörii kaikkinensa Johannan perheen ympärillä käyttäen sitä näyttämönä kriisiytyneen yhteiskuntaluokan tutkimiseen: henkilögalleria koostuu vanhemman puolen duunari-isästä, joka edustaa vanhempaa, toksisempaa maskuliinisuutta, veljestä, jonka mieheksi sosialisoiminen väistämättä tuhoaa, äidistä, joka haluaa epätoivoisesti tilanteesta ulos. Erityisen onnistuneeksi lukisin teoksessa juuri sen henkilöhahmot: kirja ei tunnu sortuvan missään vaiheessa tyyppihahmoihin, vaan henkilöhahmot ovat kokonaisia vikoineen kaikkineen.
Tai oikeastaan eivät, ja tässä teoksen ansio onkin: se tekee jotain eri tavalla. Se saa pysähtymään. Teoksen rakenne koostuu kaikkinensa fragmenteista: vaikka siinä onkin selkeä alku, keskikohta ja loppu, hyppii se kuitenkin ajassa käyttäen välillä muistelua ja ennakointia, välillä lyhyitä, lähes aforistisia kappaleita. Vaikka teoksella on selkeä fokalisoija, alkaa aikatasojen limittyminen hajottaa koherenttiuden kokemusta – se alkaa etäännyttää teoksen sisäiskertojaa ja näennäisesti intradiegeettistä minäkertojaa toisistaan. Kun tämä etäännytyksen tunne yhdistetään groteskin hyödyntämiseen, alkaa ”Koneen pelon” omintakeinen soppa olla valmis: paikoittain groteski, ällöttävä teos, joka on kuitenkin pääasiassa raastava kertomus vääjäämättömistä ihmiskohtaloista.
”Sitten pesemme altaan kloriitilla. Koko hommaan menee puolitoista tuntia, meidän tekee mieli itkeä, kun ajattelemme että sama on edessä huomenna.” (s. 322)
Lähiön miehet
Erityisen raastavaa oli juurikin kuvaus mieheksi sosiaalistumisesta, ja toisaalta Johannan kokemasta ulkopuolisuudesta. Jere ja isä muodostavat tiiviin porukan, johon Johanna nuorena kuuluu mutta josta hän vanhetessaan etääntyy. Johannan asettaminen porukan ulkopuolelle tarjoaa kiinnostavan näkökulman nuoren ja vanhan työväenluokkaisen miehen kohtaamisen sekä erilaisia mieheksi sosiaalistumisen riittien tutkiskeluun. Vaikka Johanna sysätään tiiviin isä-poika -porukan ulkopuolelle, maksaa Jere kumminkin sosiaalistumisestaan kovan hinnan: miehuuden hintana on jatkuva kyykyttäminen ja karaisu, koulutuksen halveksuminen ja lopulta jumiin jääminen.
”Jere kävelee taas pimeässä tienposkea.” (s. 346)
Yhteiskuntaluokan käsittely ei kuitenkaan typisty pelkästään työväenluokan miehuuden mallien hajoamisen tasolle. Erityisen onnistunutta on jälleen absurdin käyttö lukijan pysäyttämiseen. Jere ja Johanna tervehtivät toisiaan teoksessa sanalla ”tsop”, jonka merkitystä ei koskaan avata. Juuri tämä ”tsop” karkailee Johannan huulilta merkiten hänet esimerkiksi historianluokassa lähiötaustaiseksi. Toistonkin uhalla palaan tarkentaen teoksen suurimpaan ansioon: se saa pysähtymään, kun se on niin kumma. Mistä ”tsop” tulee? Yhteiskuntaluokkaa ei ole yritetty kirjoittaa hienovaraisesti, kaunokirjallisena henkilöhahmojen rajapintojen hioutumisen tutkimuksena, vaan tekstistä erilleen hyppäävänä sanana. Näin tekstistä tulee sellainen olo, että kertoja antaisi jonkinlaisen pienen pistoksen sen keskelle, yhtäältä murtaen rakenteen, toisaalta antaen sille kerronnallisen keskuksen, toistuvan motiivin. Ja juuri tämä tsop-keskus murtaa auki, jotta se voisi absurdiudellaan häiritä, horjuttaa, pysäyttää.
Mutta tämä nyt on kirjallisuuden opiskelijan besserwisseröintiä. Kaiken kaikkiaan teos on kaunis ja ruma, se on hienosti yhdessä toimiva kokonaisuus, joka kuljettaa kaihoisaa henkilökuvailua, groteskia ja absurdia sekä sulaa lyyristä mestarillisuutta sisällään. Se on samaan aikaan läpikotaisen kaunis ja läpikotaisen brutaali.
Markku Larkimo
Lähteet
Eleonoora Riihinen. 11.9.2022. ”Valkoisen työläismiehen ominaisuudet eivät enää ole kovaa valuuttaa, sanoo Noora Vallinkoski, joka halusi selvittää syyt miesten ahdinkoon”. Helsingin sanomat. Haettu 1.11.2022.
Mikko Vienonen: Leipomon lapset
Teos, s. 257
”Kui muute täs pitsas täytty tämmösek kovak kantit olla? Ei Saarioisten pitsois vaan tämmössi ol!” (29.)
Mikko Vienosen toisinkoinen Leipomon lapset (2022) kertoo tarinan kolmesta serkuksesta ja yhdestä suvun leipomosta. Heliä, Artoa ja Kimmoa ei ensinäkemältä olettaisi yhdistävän mikään muu kuin veri eikä serkusten välillä tunnu olevan lämpöä tai rakkautta. Veri on vettä sakeampaa ja serkusten kohtalona on kantaa vastuunsa perheen ylpeydestä, kylän leipomosta, jossa heidän isoisänsä on pitänyt omaa jöötään 1930-luvulta lähtien. Maailmaa kuitenkin on muuttunut eivätkä vanhat konstit riitä kun leipomon toimintaa kohtaavat uudet haasteet, suurimpana lastenlasten elämää suuremmat unelmat.
Leipomo edustaa teoksessa ainoaa pysyvää pistettä, joka on ladattu täyteen ristiriitaisia tunteita. Toisaalta se on serkusten tuki ja turva ja toisaalta vihan kohde. Taakka ja perintö. Kirous tai lahja, jota ei voi palauttaa. Vaikka tahto itsenäistyä ja pärjätä maailmassa ovat voimakkaita, serkukset päätyvät aina erilaisten sattumien kautta takaisin hiivaleivän tuoksuun.
Teos on täynnä koomista historiallista kuvausta pikkupaikkakunnan elämästä, erilaisista ihmiskohtaloista ja valinnoista. Serkusten elämät haarautuvat eri suuntiin, sillä he tavoittelevat erilaisia asioita. Yksi haluaa rokkariksi, toinen haluaa pois Helsinkiin, kolmas haluaa arvostusta. Spoiler alert: serkukset eivät lopulta päädy minnekään muualle kuin takaisin pikkukaupunkiinsa. Heistä ei tule kuuluisia, rikkaita, suosittuja. Toisaalta raivostuttava piirre, mutta ehkä juuri siksi piristävää on se, kuinka olemattomasti hahmot oikeastaan kehittyvät. He kiertävät teoksen mittaisen kehän ja päätyvät aina samoihin pisteisiin saavuttaen korkeintaan hyvin nöyriä edistysaskelia. Siinä mielessä teos on kuin ihmiselämä historiallisessa perspektiivissä: turhia unelmia, turhia murheita, turhaa kehän ympäri kävelyä.
Kerronta kulkee fragmentaarisesti ja epälineaarisesti eri aikatasoissa vuodesta 1979 vuoteen 2021 asti, kolmen eri minä-kertojan kautta. Ratkaisu on erikoinen ja hyvin motivoitu jännitteen luomisella ja kehittämisellä, mutta toteutus on jäänyt liian kömpelöksi kantaakseen. Lukukokemus häiriintyy, kun lukijalle ei ole selvää kenen ajatuksia seurataan tai missä järjestyksessä tapahtumat kulkevatkaan.
Toisaalta teos kantaa myös karuimpia teemoja kateudesta, katkeruudesta ja pikkumaisuuden raastavasta voimasta. Jännitettä luodaan pienillä tai suurilla salaisuuksilla, joista paljastetaan palasia sieltä täältä vuoden ja näkökulman vaihdellessa. Heli kantaa kaunaa Artolle, Arto Kimmolle ja Kimmo Artolle, ainakin. Lopulta yksikään jännite ei saavuta päätepistettään vaan lässähtää omaan olemattomuuteensa. Riidat sovitaan tai sivuutetaan, ahtaiden arvojen annetaan olla ja kateus häviää omien ongelmien kasvaessa.
Kieli on paikoin erittäin kekseliästä ja varsinkin murteen käyttö tuo oman säväyksensä. Jos ei ota huomioon henkilöhahmojen rasistisia tai misogynisitisiä mukamas nokkelia letkautuksia, joiden käyttö on perusteltua henkilöhahmojen takapajuisuuden korostamisessa, mutta joita ei tässä ajassa enää tarvittaisi, on teos paikoin erittäin viihdyttävä.
Teos hivelee ketä tahansa 1960-luvulla syntynyttä musiikkipiireissä pyörinyttä ja kantaa nostalgian tunteellaan. Historiankirjoitusta ajasta, joka kulkee hyytävää vauhtia muinaisuuteen.
Silja Susilahti
Riikka Kaihovaara: Vieras eläin
Essee, 243 s.
Atena 2022
Suhtaudun skeptisesti helsinkiläisiin ympäristökirjailijoihin, varsinkin jos puita vain painopaperina nähnyt Helsingin Sanomat on uhkaillut heitä palkinnoillaan. Mielessäni linkolalaista kalastajamökkiä urbaanimmissa oloissa elävä kirjoittaja ei voi tavoittaa luonnosta mitään sellaista, mitä en olisi oppinut meloessani kotijärveni aalloilla tai tallustellessani tunturissa. Niinpä kustantajan esittely Vieras eläin -esseekokoelman kirjoittaneesta Riikka Kaihovaarasta ei varsinaisesti vakuuttanut: ”Riikka Kaihovaara on helsinkiläinen dokumentaristi ja kirjailija, jonka ekolokero on kysyä hankalia kysymyksiä ja tökkiä kipeisiin kohtiin.” Niinpä niin – onhan se hankalaa kysyä, pitäisikö silloin tällöin korvata aamupala-avokado kotimaisella juureksella.
Kaihovaara sanoo itse aloittavansa esseensä ”kaukaa, madoista ja kuusipuista” (s. 14), mutta minut hän yllätti aloittamalla läheltä – elämää käsittelevä tekstin alkaa elämän vaikeimmasta kysymyksestä, kärsimyksen ja kuoleman loputtomasta konkretiasta. Kaihovaara etenee nopeasti omista kalastuskokemuksistaan haukkumaan lyttyyn todellisuudesta vieraantuneen etiikan professorin, joka ehdottaa ”metsien pommittamista aspiriinilla” (s. 19) ja villieläinten laajamittaista teurastamista, jotta kärsimyksen kokonaismäärä vähenisi. Vain muutaman liuskan raikkaasta kulmasta kerrottuja kalajuttuja luettuani olen koukussa.
Vieras eläin etenee kahdeksassa esseessään universaalin kärsimyksen tunnustamisesta eri eliöiden käsitys- ja tuntemiskyvyn laajuuden pohdiskeluun ja lopulta länsimaisen yhteiskunnan materialistiseen merkitystyhjiöön. Ratkaisuksi tarkoituksettomaan elämään, joka on vain maasta nousemista ja jälleen maatumista, hän tarjoaa yksilöllisyyden vaihtoehdoksi roolia osana laajempaa eliökuntaa, jossa kärsimys ei ole pelottavaa ja vältettävää, vaan osa luonnollista kiertoa:
”[E]rämaassa kuoleva ei ole kuollessaan yksin. Eikä hän ole sitä myöskään kuoleman jälkeen. Me elämme ja kuolemme osana elävien yhteisöä. Osana elonkehää, solmuna syötävien seitissä mikään ei katoa olemattomiin, sillä jokaisen olennon kuolema edistää jonkun toisen olennon kasvua.” (s. 237)
”Viimeisin pyytämäni kala oli puronieriä. Se tarttui mato-onkeeni eräästä vaatimattomasta lappilaisesta purosta nimeltä Paskaoja. Kala oli pieni, kenties vasta lapsi. Silti se pani hanttiin niin, että jouduin vetämään siiman voimalla ylös. En ollut vähään aikaan kalastanut, joten koukussa pyristelevä nieriä oli järkytys. Apua, tämä kituu! Muutaman sekunnin pää löi tyhjää: miten tämä pitikään tappaa?” (s. 9)
Luetutin kokoelman avausesseen katkelman karskilla kainuulaisella kalastajaystävälläni, jonka isoisä on opettanut pyydystämään ilmasta paarmoja elävänä koukkuun. Hän kommentoi lyhyesti: ”minua ei oo koskaan nähty näin.” Esseestä toiseen Kaihovaara tarkastelee tunteitaan ymmärtävästi, vailla salailua. Omien tunteidensa kautta hän tavoittaa yleismaailmallisen myötätunnon, empatian ja halun välttää toisen elävän olennon kärsimystä viimeiseen saakka. Empatia mahdollistaa analyysin: tunnistettuaan tunteensa Kaihovaara kommentoi kiellettyä empatiaa – häpeää siitä, että aidosti välittää muunlajisten ei-inhimillisistä kokemuksista:
”Tuntuu niin pahalta nyppäistä pois keskenkasvuinen porkkanan alku, abortoida elämä ennen kuin se on ehtinyt täyteen mittaansa. Tämä on noloa ja kiusallista, suorastaan häpeällistä.” (s. 13)
Ahdistus ja epätietoisuus eivät vähennä Kaihovaaran uskottavuutta tai lamaannuta hänen analyyttisyyttään. Päinvastoin tarkkasilmäinen itsetietoisuus pujottautuu suoraan kuolevaa elämää käsissään pidelleen lukijan syvimpiin tuntemuksiin: Kaihovaaran empatia auttaa myöntämään, että huonekasvini kuolevat, koska en henno karsia niitä, mutta kykenee etenemään ilmiön analyyttiseen erittelyyn ja laajentamaan sen opiskelijakämpän ikkunalaudan ulkopuolelle.
Esseistiikan traditioon tuntuu kuuluvan vaatimus kirjoittajasta, jonka sydämen täyttää kaiken ylittävä itsevarmuus. Se saa Michel de Montaignen määrittelemään linnastaan katsottuna kaukaista maailmaa suorasukaisesti, Pontus Purokurun julistamaan mahdollisiksi mielikuvituksen äärirajoilta ammennettuja tulevaisuudenkuvia ja Pentti Linkolan uskomaan olevansa toisinajattelijana ainoa, joka ylipäätään ajattelee. Maskuliinisen varmuuden virtaa vastaan soutava Kaihovaara on suomalaisen ympäristöesseistiikan Sokrates, jolla riittää ymmärrystä oman epävarmuutensa myöntämiseen. Ensimmäisessä esseessä hän ahdistuu pujottaessaan madon elävänä koukkuun ja huolehtii aiheuttaessaan lopettamalleen kalalle ylimääräistä kärsimystä, viimeisessä hyväksyy vähäväkisyytensä kuoleman lopullisuuden ja kärsimyksen loputtomuuden äärellä.
”Elämän ja kuoleman tasapaino on kaunis ja hauras. Jotta maailmanlaajuinen tuho voitaisiin välttää, meidän pitää pysähtyä kuoleman äärelle, nostaa kuolema takaisin päivänvaloon. Parhaimmillaan yhden kuolema on toisen elämä. Kun tallomme jalkoihimme kuusentaimen, joku toinen taimi saa lisää tilaa ja valoa ja alkaa kukoistaa. Kun toukka paljastuu kuoren alta, nälkäinen lintu löytää syötävää. Kun lintu kuolee, saavat hajottajat juhla-aterian. Kuolema ruokkii elämää.” (s. 203)
2010-luvun jälkeen ei voi edes puhua suomalaisesta esseekokoelmasta, jos siinä ei viitata filosofi Tere Vadéniin, ja Kaihovaara totta vieköön viittaa. Muutoinkin esseisti on lukenut edeltäjänsä: Kaihovaaran käsittelyssä saksalaisen metsänhoitajan Peter Wohllebenin hellät kuvaukset puiden sielunelämästä kohtaavat Pentti Linkolan utilitaristisen keinolla millä hyvänsä -elämänsuojelueetoksen. Esseistiikka yhdistyy eri vuosikymmenten tutkimustuloksiin (sekä viime vuosikymmenten oivaltaviin että historian typerimpiin), joita vuorostaan tarkastellaan Kaihovaaran kattavan kokemusmaailman polttopisteessä. Kirjoittajan kokemuksista alkava kokoelma johdattelee lukijan tutkimusmatkalle tunteiden tulkintaan, ja päättyy tuoreen tieteen esittelyyn ja konkreettisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuehdotuksiin. Kaihovaaran tausta dokumentaristina näkyy pohdinnoissa: hän esittelee eri ajattelijoiden näkemyksiä ja etsii vastauksia niiden joukosta, mutta ei lukitse yhtäkään lopulliseksi totuudeksi.
”Olen kulkenut pitkän matkan pääsemättä perille. Tai pikemminkin olen palannut takaisin alkuun. [Pauli] Pylkön mukaan aidot filosofiset ongelmat ovat ratkeamattomia. Pylkköä mukaillen sanoisin, että myös aidon eettisen ongelman tunnistaa siitä, että se ei ratkea.” (s. 209)
Kokoelman aineisto ei jumiudu aiemmin tulleiden teoreetikkojen aivotusten perkaamiseen tai toisaalta menneen maailman eräilyfiilistelyyn, vaan ulottuu ilahduttavan monipuolisesti populaarikulttuurin parhaimmistoon: koko Apinan aivot -essee lähtee liikkeelle Indiana Jones ja tuomion temppeli -elokuvan ateriakohtauksesta, jossa syödään apinoiden aivoja suoraan kalloista! Järkyttävä kohtaus tavoittaa olennaisen länsimaisten ruokailutottumusten tolkuttomuudesta. Apina on eläin, joita saa syödä, mutta kuitenkin melkein ihminen, ja ihmisiähän ei saa syödä. Osa apinoista syö lajitovereitaan, mutta saattaa jättää tiettyjä ruumiin osia koskemattomiksi. Herää aiheellinen kysymys siitä, miten ”simpanssin valinta eroaa ihmisen valinnasta, vai eroaako se?” (s. 185).
Nimekkäiden teosten ohella Kaihovaara esittelee riemukkaan kirjon ennestään tuntemattomia pohdinnan pohjia, joiden rinnalla Douglas Adamsin kulttiklassikkona esitelty Linnunradan käsikirja liftareille näyttää kansalliseepokselta. Railakkuudessaan antoisaan lähdemateriaalikirjastoon lukeutuvat muun muassa kasvien tuottamista äänistä musiikkia luova turkulainen Fern Orchestra ja yhdessä delfiinien kanssa useille LCD-tripeille lähtenyt tutkija John C. Lilly. Ääneen pääsevät tietysti myös runoilijat ja prosaistit, jotka tavoittavat vähillä sanoillaan elämän olemuksen ehkä tarkemmin kuin ketkään muut. Omaperäisen aineiston tarkkasilmäinen tulkinta tekee Vieraasta eläimestä samanaikaisesti sekä viihdyttävää että elämänkatsomusta mullistavaa luettavaa.
Joona Jokilampi
Santtu Cederström: Tulevaisuuden palkkatyöläinen
Runoja, 40s.
Kulttuurivihkot 2022
Santtu Cederströmin Tulevaisuuden palkkatyöläistä lukiessa tuntemukset vaihtelevat ähkyisestä sähköistyneeseen. Vaikutelmat teoksen kokonaisuudesta liikkuvat kökön takeltelevasta kielikollaasista välillä samean, välillä kirkkaan vesiputouksen lailla pulppuavaan runoryöppyyn. Teos on ohut, mutta melko täyteen turboahdettu runovihko ennemminkin kuin kirja, jossa Cederstömin sanataide melskaa. Tapaamme niissä nuoren, mutta myös vanhemman, leiskuvasieluisen ja -kielisen runoilijan. Vihkomaisuutta korostaa teoksen fyysinen muoto joka on pehmeäkantinen ei A5 eikä A4, vaan jonkinlainen välikoko. Läpyskämäisyys (oho, sanoinko sen ääneen) lisää ennestään runoteoksen arvoituksellisuutta, tai epäselkeyttä. Välillä on haastavaa löytää rönsyävistä sanakoralleista villakoiran ydin – mitä teoksella halutaan sanoa? Miksi Tulevaisuuden palkkatyöläinen on kirjoitettu? Kysymykseen voi etsiskellä vastauksia kysymällä miten se on kirjoitettu.
Runoissa puhutaan paljon tulevaisuudesta, myös menneisyydestä, erilaisten puhujien äänillä. Ääni on joko minän, sinän puhuttelijan tai meidän; sekä yksilön että ihmisryhmän. Fontit, rivivälit ja kappaleet varioivat estoitta sivuilla. Kielioppia rusikoidaan hellästi ja varmasti. Runossa ”Hamlet 2” puhutaankin monikasvoisuudesta minäpuhujan ja sinää puhuttelevan vaihdellessa säkeiden sisällä. Cederströmin poetiikassa ihminen on itseään puhutteleva moni. Hamlet ”Ollako vai eikö olla?”- monologeineen on teoksen intertekstuaalinen yhtymäkohta Shakespearen samannimiseen näytelmään ja hahmoon.
Yöllä, sinulla oli ääni.
Mutta aamuisin, et muistanut kuinka se kätki ja keräsi sen mikä elämässä on tyhjää.
Sinä olit epäilyksen helvetti ja sen trendit –
Olit este, olit kotoisin siitä..En muistanut enää aamulla.
Mutta kun aamu lopulta tuli – ja se tuli, kuinka se tulikin –
Kaikki visiot sinusta jotka täyttivät minut melkein
Olivat menneet ja en saisi niitä palaamaan.
Olin omannut niin monia kasvoja, olit ollut niin monet.
Mitä sinusta oli tullut? Miten täytit itsesi iltaisin?
Kuinka sinusta tuli olematon? Et piileskellyt enää?
(s. 36)
Mietin aluksi vihjaavatko kirjan kannen verenpunainen väri, symboliset säteet, kollaasimainen maisema(?)monumentti numeroineen, sekä teoksen nimi, kenties työläisyyden käsitteen perkaamiseen? Työelämähän elää murrosta tulevaisuuden muotoutuessa päivittäin uudestaan. Mitä enemmän kokoelman runoja lukee, sitä enemmän ne vetävät lukijaa kuitenkin syvemmälle tasolle tulevaisuuden työläisen mieleen. Tulevaisuuden palkkatyöläisessä runotrippaillaan ahdistuksissa ja peloissa, mutta välillä myös löydetään jotain risaisten elämänkokemusten jälkeen syntyvää rauhaa. Simple things.
Epäsäännöllisyys teki symmetriasta ihmeellistä-
[..] en muista aamua jona puin tämän takin. Ei häivää
Ja kaikki käy kenties hyvin, olen taivaassa,
sillä tee on pian täällä, se tuodaan minulle aivan pian.
Eikä se voi olla kylmää eikä kitkerää,
se on haudutettu täydellisissä olosuhteissa
(s. 36)
Teoksen lopussa avautuu näkymä maailmaan, jossa kukaan ei vartioi, ja ollaan ympäröivien voimien hallussa. Tämä kuulostaa mielestäni hitusen (uus-)uskonnolliselta. Itsensä mitättömäksi kokeva odottaa maailman koskettavan ekstaasissaan – söpöä.
oman pirullisuuteni ytimessä toistuivat vain sanat: ”Sinä et ole mitään, etkä koskaan tule olemaan”
ja oikea käteni, tuo häpeän käsi, joka oli aina pidellyt
kyyneleitäni tallessa muovipussissa
havaitsi myös oman varjelevan viettinsä
olevan pian mennyttä,
pian meitä ei vartioisi kukaan,
ja olisimme ympäröivien voimien hallussa
aivan kuin tuhannet muutkin
ja maailma saattaisi ekstaasissaan
koskettaa myös meitä;
meitä jotka olimme paenneet siltä (s.40)
Vai höpöä? Itseäni miellyttää runojen surrealistinen maalailu ja visiointi.
Autiolla saarella, värien prismojen säteily
kohtisuorina kyynelinä
pinnan läpi syvimpään tunteeseen silmämunan.
[..] Voit valua tunnottomasti aavikon syleilyyn,
voit varoa rikkoutumista jokaisella aavistuksen askeleella.
Mutta sinulta odotetaan kykyä säilyä ehjänä,
[..] Olitko itsekään
koskaan käynyt siellä, minne mielesi ei mennyt
kuin pakotettuna, veitsellä uhaten,
valmiina paistettavaksi vartaassa
pullean possun tavoin? (s.28-29)
Aiheet ovat vakavia ja varteenotettavia kuten esimerkiksi masennus ja jokaisen runoilijan perusaihe: runoilijuus, eikä kokoelma tunnu heppoiselta tai liian hörhöltä. Ainoastaan paikoin hieman ylisanaiselta – sama ajatus toistetaan uudella kielikuvalla joskus turhaankin. Tyhjemmät sivut teoksessa ansaitsevat paikkansa ilmareikinä. Kokoelman uushenkisyys on siedettävyyden rajoissa ja myös ironinen:
Sain Hamletilta puolet persoonastani, loput eklektismiä
-Olen keräillyt vaikutteita kaliforniassa asuvilta katolisilta pyhimyksiltä, allasbaarit
löysin Buddhan täytekeksistä – Olenpas aikamoinen!
(s. 26)
Minä Olen Maakuopan omaisuutta, orja
Valtavan magnetismin. Ilman mitään,
ilman omistuksia tai haluja siihen tai mihinkään – minua kahlehditaan
suurina erinä, eikä kukaan voi
estää tulevaa putoamistani. (s.10)
Kasvamistaan runoilijaksi Cederström muotoilee monissa runoissaan monisanaisesti:
[..] ”Minä uurran näin
– – – – – – – – – – – maaplaneettaan jäljen.”
Uskonnollinen musiikki riisuutuen janona taivaalta
ja värjäytyen rikkaaksi tunteesta joka on yksi, taivaan kanssa:
Sanon: Totutan teidät runsaskätisyyteeni
ja tulen totiseksi kauneudesta (s.10)
Ihmiskunnan historiaa ja luovuutta peilataan runossa ”Pullopostini kaukaiseen tulevaisuuteen”. Myös kuolema ja sen pelko kiehtovat Cederströmiä yhden kokonaisen runon ”Kuolleet”, verran.
Osaan sanoa olevani soturiheimosta, osaan tarpeen tullen olla kokonaan puhekyvytön, leikkiä
surullista saadakseni mitä haluan
ja tulla joka nurkan takana uudeksi persoonaksi.
Se näkee, että olen
kyykäärmeitä luonnoltani,
Olen valmis kaikkiin tekoälykuolemiin, minut voidaan tarvittaessa muuttaa lasereiksi.
Olen vain välttämätön hiukkanen itselleni.
Osaan kuolla kauniisti. (s. 15)
Cederströmin kielessä on symbolistisia ja arkaistisia sävyjä, jotka korostavat mielestäni niiden henkisyyttä. Dystooppisuuden ja ahdistuneisuuden seassa ei ole kuitenkaan esimerkiksi mitään niin huolestuttavan väkivaltaista, etteikö rauhanomainen, moderni hippitunnelma säilyisi. Ahdistusta on ilmassa.
[..] Ja Kuule, Kuule kun kutsun sinua avaruuden sekamelskasta
liittymään romuluiseen joukkooni.
Ja voimme yhdessä
kuin Kultin jäsenet
Lopettaa
Hukutusmetodini jälkeen. (s. 11)
Cederströmin runominä voi olla myös hyvinvoiva moderni pössyttelijä ja maailmansa harmonisempi paikka.
[..] jokaisesta kosketuksesta ammoiseen kiveen, joka luonnoltaan oli hiljainen,
jonka muodostelusta ja valumisesta, joku saattoi nähdä unia öisin,
jonka rönsyilevä asettuminen tähän, riipumattoni alle tänäkin hetkenä, tuntui,
saattoi olevan vain väliaikaista sekin,
ja sen ohilipuvuudessa, tuossa humalluttavassa tunteessa, koko planeetta tuntui
tippuvan miellyttävään selontekoon itsensä
kanssa, ja tuntui kuin ettei mikään ollut tullut tänne turhaan – vain elämään, vain savuamaan
hetkeksi piipussa…(s. 16)
Luovuuden lähde löydetään runoissa luonnosta.
Haha. Voin hyvin.
[..] Sieltä vanha lyyra sekä lähteet ammoisen ikuisuuden
puut ja kaikki mikä lähtee ja on´
pulppuavat samojen ahvenien suista.
Kun eräs elämänlaji kuolee, toinen ottaa sen atomit.
Ja se-on, aivan –
Ihanaa – – – – – – (s.16-17)
Tulevaisuuden palkkatyöläinen on runokokoelmana oivaltava ja sisältää taidokasta kielenkäyttöä. Se tuntuu toisaalta etsivän ulospääsyä ahdistuksesta ja masennuksesta, tulevaisuuden palkkatyöläisen työnantajaa. Ekstaattista, determinististä maailmaa voimineen, jonka runoilija haluaa vastaanottaa. Toisaalta kohtaamme myös runoilijan, jolla on jo tukevasti jalat puoli metriä maan pinnasta ja kaikki melko hyvin. Loppuvaikutelmiini kuuluukin sinänsä hauska tunnelma, ettei liene väliä, ottaako kirjoittaja itseään aina vakavasti vaiko ei. On kuin se olisi välillä epäselvää kaikille. Onko ahdistuskin vain väliaikainen mielentila? Epäselvyys on joskus raikasta, eikä itseään tarvikaan aina ottaa vakavasti ja löytää valmiita vastauksia painaviin kysymyksiin. Silti olisin toivonut kokoelmaan muutamaa selkeää, tiivistettyä helmeä sen pääideoista. Uskon, että Cederström voisi sellaisiakin halutessaan kirjoittaa. Toisinkoiskokoelma tarjoili niiden sijaan joukon hienon tuoreita, sademetsän tavoin rönsyileviä, orgaanisia runoryteikköjä.
Runoilijan alter-ego Hamlet muotoilee kauniin kuvan nyt-hetkestä:
Ajatus sinusta on nyt, nyt on aina läpivalkoista
-Tiedän ettemme ole turvassa tänään
Tiedän ettei huomenna.
Mutta huominen ei ole vielä tullut, tänään vielä mennyt
sillä ajatus sinusta on nyt,
ja nyt on läpivalkoista. (s.37)
Tämä rauhallinen hetken kuvaus tuntui yht´äkkiä mukavalta lukea vauhdikkaan runorevittelyn seassa.
Aamu Pulkkinen
Pelle Romantique: Konerunoja
Runokokoelma, 56 s.
Enostone 2021
”Konerunoja sisältää muunnelmia, lainauksia, varkauksia sekä väärennöksiä ainakin seuraavien kirjailijoiden ja taiteilijoiden teoksista –” Näin kuuluu Konerunojen viimeisellä sivulla. Toni Lahtinen kulkee Pelle Romantiquen aliaksella uuden runokokoelmansa sivuilla. Pelle Romantiquen (tai Pelle Romantikan) toisinkoinen Konerunoja kertoo sisältävänsä muiden taiteilijoiden teosten osasia, ottaen inspiraatiota muun muassa Tulenkantajien teksteistä. Näiden avulla 2020-luvulla kirjoitettu runoteos kulkee sata vuotta taaksepäin 1920-luvulle nimensäkin mukaan koneromantiikan pyörteisiin ja dadaismin rinnalle. Inspiraation lähteetkin eritellään tarkkaan teoksen lopussa.
Lotta Nevanperän kuvitus tekee Konerunoista taas uudenlaisen taidekokemuksen runotaiteen rinnalle. Teoksen ulkoasussa on käytetty hyödyksi Päivälehden museon kirjapainokoneita. Päivälehden museosta löytyy myös pienoisnäyttely Konerunojen teosta[1]. Kuvitus sulautuu osittain runoihin eikä niitä aina erota toisistaan, mikä korostaa Nevanperän taiteen osuutta tekstin rinnalla. Kuvat ilmentävät hienosti juuri koneiden ja kaupungistumisen teemoja 1920-luvulle tyypillisessä runoudessa. Myös vieraat maat ja eksoottisuus kulkevat teemojen keskellä sekä monissa kuvissa että englannin- ja ranskankielisissä sanavalinnoissa ja Havaijille laskeutumisessa.
Samalla Pelle & Romantiks nimellä kulkeva yhtye on levyttänyt runot äänilevyn muotoon Konerunoja nimiseksi albumiksi. Musiikillisuus näkyy myös runoteoksen kuvituksessa laulahduksina ja nuotteina, mikä sitoo kaikki teoksen eri taiteenlajit yhteen. Näin Konerunoista herää monitasoinen taideteos, joka kurkottelee kohti kaikkia aisteja.
”Oi, miten ihana onkaan kevät! Ilo pistää kimeänä pillinä ja oranssi kasvaa taivaalla kuin
argentiinalaiset appelsiinit. Purista mehu, syö siemenet, höyryturbiinit visertävät!
Oi, miten ihana onkaan kevät! Hurmaus iskee metallivasamana Rivieran poikki, darling,
lähetä lentosuukko ja ranskalainen postikortti. Behold baby, pian puhaltaa Gabriel pasuunaansa!” (Konerunoja)
Elämän ilo ja riemu paistavat runojen läpi ja sydän lähtee lähes lepattamaan kauniin tekstin mukana. Runon puhuja myös kirjoittaa runollisia kirjeitä ”rakkaalle ystäväiselleen”, joiden avulla elämän ihastelu herää helposti eloon. Puhuttelu kulkee muutenkin läpi kokoelman. Teos alkaa ”Kevät” nimisellä runolla (edellinen sitaatti) ja kevään teema kantaakin läpi kokoelman. Kevään kuvailu ottaa yhteen elämänilon kanssa ja uuden alku heijastuu kaupungistumisen kuvailuun sekä intoon tulevaisuuden mahdollisuuksista. Teoksen edetessä sen jonkin tason tarina kuitenkin kulkee hieman synkempään suuntaan. Juhlinta ja lauleskelu toistuvat runoissa dystopian keskellä ja kokoelma päättyy kuin olemassa olevan nykymaailman hirveyksien ihasteluun. Vaikka sotakin löytyy runojen keskeltä, sanoissa ei silti keskitytä niinkään suruun, vaan elämän pysyvään hurmaan.
”Armahin ystäväni,
kevät kirpelöi kielelläni ja tirskun, tirskun kuin satakieli! Sulavedet solisevat ränneissä ja
ojissa ja tulvehtivat puroiksi, joissa soivat taivaan hopeatiu’ut.
Hyyit hyyit, kerrr!
Missä sydänpoltteessa oletkaan minua pitänyt! Et vieläkään ole muistanut kortilla tai
kirjeellä, et kaunovalheillasi. Ethän tahdo luopua minusta? [–]” (Konerunoja)
Kun pohjatekstinä toimii kaunokirjallisuuden vakiintuneet klassikot ja suuria tunteita herättävät teokset, on vaikeaa eritellä, mitä niiden päälle rakentunut Konerunoja tuo lisää omana itsenään kirjallisuuden keskelle. Tarvitseeko sen tuoda? Teksti on joka tapauksessa ihanaa. Kenties kokoelman kautta aiemmat teokset tuodaan esille nykypäivään omalla uudella tavallaan monitaiteellisuuden kautta. Kaikki eri ajat sidotaan yhteen 2020-luvulla, sillä elämisen ilo kulkee läpi vuosikymmenien.
”Emme aavistaneet sitäkään, että maailmassa syttyisi sota, joka tekisi ajastamme näin iloisen.
Ammusten ja iskureiden lyönnit sekä teuraskoneiden poljennot pahensivat selittämätöntä
hermojännitystäni. Öisin minua vaivasivat kaukonäyt, joissa kutsuit mereen haljenneen
metallin vatsasta ja kimalsit sameassa kuin selkäsi olisi päättynyt kultaisiin suomuihin. [–]” (Konerunoja)
Lopulta kiehtovinta teoksessa taitaa olla se, kuinka suureksi taideteokseksi se venyykään. Musiikillisuus, näyttely ja lukuisat eri teokset, joihin Konerunoja pohjaa, luovat yhdessä hienon kokonaisuuden. Kokemus on antoisa, ja teoksen eri muodot antavat kaikki varsin omanlaiset kokemuksensa, joista jokaiseen on helppo uppoutua. Myös lyhyytensä vuoksi runoteos kutsuu lukemaan kannesta kanteen yhdeltä istumalta. Suosittelenkin vahvasti tutustumaan teoksen eri osa-alueisiin, vähintään itse runoteoksen selailuun, jotta kuvien ja tekstin välinen suhde aukeaa paremmin, kuin sen tähän sain sanoitettua. Itse runous on varsin ihanaa, mutta ei kuitenkaan yllä inspiraationsa lähteiden tasolle tai tuo pelkkänä tekstinä välttämättä uusia näkökulmia edeltäjiinsä. Toisaalta onko se tarpeellista? Onnessa ja ilossa paistattelu nousee joka tapauksessa ihastuttavimpana seikkana esille Konerunoissa.
[1] Pienoisnäyttely 3.5.2023 asti.
Satu Sallantaus
Timo Suutarinen: Eikä varjoja enää ole
Runoteos, 107 s.
Kulttuurivihkot 2022
”[–] ja talvia, jotka olivat pahimpia.
Söimme lusikoilla lunta toistemme harteilta,
kun emme saaneet kumartua maahan.” s.94
Miten löytää sanat kuvaamaan niin suurta, murskaavaa pahuutta, että se ylittää ihmisen käsityskyvyn? Timo Suutarisen Eikä varjoja enää ole on runoteos holokaustista. Se on teos epätoivosta ja kärsimyksestä, kivusta ja pohjattomasta pahasta, mutta myös toivosta ja rakkaudesta.
Rakenteellisesti teos koostuu seitsemästä osastosta, joiden nimet ovat osastoissa hepreaksi – ensimmäisen osaston nimi, ”Taph”, tarkoittaa lapsia, viimeisen osaston nimi ”Neharah” valoa. Rakenteeltaan teos on siis melko perinteinen: runojen matka käy järkytyksen ja suunnattoman epätoivon kautta muistamiseen, toivoon ja valoon. Muodoltaan runo sopii erinomaisesti aihepiirin käsittelyyn: tiukka, sivun vasempaan reunaan takertuva teksti, joka välttää minkäänlaisia muotokielen kikkailuja, marssittaa esiin kouriintuntuvan synkkiä kuvia. Teos tukahduttaa, murskaa; se ei tarjoa lukijalle minkäänlaista ulospääsyä, vaan pakottaa katsomaan silmitöntä kärsimystä silmästä silmään, kohtaamaan sen, miten syvää pahuutta ihmisyydessä on:
”Kävelikö Jeesus edellämme Mauthauseniin?
Vai tuliko hän jäljessämme
ja kääntyi takaisin?” s.28
Teoksen suurin ansio on sen järkähtämättömyydessä. Suutarinen ei pelkää käsitellä pahuutta ilman silkkihansikkaita murskaten lukijan sen alle. Samaan aikaan teoksen suurimmat puutteet ilmenevät juuri tällä alueella: Suutarinen sortuu paikoittain liiallisen historiallisten yksityiskohtien viljelyyn, mikä vie kuvilta painoarvoa, keventää niiden silmitöntä raskautta. Myönnettäköön toki, että tekstin tahdittamisen kannalta ratkaisun voi nähdä toimivana, mutta tässä se jäi ärsyttämään, sillä se vei tilaa muuten taidokkaalta runokuvalta.
”Kuilujen reunoilta, metsien keskeltä
ja huoneista, joissa emme voi hengittää,
me huudamme sinua, Herra.” s.32
Tuli ja toivo
Teoksen toinen onnistunut aspekti löytyy sen toivon runoista. Siinä missä tuska ja epätoivo kirjoitetaan hiljaisin, pysähtynein kuvin ja lausein, kirjoitetaan toivo ylistävän riehakkaasti. Runon aiempia puhetilanteita hallinnut me-muotoinen rooliruno vaihtuukin puhutteluksi:
”[–] Heille olet vanki, johon pyyhitään kädet.
[–] Vasta vapaana sinua kuunnellaan
Vapaana sinun nimeni on Ihminen.
Älä koskaan unohda sitä.” s.86
Erityisen koskettavia ovat juuri nämä runot, jossa puhutellaan rikottua, sorrettua ihmistä. Sävy muuttuu ja toivottomuuden tilalle astuu kokemus ihmisarvosta: ihmiseltä voidaan viedä kaikki, mutta hänen lähtökohtaista arvokkuuttaan ei voi viedä. Toisen ihmisen sielua ei voi tuhota. Onnistunutta on myös Suutarisen kieli, joka paikoittain lähestyy ylistyksellistä kieltä – epätoivon ja kivun väistyttyä tilalla onkin jumalanpalveluksen rekisteri, mikä luo profetiamaista tuntua:
” [–] Silloin krematoriot tuhotaan
ja ghettojen muurit revitään alas
silloin kärsineet syntyvät uudelleen
eikä kukaan ole yksin tai peloissaan.” s.88
Ja kuitenkin: paikoittain rooliruno tuntuu kupsahtavan omaan julistuksellisuuteensa. Teoksessa on monia kohtia, joissa tuntuu siltä, että Suutarinen on halunnut kirjoittaa julistuksellista historiankirjoitusta runon sijaan. Tämä ärsyttää erityisesti siksi, että Suutarisen runokieli on parhaimmillaan niin kovin murskaavaa ja yksinkertaisuudessaan viiltävää – oliko sitä pakko latistaa julistuksellis-historiallisilla harha-askelilla?
Kaiken kaikkiaan en osaa sanoa, kriitikko vaikenee. Suutarisen teos on parhaimmillaan loistavan murskaava, pahimmillaan sietämättömän lattea. En löytänyt teosta lukiessani tasaisuutta – olin vuorotellen murskana tekstin vyöryttämän inhimillisen kärsimyksen edessä, vuorottain ärtynyt sen kömpelöstä julistuksellisuudesta. Tärkein on silti nähdäkseni saavutettu: Suutarinen käsittelee aihetta sen ansaitsemalla raskaudella, eikä kirjoita kliseistä, ruusuista loppua. On olemassa sellaista pahaa, jota ei voida kirjoittaa tyhjäksi – eikä ole tarkoituskaan.
Markku Larkimo
toisinkoinen.wordpress.com 