Elämän huimaa hulinaa

Sofia Pekkarinen: Elämänpeli
Romaani, 270 s.
Tammi 2022

Sofia Pekkarisen toisinkoinen Elämänpeli jatkaa parikymppisyyden puolivälissä poukkoilevan Lunan tarinaa. Elämänpeli on jatkoa Luna 2.0 (2021) -romaanille, ja se toimii myös omana erillisenä tarinanaan. Teoksessa paneudutaan Lunan elämään ja hänen arkeaan kuvataan ylenpalttisen huumorin kautta. Luna paistattelee ja piehtaroi sekä ystävyyssuhteissaan että romanttisissa kanssakäymisissään työn aiheuttaessa huolia samalla, kun ajatukset avoimista tulevaisuuden suunnitelmista vaivaavat mieltä. Kaiken tämän päälle elämänpeli saapuu kirjaimellisesti hänen ovensa eteen avaten uusia kysymyksiä elämästä vaatimalla luovia ratkaisuja kaikkiin eteen sattuviin ongelmiin: ”Tätäkö oli aikuisuus, pelkkää selviytymistä kriisistä toiseen?” (s. 16)

Pekkarisen kirjoitustyyli nojaa huumoriin erittäin vahvasti. Vaikka Elämänpelissä käsitellään ajoittain vakaviakin aiheita elämän jokaiselta osa-alueelta syntymästä kuolemaan, etenkin päähenkilö Lunan sekä hänen ystäviensä Monan ja Sonjan sutkautukset keventävät jatkuvasti tarinan tunnelmaa. Kenties liikaakin. Luna suhtautuu elämäänsä kuin romanttiseen komediaan ja hän kokee yhä uudelleen ja uudelleen monenmoisia ongelmia sekä kommelluksia arkensa varrella. Lyhyet luvut pitävät sisällään jatkuvasti erilaisia tapahtumia. Lukukokemus on siis varsin kaukana kyllästymisestä. Lopulta mihinkään mitä Luna kirjan sivuilla kokee, ei kuitenkaan paneuduta kovin syväluontoisesti. Tarinassa tapahtuu ja tapahtuu, mutta mitään ei selvitetä. Osittain tämä sopii parikymppisen elämän huimaan hulinaan ja kaaokseen, mutta samalla teos ei kuitenkaan anna varsinaisia vastauksia esittämiinsä kysymyksiin, ja kysymyksiähän teoksessa piisaakin. Mihin elämässä kuuluisi keskittyä: rakkauteen, ystäviin vai työhön? Vai kenties huonekasvien elossa pitämiseen tai vaaleanpunaisten pilvien päällä haaveiluun? Toisaalta kaikki elämän pienetkin osaset näytetään Pekkarisen tekstissä yhtä tärkeinä kuin tulevaisuudensuunnitelmat ja elämä esitetään ihanan rennossa valossa, kuten viihdekirjallisuuden piirissä kuuluukin. Suurin osa tapahtumista saa lukijan myös oikeastikin naureskelemaan ääneen samalla, kun hetkittäiset kiusaantumisen tunteet nousevat esille Lunan selviytyessä haasteistaan kömpelösti päivästä toiseen.

”Oliko silkkaa sattumaa, että vein jäätelötuutin kääreet juuri siihen roskikseen, joka nökötti vastapäätä Plantagenin näyteikkunaa? Tuskinpa vain. Heti Jukan nähdessäni tunsin vatsanpohjassani lämpimän hytkähdyksen, ja sanonta siitä oikeasta avautui minulle täysin uudella tavalla. Liu’uin kuin magneetin vetämänä kukkakauppaan, marssin jonon ohi myyntitiskille ja ilmoitin tulleeni hakemaan Jukan kotiin.” (s. 50)

Teoksessa eniten loistavat Lunan monet erilaiset ystävyyssuhteet. Parhaat ystävät, hermoja kiristävät työkaverit sekä erikoiset naapurit tuovat esille monia erilaisia näkökulmia elämän eri etappeihin. On antoisaa lukea ystävyksien avointa kommunikaatiota. Jälleen tarina kuitenkin ottaa osaa järisyttävän moneen näkökulmaan ikähaarukoiden, seksuaalisuuden sekä erilaisten perheiden ja parisuhteiden kautta. Elämänpeli ei ole kovin pitkä teos, joten kaikkia näitä aiheita vain raapaistaan pinnalta. Konfliktit vaihtuvat aina uuteen luku kerrallaan, minkä vuoksi jää osittain epäselväksi, mitä Elämänpeli ja Luna haluaisivat tarinallaan tarkemmin kertoa. Toisaalta teos on kuitenkin onnistunut siivu elämästä antaen lukijalle mahdollisuuden nauttia lopulta-ei-niin-vakavissa ongelmissa vellomisesta tyttökavereiden kanssa jäätelöpurkki kainalossa.

”—Et kai oikeasti kuvittele, että rakkaus on tosielämässäkin kuin rommikola? Että tutun ja turvallisen voi noin vain terästää intohimolla ja romantiikalla, ja TSÄDÄM, tarjottimella on valmis match made in heaven.” (s. 93)

Vaikka Pekkarisen teos ei ole maailmaa mullistava kirjallinen elämys, Elämänpeli on kuitenkin erittäin samaistuttava ja osuva kertomus aikuisuuteen sukeltamisesta ja vaikeuksien ylitse pääsemisestä. Allekirjoittanut ainakin löysi itsensä Elämänpelin sivuilta turhankin useaan otteeseen. Koska lyhyehköön tarinaan on tungettu niin monta eri ajatusta ja käännettä, jokaiselle varmasti löytyy samaistumispintaa, elettyä elämää sen sivuilta, vaikka hektisyys hallitseekin juonta. Teoksen kertoessa aikuistumisesta ja aikuisena olemisesta ja sen eri haasteista, sen leikkisyys antaisi kenties enemmän iloa teinimmälle yleisölle.

”’Olen fiksu, olen kaunis, minä riitän.’ Mantran hokeminen tuntui edelleen vähän typerältä, mutta uskoin vakaasti, että se teki alitajunnassani taikojaan. Suhtauduin jopa leukaani kohonneisiin näppylöihin paljon myönteisemmin kuin ennen: kevätaurinko sai ihonikin kukkimaan.” (s. 20-21)

Satu Sallantaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s