Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen
Runokokoelma, 64 s.
Poesia, 2021
Pauli Tapion runokokoelma Tyhjä, suuri ja öinen – alaotsikolla Valituksia – pureutuu kysymyksiin ihmisyydestä ja sivilisaatiosta. Samalla se on lyyrinen kertomus kertomuksista, joiden toistamisen varaan länsimainen subjekti rakentuu.
Teos jakautuu kuuteen numeroituun osastoon. Runot ovat pitkiä, monivivahteisia ja vuolaasti kulkevia, mutta laskeutuvat kuitenkin samaan vesistöön. Toisinkoisessaan Tapio valaa kritiikkiinsä uusia ulottuvuuksia runoelman muodolla sekä tuomalla teokseen säännöllisiä mittoja ja rytmejä. Teos ponnistaa samoista kriittisistä lähtökohdista, joita Tapio tutki jo esikoisessaan Varpuset ja aika (2017, Poesia). Kritiikki kohdistuu ensisijaisesti länsimaalaiseen subjektikeskeiseen ajatteluun:
”IHMINEN on itsensä lapsi,
oi kaikkitietävä valkoihoinen jumala.
Hän ajattelee ajatuksin,
on vuoroin hiljainen ja äänekäs.
Hän nukkuu viisi tuntia yössä.
Kun hän on nuori, hän tekee monia päätelmiä
Kun hän on vanha, hän kuolee.” (s. 25)
Tämän kaltaisen kritiikin lävitse länsimaalaisen aatehistoriaa ja subjektikeskeisyyden piirteitä kronikoidaan runoelmassa. Eri historiallisten ajanjaksojen subjektiviteetit rakentuvat runoissa rinnakkain, ja niiden välille alkaa syntyä eri ajanjaksoja yhdistäviä tekijöitä. Samaisessa modernia ihmiskäsitystä avaavassa runossa rakentuu myös romantiikan ajan subjektiviteetti.
“Hänen totisuutensa on kukkula, jonka laella hän seisoo.
Hänen henkensä on laakso, jonka jääkausi kaiversi.” (s. 26)
Runoelman lajityyppiä on viime vuosikymmenten aikana elvytetty, mutta Tyhjän, suuren ja öisen kaltaista klassisen runoelman muotoon kirjoitettua nykyrunoutta tulee tänä päivänä harvoin vastaan. Näinkin kattava, kuusiosainen ja liki 70-sivuinen suomenkielinen runoelma on kotimaisen kirjallisuuden kaanonia vasten tarkasteltuna poikkeuksellinen. Jo ensimmäisen sivun äärellä mieleen piirtyy kotimaisten nimien sijasta John Miltonin tapaiset klassisen eurooppalaisen lyriikan edustajat. Teos tuntuukin ottavan vaikutteensa vahvasti klassisen eurooppalaisen runouden kaanonista. Traditio yhdistyy teoksessa nykyrunouteen omintakeisella tavalla, kuin polkuna länsimaalaisen subjektin kritiikkiin ja muihin nykyrunoudelle keskeisiin aiheisiin. Tradition ja ajan hermolla olemisen rinnakkaisuus ja niiden välinen hankaus tuo teokseen ikuisuuden ja yleistyksien sijaan eräänlaista tietynhetkisyyttä.
Kulkua ajan uurteissa
Tapion runoutta määrittää muutoksenalaisuus. Konkreettisesti tämä näkyy ja tuntuu teoksen tavassa yhdistellä eri aikakausille relevantteja tyylejä ja runomittoja. Huomio pysyy kokonaisuudessa ja siinä tapahtuvissa muutoksissa. Rytmin tuoma imu ei kuitenkaan passivoi lukijaa jäämään niiden vietäväksi. Eri aiheet, symbolit ja vaihtelevat kielelliset ja temaattiset rekisterit tuovat teoksen rytmiin omintakeista painoa.
”Hän on saven muoto,
ja hänet voidaan muovata uudestaan” (s. 26)
”Olemme valmiit kuolemaan nyt.
Olemme savesta valetut.
Olemme valmiit syntymään uudestaan.” (s. 40)
Teoksessa on eri konteksteissa toistuvia aiheita, motiiveja, säkeitä ja sanoja, kuten suo ja biotalousministeri, jotka toistuvat eri konteksteissa. Ne myös toimivat teoksen sisäisinä fraseerauksina: varioituvina teemoina tai rivien välistä nousevina mottoina. Välillä runot siirtyvät kursiiveilla merkittyihin, tiheämmässä mitallisuudessaan ja sanastossaan poikkeaviin erillisiin säkeistöihin. Tapio kertoi tämän vuoden Runokuu-kirjallisuusfestivaaleilla esiintyessään, että osa runoista polveutuu vanhoista mitallisista teksteistä: Henrik Achreniuksen laulusta Laulu Papin Frouville, Antiikin runoilijan Tiberianuksen fragmentista, sekä Pedro Calderón kirjoittaman La vida es sueño -näytelmään sisältyvästä valitusvirrestä. Teoksen kolmannessa osastossa soljuva vapaarytminen runo saa vastinparikseen kiinteärytmisen ja perinteisen mitallisuuden sävyttämän osion:
”Jalkain alla viheriöi nurmi tuore, nukassa.
Lilja hehkui, säihkyi, oli sahramikin kukassa.
Lehdon sulotuoksullansa täytti henkäys orvokin.
Kaikki kukat katseen loivat kauneimpaansa: ruusuihin.
Ruusuakin kauniimpi on ihmismieli, sielu, syön –
karvaan osan jumalilt’ vain saanut on se: kuolon-yön.” (s. 31)
Katkelmassa ilmenee varhaisen keskieurooppalaisen runouden ja pastoraalin traditio. Ihminen lauleskelee kuiskuttelevien kukkien seassa, kun luontoa käsitellään imelän antropomorfismin kautta. Asetelma muistuttaa kovasti skolastiikan ajan luontokäsitystä, jossa luonto on ihmiselle väline kuvailla poeettis-filosofisesti olemassaoloaan. Teosta voi lukea posthumanistisen linssin kautta, jolloin runo luo dialogia menneen ja nykyisen välille sekä kartoittaa luonnon välineellisyyden historiaa. Periytyvät tyylit ovat teoksessa runoilijan liittolaisia. Ne toimivat eräänlaisina takaisinkelauksina, joiden avulla tutkia mennyttä ihmisen aikaa. Eri tyylien kautta teos pyrkii hahmottamaan niitä ajan valamia rakenteita, jotka määrittävät länsimaista subjektiviteettia. Poikkeavuudessaan ne toimivat myös lukuasentoa uuteen suuntaan sysäävinä koodinvaihtoina ja herättävät teoksen kontekstissa kysymyksiä mitan ja sisällön suhteesta.
Vitsejä ja vitsauksia
Jokainen kuudesta osiosta sisältää niitä määrittävän puhekohteen. Ensimmäisessä osiossa puhutellaan heitä, toisessa teitä, kolmannessa häntä, neljännessä meitä. Runon ja lukijan välimatka kaventuu teoksen edetessä, kunnes viimeisessä osiossa puhuttelu kohdistuu sinään ja minään. Asetelma virittää monitulkintaisia kysymyksiä, jotka luovat runoon sekä soimaavaa draamallista kaarta että sisäänpäin kääntyvää jännitettä. Teosta läpäisevä puhuttelu vahvistaa ja ohjaa huomiota toistuviin retorisiin keinoihin. Tyyli tuo mieleen varhaisemmat kristilliset runokäsitykset. Runoissa tuntuukin usein olevan liki liturgista pontevuutta, joka tulee konkreettisesti esille runoihin upotetuista raamattulähtöisistä sitaateista, joita on muun muassa päällekirjoituksen avulla väännetty erilaisiin muotoihin.
”Isänne söivät raakoja rypäleitä,
ja nyt teidän hampaitanne vihloo,
ja nyt te syötte raakoja rypäleitä,
jotta lastenne hampaita kerran vihloisi.” (s. 20)
Teoksesta nouseva judeokristillinen tematiikka voi myös olla merkki länsimaalaista arvopohjaa sekä runoutta ympäröivästä viitekehyksestä. Myös monet runoissa mainituista objekteista kätkevät itseensä raamatullisia juonteita. Muun muassa tamariskit, jotka esiintyvät oleellisessa osassa monessa Raamatun kohdassa. Esimerkiksi Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Abrahamin istuttamana rukouspuuna. ”Olette kaataneet tamariskit luolien suilta.” (s. 21) Hienovaraista satiirin makua luo se, että tamariskit tuotiin Eurooppaan Aasiasta alun perin porvarien koristekasveiksi sekä estämään eroosiota maanviljelyksen tieltä. Näinä päivinä se tunnetaan länsimaissa lähinnä vaarallisena tulokaslajina, joka on haitaksi monen länsimaan ekosysteemin alkuperäislajistolle. Toistuvista objekteista useat kätkevät sisäänsä oivaltavasti moneen suuntaan räiskyvää satiiria.
Runoelmamuoto ja liturgisesta tyylistä ammentava sävy saa teoksen kritiikin tuntumaan hyvin aseista riisuutuvalta. Pärskeiden ja kuolan voi tuntea lentävän puhujanpenkistä kaaressa, kun ne iskeytyvät vasten kovalla intensiteetillä vyörytettyjä kuvia, joissa suot kuivatetaan talouskasvun tieltä ja joissa ihmiset keksivät neuroottisesti uusia heikkoja rakenteita ja määritelmiä vanhojen päälle. Vaeltavat fiktioista toiseen.
”Niin keksivät he fiktion ja tekevät siitä totta.” (s. 9)
”Talousministerin, biotalousministerin on hän määrännyt
määräämään itseään. Hän sanoo:
ymmärrän herra talousministeri,
kyllä herra biotalousministeri, ja hän lausuu syvällisen vertauskuvan.” (s. 28)
Pauhun keskeltä nousee kuitenkin jatkuvasti paljon huumoria, jonka sekoittuminen yhteiskuntakriittisyyteen tuo vahvasti mieleen itäeurooppalaisen kirjallisuudelle tyypillisen arjesta nousevan absurdismin.
”Miten tasa-arvoisia te olettekaan, siinä,
kravatit silmillä, sukkahousut suussa.
Istutte kalliissa ravintolassa ja sanotte:
tuhkakuppi, tuhkakuppi,
sisäministeri, ulkoministeri.” (s.16)
Ehkä tämä teoksessa toistuva absurdi hölynpöly tekee siitä juuri sopivasti jazzahtavan. Se laajentaa teoksen kielellisestä antia ja luo lukijalle tarvittavaa liikkumatilaa. Perustavanlaatuiset runokuvat, kuten tuli ja leijona, vääntyvät teoksen kontekstissa uusiin asentoihin. Ehkä eri rekistereissä kulkevien tyylien yhteentörmäyksen kautta perinteiset symbolit ovat vastahakoisia palaamaan niiden automatisoituneisiin tulkintoihin?
Tiedon eräpäivä
”Pian lankeaa sade ja pyyhkii soiden ja metsien yli
siellä, missä soita ja metsiä ei enää ole.
Miten selitätte tämän?
Olette kaataneet tamariskit luolien suilta,
olette keksineet koneet, jotka lupaavat ja lupaavat
ja joiden lupauksiin te luotatte luottamasta päästyänne.” (s. 21)
”Ei sekään auta. Aikaa ei enää ole,
eikä tämä ole syvällinen vertauskuva.” (s. 22)
Teoksen keskeinen tuleva vitsaus on rakenteet, jotka ovat saaneet ihmisen sysäämään itsensä antroposeenin aikaan. Teos ottaa kantaa ihmisen aikaansaamiin nopeisiin muutoksiin ekosysteemissä ja tämänhetkiseen umpikujatilanteeseen, jossa olemme jo ekokatastrofin silmässä. Fossiilikapitalismin aikaansaamat nopeat ja peruuttamattomat muutokset ympäristöön koettelevat modernin länsimaisen elämäntyylin kestävyyttä. Luonnonkato rinnastuu teoksessa myös suomalaiseen maastoon: soihin, kallioihin ja niiden onkaloihin. Eteen piirtyvät ekosysteemille tärkeät pitkäkestoiset luonnon prosessit, jotka koettelevat länsimaisen ihmisen ajallista hahmotuskykyä.
Tyhjän, suuren ja öisen kärkkäästä länsimaalaisen elintavan kritiikistä kanavoituu hyvin voimakasta maailmassa olemisen tuntua. Teoksen maailmankuvassa ihminen on yhtäläisesti osa kaikkea katoavaa. Sen voi nähdä ehdottavan radikaalia, ajatustottumukset hylkäävää toisinajattelua, jonka kautta asettaa ihmiskunnan tulevaisuutta koskevat kysymykset kokonaan uusista lähtökohdista. ”Teidän tietonne on kuollutta tietoa.” (s. 20)
Tämänhetkisyys ja kriisin nykyisyys alkaa hallita teosta loppua kohden. Viidennessä minämuotoisessa osassa tapahtuu käännös sisäänpäin, jota korostaa omina kursivoituina pesäkkeinään hahmottuvat metalyyriset osiot. Tempo hidastuu ja puhuttelun kohteiden rajautuessa yksikön ensimmäiseen ja toiseen persoonaan säkeet alkavat painaa enemmän. Myös runoelma itse liittyy runon puhujien joukkoon. ”Keväästä syksyyn on Oulunkylässä revitty katuja auki. / Keväästä syksyyn on kirjoittajani kirjoittanut minua.” (s. 46)
Oulunkylän inframuutoksista ammentava, kaunis keskeislyyrinen osio tuo teoksen ihmiskuvaan kokemuksellisuutta. Ihmiskokemus asettuu havainnon kohteeksi ja näyttäytyy ulkopuolisuutena, joka muovautuu jossain ei-inhimillisen ja inhimillisen rajapinnalla. Niillä materiaalisilla ja esteettisillä ehdoilla, joilla sen on mahdollista muovautua.
”[—] mutta nyt on hän saanut lapsen, joka on oikea ja elävä,
ja katutyöt ovat alkaneet tulla valmiiksi tai jäädä kesken,
eikä sitä, minkä olisi halunnut jättää mainitsematta, voi jättää
mainitsematta,
eikä reitti minnekään ole enää suora.” (s. 46)
Teos ei tarjoa lukijaa ihmisyyden taakasta vapauttavaa itsereflektiota. Runoelma loppuu kaikesta aiemmasta tykityksestä poiketen liki Nâzim Hikmetin mieleen tuoviin elämän paloa kuvaaviin säkeisiin:
”Sinua on liikutettu maailmassa.
Olet vaellettu. Vaellat. Vaella.
Jos kohtaat toisen, rakasta toista,
jos kohtaat itsesi, rakasta itseäsi.” (s. 64)
Luen lopun eräänlaiseksi lukijan ja lukijuuden hetkellisyyttä ja vastaanottavuutta alleviivaavaksi kädenpuristuksen eleeksi ihmisyyttä tutkivassa runoelmassa. Teos purkaa automatisoituvaa subjektiviteettia yhteisöllisyyden ja kontaktin nojalla. Tyhjä, suuri ja öinen päästää ilmoille vaikuttavan, lajityypin rajoja kokeilevan omintakeisen äänen, jonka ilmaisun voi tuntea värisevän sivilisaation perustuksissa. Teoksen ääni ohjaa lukijansa myös sinne, missä valoa ei vielä ole.
Otso Venho
toisinkoinen.wordpress.com 