Sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous
Romaani, 286 s.
Otava, 2021

“Minun kehoni on rakennettu tarjousruoalla ja mieli vähättelyllä.” (s. 272) 

Se on kaikille enemmän tai vähemmän tuttu tunne. Oman sukunsa taakka. Suvi Ratinen on kirjoittanut samaistuttavan teoksen tästä aiheesta. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan nousu kehitysmaasta tasa-arvoiseksi mallioppilasmaaksi on ollut harvinaisen nopea, ja entiset pula-ajat ovat näin ollen vielä tuoreessa muistissa, ainakin henkisesti. Niukkuuden tunne on osa suomalaista kollektiivista identiteettiä. Vaikka aineellinen hyvinvointi olisikin saavutettu, säästeliäisyyden ilkeämielinen pikkusisar, piheys, ei ole hävinnyt suomalaisen elämän eetoksesta. Suomalaisen kunniallisuuden ilmentymä on tarkan markan mies. Niukkuuden ajatuksen vääjäämätön periytyminen sukupolvelta toiselle tuntuu olevan teoksen ydinsanoma. Tämä jokseenkin masentava ajatus paketoidaan mustan huumorin sävyttämään viihdyttävään kokonaisuuteen. 

Suvi Ratisen romaanin Hyvä tarjous päähenkilö ja minäkertoja Kati Määkkönen on yhteiskunnan ja sukulaistensa mielestä epäonnistunut. Tai näin hän ainakin itse ajattelee. Hänen parisuhteensa eivät ole kestäneet, hän on filosofian maisteri, joka on myymälässä töissä, asuu vuokralla ja metsästää tarjouksia halpahalleista. Suhteet hänen perheeseensä ovat vaikeat. Sisko ja äiti vähättelevät ja polkevat Katin unelmia, isä on etäinen ja serkkuunsa Ninaan Katilla on katkeran vihainen ja kateellinen suhde. Hän ikävöi entistä avomiestään Jussia ja heidän uusioperheensä lapsia, ja kokee, että sai nämä lapset ilmaiseksi, ilman oikeaa äitiyttä.

“Ja sitten Jussilla oli lapset valmiina. Hänellä oli koko maailma valmiina. Talo ja suvun kesämökki. Minä sujahdin siihen kaikkeen kuin katettuun pöytään, nälkäisenä.” (s. 40) 

Myös läheiseen opiskeluystäväänsä Paulaan Katilla on ongelmallinen suhde. Paula on saanut valita, mitä tekee elämällään, Kati ei.  

“Opiskelimme Paulan kanssa yliopistossa yhdessä, mutta hän jätti opinnot kesken, koska tajusi haluavansa tulla oikeasti joogaopettajaksi. Hän halusi auttaa ihmisiä voimaan hyvin. 

Muistan miten röyhkeältä se minusta silloin tuntui, että hän teki päätöksen “halunsa” perusteella. Minä en ole kokenut koskaan olleeni siinä asemassa, että olisin voinut miettiä, mitä ihan oikeasti “haluan”. (s. 39) 

Kati on kuitenkin ylenemässä myymäläpäälliköksi ja suunnitellut ostavansa sukunsa talon, Vähälän, jota hänen isoisänsä isä, Huukko Määkkönen, on ollut rakentamassa. Kirja kertoo Katin tarinan ohella Huukon elämästä. Huukon kertojaääni kummittelee 1920-luvulta vaivaistalosta, johon hänet on sijoitettu, koska häntä ei olla huolittu töihin minnekään jalkavaivansa takia. Vuokralla asuva sinkku, “vanhapiika”, 2020-luvulla ja vaivaistalossa kyyhöttävä huutolaisäijä, joka odottaa kuolemaansa, ettei vaivaisi enää ketään, rinnastuvat toisiinsa hienolla tavalla. Välillä kirjaa lukiessa tuntuu, että Huuko ja Kati ovat saman ihmisen ilmentymä. Fokalisoijan ääni on hyvin samanlainen. Molemmat tuntevat olevansa yhteiskunnan hylkiöitä, sillä heillä ei ole paikkaa maailmassa, joka on rakennettu tietyllä tavalla, tietyille ihmisille, paremmille ihmisille. Tästä äänestä voidaan löytää F.E. Sillanpään klassikon Hurskaan kurjuuden Juha Toivolan naturalistista surkeutta, mutta myös kaikuja inhorealistisista piirteistä, joissa ihmissuhteet rakentuvat ainoastaan hyödylle ja säälimättömyydelle. 

Huukon elämän naturalistinen kuvailu on välillä riemastuttavan surkeaa. Tyylilaji ei siis ole puhtaan naturalistinen, vaan siihen on lisätty mustan huumorin kerros. Elämää leimaa totaalinen toivottomuus, joka lähentelee surkuhupaisuutta:

Me saatiin torpissa tähteiksi jääneitä ruokia, usein kuivaa leipää. Äiti opetti, että kun istuu leivän päälle, se pehmenee ja lämpenee. 

 Joskus jouduimme ottamaan eläinsuojasta sian ruokaa, mustuneita perunoista. Äiti pyysi sitä sialta anteeksi. (s. 42) 

Huukon surkean elämän ja Katin suhteellisen turvatun, korkeakoulutetun ja töissä olevan ihmisen arjen rinnastaminen toisiinsa saattaa vaikuttaa älyllisesti epärehellistä, ja se on suuri kärjistys, mutta se toimii. Kyse ei olekaan ainoastaan elintasosta, vaan siitä samasta pettyneisyyden ja lannistuneisuuden tunteesta, joka on periytynyt Huukolta Katille. Ratinen on mainio kuvaillessaan Katin jatkuvaa inhoa ja ahdistusta: 

“Alkaa ahdistaa tämä kuolevan dementikon vanha kauhtunut anorakkikin. Nenässä jatkuvasti löyhähtelevä huuhteluaineen tekopirteä tuoksu kuvottaa. Sillä on kai yritetty huuhdella pois vanhuuden löyhkää, kuoleman röyhkeää ja vääjäämätöntä valloitusta meissä kaikissa. (s. 178) 

Teoksen korkeinta antia edustaa ajatus sukupolvelta toiselle siirtyvästä vääjäämättömästä perinnöstä, josta on vaikeaa tai mahdotonta luopua. Tässä voi aistia naturalismille tyypillistä determinististä ajattelua, jossa ihminen nähdään oman perimänsä ja ympäristönsä määrittämänä. Kati kuitenkin uhmaa vääjäämätöntä kohtaloaan ja haluaa ostaa pois sukunsa talon, remontoida sen uudelleen ja poistaa – tai ainakin muokata – sukupolvelta toiselle siirtyvää taakkaa. Hänen tarkoituksena on löytää tästä taakasta jotain syvempää ja aidompaa, joka jollakin tavalla koskettaisi sielua ja porautuisi oman psyykeen onkaloihin ja kuorisi siitä päältä kaiken roskan. 

“Kuinka paljon pitäisi vielä kaivaa, että pääsisi ohi vanhan lastulevyn, vuorivillan koolauksineen, kolmen tai neljän tapettikerroksen, halltexien ja pinkopahvin?” (s. 242) 

Katin puheessa voidaan inhorealismin lisäksi havaita tiettyä uhmakkuutta. Uhmakkuus on kuitenkin lakonista, ja lukijana on vaikea hyväksyä sitä, että kertoja olisi tosissaan muuttamassa maailmaa ja perimää. Katin toinen nimi on Victoria, sillä hän syntyi samaan aikaan Ruotsin kruununprinsessa Victorian kanssa. Kati vertaakin itseään leikkimielisesti perimysjärjetyksessä seuraavaan hallitsijaan. Vaikka hän tietää, että vertaus on hupsu, hän saa siitä tiettyä voimaa. Romaanissa myös irvaillaan vanhaa miehistä järjestystä, jossa valta ja omaisuus siirtyy aina isiltä pojille. Siitä on verraten vähän aikaa, kun perimisen vaatimuksena oli miessukupuolisuus. Victorian kuuluisi olla voimaannuttava hahmo tämän asetelman rikkomisessa ja sukupuolten välisessä tasa-arvossa. Kuitenkin itsensä vertaaminen kuninkaalliseen, sinänsä tavoittamattomaan, tuo mukaan paradoksaalisen elementin. Onko miehistä valtaa ylipäänsä mahdollista murtaa, jos sen vaatimus on kuninkaallisuus? 

“Sellaisia me olemme, kaimani ja minä. 

 Meitä tarvitaan, Victoriaa ja minua, rohkeita tyttäriä, jotka astuvat isiensä saappaisiin tässä maailmassa, joka ei enää meinaa kestää vain isiltä pojille periytymistä.” (s. 78) 

Romaani siis kysyy, voiko perintöään, perimäänsä ja juuriaan päästä ylipäänsä pakoon. Ja minkä arvoista perintö on, oli perintö sitten suurta tai pientä, mukavaa tai inhottavaa. Kirja tuntuu vastaavan tähän kysymyksen siten, että olemme lukittuina perintöömme, mutta tämä vankeus ei ole ehdotonta, vaan siitä pystyy omalla toiminnallaan tekemään hieman siedettävämmän sellin itselleen. 

“Jo lapsena minusta tuntui hurjalta se lopullisuus, että nuo romut ovat tuolla betonin seassa maailman loppuun asti. 

 Tuntuu, että ne ovat meidän juuremme, joita ei saisi ikinä irti. Meidät on valettu tähän paikkaan kiinni, meidän on vaalittava tätä. Tuo betonimöhkäle romuineen on meidän peruskalliomme.” (s. 116) 

Romaanissa perinnön taakkaan kuuluu myös valtava häpeä omaa perhettä ja sukua kohtaan ja katkeruus muiden onnesta ja onni muiden epäonnesta. Tämä häpeä liittyy oman suvun työväenluokkaisuuteen ja piheyteen, jota Kati ei voi sietää, mutta ei myöskään itse pääse sitä pakoon. Romaanissa protagonistin suhtautuminen toisiin perheisiin, joissa molemmat vanhemmat kävivät sisätöissä (s.60) on ristiriitainen. Toisaalta nämä perheet ovat kaikkea sitä, mistä Kati on aina haaveillut, mutta toisaalta hän myös halveksii varakkaampia perheitä, koska niissä ei ymmärretä hänen mielestään elämän tärkeintä hyvettä: säästeliäisyyttä. Esimerkiksi Katin suhde hänen avomieheensä Jussiin kariutuu sen vuoksi, että Jussi oli mennyt ostamaan pimennysverhot, jotka eivät olleet kaikista halvimmat. 

Minä hermostuin, sillä minua vastaan oli hyökätty, sitä vastaan, mitä minä olin tottunut pitämään pyhänä: ei saa koskaan ostaa kalleinta, pitää odottaa että tulee alennukseen. (s. 247) 

Piheys on välillä niin hallitsevaa, että se tekee lukukokemuksesta epämiellyttävän. Mutta hyvällä tavalla. Romaanissa halpahallissa tehdyt ostokset ovat kuin köyhän miehen aarteenmetsästystä, nykyajan halpana löytöretkeilijänä olemista. Oranssit alennustarrat kirkuvat säästäväisyyttä, ja joka kerta halpahallissa aukeaa uusi maailma, joka tuo aina lisää rahaa pankkiin. Kirjan alkupuolella oleva mainio pitkä kuvaus halpahallissa pyörimisestä päättyy kuitenkin sekin inhottavaan mahalaskuun, kun kassa ei huomaakaan alennustarraa tuotteessa ja joutuu kuuluttamaan toisen työntekijän selvittämään tilannetta:    

Nyt kaikki näkevät, että olen köyhä. Ja saita.” (s. 68) 

Samaa häpeää tuottaa Katin vanhempien osallistuminen Huutokauppakeisari-ohjelmaan, jota hänen serkkunsa ylimielinen perhe ei ymmärrä millään tavalla. Vanhempien osallistuminen reality-sarjaan, jossa ylpeillään oman krääsän hyvään hintaan myymisellä, aiheuttaa Katissa niin syvää kiemurtelevaa vaivautuneisuutta, ettei hän oikein tiedä, miten siitä voi selvitä. Vaikka Kati halveksuu vanhempiaan, hän myös itse ymmärtää, että on loppujen lopuksi hyvin samanlainen kuin äitinsä.  

En voi sille mitään, mutta niin se vain on, että jaan äitini intohimon, toisten ihmisten vaikeudet. Ja aivan kuten hänkin, niistä puhumisesta myös minä saan voimaa. Sitä voimaa, jota tarvitaan oman tympeän ja kiusallisen elämän eteenpäin viemiseksi. (s. 191) 

Romaanissa annetaan paljon huomioarvoa ihmissuhteille, ja äidin ja lapsen suhde tukee kirjan tematiikkaa kaikista eniten. Suhteessa yhdistyvät halveksunta ja hyväksynnänkaipuu. Äiti ja tytär ovat toisiinsa yhteydessä luonnon lakien sanelemana, pakosta. Äitiään ei voi valita, joten äitiä on koitettava rakastaa, ja tämän suosioon on pyrittävä pääsemään.

Ojennan kakkulaatikon hänelle tyytyväisenä: huomaatko oranssina hehkuvan tarran? Olen kuin näädänpoikanen, pieni ja innokas, joka on juuri oppinut pyydystämään itse ja roikottaa nyt suussaan hiirenraatoa, esittelee sitä ylpeänä emolleen. Katso, katso! Minutkin on kasvatettu taitavaksi saalistajaksi, emo saisi olla hyvillään.” (s. 80) 

Katia ja tämän siskoa Saria yhdistää myös haaveilu toisten ihmisten epäonnesta: 

”Lapsena huvittelimme Sarin kanssa usein sillä, että minkä paikan tulipalo olisi meistä kaikkein ihaninta.” (s. 56) 

Katkera suhtautuminen onnekkaampiin ihmisiin manifestoituu suhteessa Katin serkkuun Ninaan, jolta hän on jo pienestä pitäen saanut kaikki tämän vanhat vaatteet. Ninan perhe ja Kati ja tämän entinen avomies Jussi lähentyvät ainoastaan rahan takia, koska Katin mies Jussi on töissä yrityksessä, josta saa tukkuhintaan kylpyhuonetavaroita. Suhde on mahdollinen vain, jos joku hyötyy siitä. 

Suhteiden inhorealistisuuden ja perimän taakan lisäksi romaani kysyy myös sitä, millä tavalla suhtaudumme omistamiseen. Kuinka tarpeellista omistaminen on maailmassa, joka on jo valmiiksi täynnä turhaa tavaraa? Omistaminen nähdään kuitenkin edelleen mittarina ihmisenä onnistumisesta ja tämä ilmenee Katin haaveena omakotitaloasumisesta. Se liittyy juurtumisen tunteeseen ja tarpeeseen kuulua johonkin ja omistaa. Mikäli ei omista mitään on haahuilija vailla traditiota. Äidin järjettömyyksiin yltyvä hamstraaminen on symboli tästä turhamaisuudesta ja omistamisen ristiriidasta.    

“Häntä ei tuntunut pelottavan tai harmittavan edes oma kuolema niin paljoa kuin se, ettei ehdi käyttää pois noita kaikkia säästämiään materiaaleja. Elämäntyö jää kesken. Olemassaolon merkitys valuu hukkaan, kun se, minkä on oppinut suurimmaksi hyveeksi, talteen pistämisen, osoittautuu kerta kaikkiaan turhaksi ja hyödyttömäksi. Jopa haitalliseksi.” (s. 165)   

Omistamattomuus liittyy myös vierauden tunteeseen. Vuokralla asuminen on pahempaa kuin pahin kurjuus, sillä silloin ollaan vieraalla maaperällä, jollakin tavalla kodittomana. Omistusasunnon saaminen nykyään itselleen on kuin pääsisi eroon torpparilaitoksen kahleista. Jos joku tulee ulkoapäin määrittämään, kuinka omassa talossa tulisi elää, voiko sitä sanoa kotona asumiseksi ollenkaan? Asia on ajankohtainen nykyään asuntojen hintojen noustessa niin korkealle, että varsinkin kaupungista asunnon ostaminen voi olla utopiaa monelle. Huuko toteaa vaivaistalossa kuolemaa odottaessaan: 

“Olen eläissäni kokenut vilua ja paljautta, nähnyt kurjuutta ja nälkää, mutta kaikkea sitä köyhyyttäkin surkeampaa on sentään vieraissa olo.” (s. 212) 

Kirjan lopussa Kati vapautuu tästä omistamisen pakkomielteestä, ainakin hetkellisesti. Teoksen parhaimpiin kohtauksiin kuuluu upea kuvaus tuoreesta sämpylästä, kahvilan kalleimmasta, jonka hän valitsee hekumoiden, perimäänsä uhmaten. Valinta on vallankumouksellinen. Kahvilan vitriinistä aukeaa kokonaan toinen todellisuus, joka on täynnä värikylläistä aistillisuutta, ilman harmaata nuukuutta ja ylisukupolvista niukkuuden painolastia. 

“Kuohkea sämpylä näyttää tarkoituksenmukaisen napakalta ja rapealta. Siinä ei ole mitään turhaa halpaa vaaleaa höttöä. Sen sisälle on ujutettu suuri maailma. Terhakat, väkevänvihreät salaatinlehdet. Kypsät mehevät avokadonpalat. Syvänpunaiset tomaatinsiivut. Paksuja valkoisia mozzarellakiekkoja. Basilikaa, sekä tuoreina lehtinä että puristettuina öljyiseksi pestoksi, joka pisaroi leivän uumenista. Pinnalla hyvyyttä julistavia kurpitsansiemeniä.” (s. 271) 

Ratinen on kirjoittanut ajankohtaisen, samaistuttavan, viihdyttävän ja sisällöltään monipuolisen romaanin, jota voi suositella mustan huumorin, naturalistisen ja inhorealistisen kirjallisuuden ystäville.  

Ilmo Muuronen   

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s