Itsemääritellyn vähemmistön manifesti

Antti Kivimäki: ÄO 131 
Romaani, 220 s. 
Atena 2021 

Älykkyyseroja pohtiva romaani näyttää kriitikolle keskisormea. Viihteellinen ulkoasu kätkee alleen syväluotavaa ajatustyötä, jonka vaativuuden myöntäminen on vaikeaa. Ehkä en ole riittävän älykäs ymmärtämään kirjoittajan aivoituksia? Jos myönnän, etten tajunnut aivan kaikkea, paljastanko maailmalle, että olen idiootti? Olenko liian tyhmä ÄO 131:n lukijaksi? 

Antti Kivimäen oivaltava toisinkoinen ÄO 131 esittää kiistanalaisuudessaan raikkaan väitteen: Älykkyyseroja on olemassa, eikä vain älykkyyden eri osa-alueilla, vaan ehdassa koko elämään vaikuttavassa yleisälykkyydessä. Älykkyyserot eivät kuitenkaan vaikuta ihmisen arvoon tai aseta ihmisiä universaaliin paremmuusjärjestykseen, sillä nerokas päähenkilökin tekee valtavia virheitä, ja vähemmän älykkäät sivuhenkilöt ratkovat vaikeita pulmia yksinkertaisella logiikalla. Konfliktit syntyvät älykköjen keskinäisessä kilpailussa siitä, kuka saa kehuskella seurueen korkeimmalla lukemalla Mensan pääsykokeen tuloksissa. Ratkaisu löytyy yhteisöllisyydestä ja ymmärryksestä: romaanin onnellisin hetki on huippuälykkään Gabrielin (ÄO 131) ja keskivertoälykkään Sofian (ÄO 100) baarikohtaaminen ja keskinäinen ymmärrys. Erot on hyvä tunnustaa, mutta ne eivät määritä ihmissuhdetta sen enempää kuin erot persoonallisuudessa, ulkonäössä tai sukupuolessa. 

Gabrielilla on asiaa 

”Tietenkin voi”, täsmensin. ”Testeillä mitattava yleisälykkyys – general intellect eli g – on psykologian vakain mittari. Persoonallisuus eli Big Five tulee kakkosena, kaikki muu kaukana perässä.”

(s. 47)

Teoksen sanoma kiteytyy tragikoomiseen päähenkilöön, jonka persoonallisuuden kulmakivi on hänen tietoisuutensa omasta älykkyysosamäärästään: satakolmekymmentäyksi, juuri ja juuri riittävästi Mensan jäsenyyteen. Jos romaanista tehtäisiin maailmanluokan elokuva, päähenkilöä esittäisi Benedict Cumberbatch. Gabriel solahtaisi sujuvasti Cumberbatchille tyypillisten roolien joukkoon, Sherlock Holmesin, Alan Turingin ja Stephen Strangen sosiaalisesta kyvyttömyydestä kärsivien älyköiden seuraan.  

Älykkyydestään huolimatta päähenkilö ei ole virheetön, vaan purskahtelee herkästi hullun neron stereotyyppiä mukaileviin raivokohtauksiin, eikä osaa käsitellä muiden ihmisten tunteita sen paremmin kuin omiaankaan. Kyvyttömyys selvitä tunnekuohuitta arjen haasteista, kuten itseä tyhmempien ihmisten kohtaamisesta tai väärässä olemisesta, luo vahvan kontrastin huippuälykkyyteen. Tässä ristiriidassa on Gabrielin hahmon kauneus: älykkyys ei tee hänestä täydellistä tai muita parempaa. Se on vain ominaisuus, josta puhuminen on vaikeaa – kuin normista poikkeava seksuaalinen suuntautuminen tai tavattoman hyvä juoksutekniikka. 

Pornoa ja perusseksiä 

Flirttiä en ole koskaan kunnolla ymmärtänyt, vaikka älykkyysosamääräni on ja oli 131 keskihajonnalla 15. Tai ehkä juuri siksi. Ehkä flirtti kaikessa yksinkertaisuudessaan tuottaa nautintoa vain niille, joiden ÄO on matalampi mutta riittävä, kenties 85-120 keskihajonnalla 15.

(s. 9)

Gabrielin suuri intohimo on älykkyyskeskustelun normalisointi ja älykkyyserojen esille tuominen. Hän lähettää tieteellisiin julkaisuihin laadultaan vaihtelevia tutkielmiaan, jotka hylätään poikkeuksetta epätieteellisinä. Tieteen valtamerellä karille ajautunut Gabriel tienaa elantonsa kynäilemällä kirjallisesti vivahteikasta erotiikkaa painetun sanan viimeiseen linnakkeeseen, kansallistunnetta vaalivaan pornolehti Kyllikkiin. Lehden bensiininhajuinen autotallitoimitus henkilökaarteineen on hulvaton ja eläväinen miljöö, jossa tuntematon taidevalokuvaaja koettaa tehdä pornosta aistikasta, halpaa työtilaa vuokranneet tieteilijät kirjoittavat koskaan valmistumattomia tutkimuksiaan ja päätoimittaja Kurko julistaa lehtensä ilosanomaa kuin eturivin kulttuurivaikuttaja. 

Pyörittelin silmiäni pakotetun tuntuiselle romanssille, jossa rakkaus voittaa kaiken ja hetken onni saa ongelmat katoamaan. Vaikka tuhannesti kerrotun tarinan lukeminen puuduttaa, romanssin kaavamaisuus laskee taidokkaasti Gabrielin tavallisten ihmisten tasolle. Päähenkilön arkinen heteroseksuaalisuus onkin tavanomaisuudessaan virkistävää. Kivimäki olisi voinut sortua kirjoittamaan aromanttisen ja aseksuaalisen neron arkkityypin, jossa älykköhahmoa epäinhimillistetään esittämällä seksuaalivähemmistöjen piirteitä epäinhimillisinä, jopa korjattavina. ÄO 131:ssä huippuälykkökin rakastaa, on rakastettu, eikä osaa ratkoa ihmissuhdesotkujaan. Erilaisen tarinan kaipuu jäi silti elämään. Haluaisin nähdä romaanista päivitetyn version, jossa seksistä piittaamaton, mutta silti itsensä erikseen ei-aseksuaaliksi määritellyt Sofia on romanttista vetoa tunteva aseksuaali, joka rakastuu heteromieheen. Sellainen suhde tarjoaisi Kivimäelle mainion mahdollisuuden toisen harvoin puhutun aiheen tutkimiseen jatkuvan älykkyyspohdinnan rinnalla. 

Häiriöitä neuroverkossa 

Taustatoimittaja odotti aulassa. Hän oli minua ainakin kymmenen vuotta nuorempi nainen, tyylikäs hienovireisellä tavalla, jota en osannut kuvailla mutta jonka ymmärsin tyylikkyydeksi. Hän kätteli reippaasti. Luultavasti hän vihasi minua.

(s. 178)

Tyyli hyötyy tekijän toimittajataustasta. Erityisesti romaanin huippukohta, Gabrielin julkisista esiintymisistä virinnyt someraivo kaikkine lieveilmiöineen, on raportoitu pelottavan todentuntuisesti. Ahdistavuus on ansiokasta ja yhteiskunnallisen keskustelun älyvapauden kritiikki räikeää. Silti ajoittain tuntuu, että sisäistekijä ei itse ole varma, mitä oikeastaan haluaa sanoa. Epävarmuuden etuna on vapautuminen paasauksesta. Lukija voi ammentaa yllin kyllin ajattelun aineksia, joita ei ole pureskeltu valmiiksi. 

Huippuälykkään päähenkilön tyhmäilyjen herkullisesta ironiasta virtaa alleviivaamatonta, huomaamattomaksi punottua huumoria. Vitseistä hauskin löytyy nimiösivulta: teoksen on totta kai kustantanut itse viisauden jumalatar. Älykkyyserojen tabuaiheen käsittelyssä nauru on keinoista parhain, vaikka sitä haastavat ilmeisen vakavasti otettaviksi tarkoitetut, esseemäiset katkelmat. Rikkonaisen tyylin mainingeissa ajelehtivan lukijan on usein vaikea tietää, milloin nauraa ja milloin valaistua. 

Siinä, missä tapahtumien kuvaus muistuttaa uutista, päähenkilön sisäinen maailma kuulostaa päättymättömältä esseeltä. Minäkertoja eksyy toisinaan pitkiin monologeihin älykkyyden vaikutuksesta ja älykkyysmalleista lähdeviitteineen kaikkineen. Tällainen essehtiminen on teoksen suuri kompastuskivi: satiiri ja vakava pohdinta älykkyydestä sekoittuvat ja tyyli puuroutuu. Sekavuus harmittaa, sillä esseekatkelmat ovat romaanin mielenkiintoisinta antia. Tyyli selkiytyy mainiolla metakeinolla romaanin käännekohdassa, jossa kertoja ilmoittaa lopettavansa lähdeviitteiden käytön ja alkavansa vain laukoa omia mielipiteitään vailla vertaisarvioihin tukeutumista ”kuin hulluimmat humanistit”. Esseemäisistä argumenteista ja anekdooteista siirrytään surkuhupaisaan riitelyyn, jossa varteenotettavatkin väitteet hukutetaan huuteluun.  

Onko kriitikko idiootti? 

Analyysiä seuraa iloinen yllätys kriitikolle ja huonoja uutisia kirjailijalle. Ei, lukija ei ole liian typerä ymmärtämään ÄO 131:n sisäisiä vivahde-eroja – kirja on vain sekavasti ja tyyliltään ailahtelevasti kirjoitettu. Kun sekavuudesta pääsee yli, raikas teema ja omaperäinen pohdinta antavat yllin kyllin ainesta ajatteluun vailla valmiita vastauksia. Kuten päähenkilönsä, romaani on älykäs ja kaunis, vaikkei olisikaan täydellinen. Samoin kuin Gabriel tarvitsi lopulta rinnalleen vain uusia ihmisiä, Kivimäen romaani kutsuu uusia teoksia pohtimaan älykkyyden yhteiskunnallista ja inhimillistä roolia. Sitä keskustelua odotan innolla, ja odotellessani aion lukea ÄO 131:n uudemman kerran. 

Kertojapäähenkilö luokittelee sivuhenkilöitä älykkyysosamäärän mukaan, ja eri tyypeistä lukija kuin lukija tunnistaa herkästi itsensä: kohtalaisen älykäs opiskelija, tyhmä mutta tunteikas duunari tai päättymättömään kirjoituskierteiseen jumiutunut väitöskirjatutkija. Ryhmiä yhdistää yksi piirre: kertoja haukkuu heidät, ja siinä sivussa lukijat, täysiksi idiooteiksi. Keino on röyhkeä ja toimii teoksessa mainiosti. Kokonaisuutena annan sille numeroarvosanaksi 131/10. Eikun anteeksi, tuo meni ihan pieleen. “Miten mä aina sählään näiden numeroiden kanssa? Se varmaan johtuu siitä, että mä luen yliopistolla kotimaista kirjallisuutta enkä ole kovin älykäs…” (s. 207) 

Joona Jokilampi 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s