”Vajoan, sillä minulla ei ole pyrstöä. Vai onko?”

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille
Romaani, 325 s.
Like, 2021

Se on kylmä ja niljakas. Käsi, ajattelen ensin, mutta sitten tajuan – se on pyrstö. Se kietoutuu vyötärölleni ja kiskoo minua alaspäin. (s. 285)

Jenni Multisillan toisinkoinen Mitä tapahtui merenneidoille on monimutkainen psykologinen trilleri. Teoksen mysteeri sijoittuu Perämeren Varjakansaarelle ja hyödyntää saaren todellista historiaa. Romaanin lähtökohtana on kolmiodraama, jossa Nellan ja Oliverin rakastama Linda on kadonnut oltuaan työstämässä taideteostaan Varjakassa. Katoamista seuraavana syksynä Lindan kämppis Nella alkaa saada salaperäisiä viestejä ja yrittää vielä kerran selvittää, mitä saarella tapahtui. Lindan poikaystävä Oliver taas vaikuttaa varmalta siitä, ettei Lindaa tulla löytämään. Teoksessa seurataan Nellan yritystä päästä Lindan jäljille, ja pikkuhiljaa kuviosta paljastuu lisää outouksia.  

Varjakka sopii oivallisesti kauhumiljööksi – eristäytynyt ja kylmä autiosaari, jonka historiassa on tragediaa. Varjakassa toimi vuosina 1900–1929 saha, jonka toiminnan lakattua saari on autioitunut. Nykyään siellä pääsee vierailemaan kesäisin kapulalossilla, talvisin jäätä pitkin. Vuonna 1907, lokakuisena iltana 20–21 naista ja tyttöä hukkui kotimatkallaan sahan töistä heidän veneensä kaaduttua. Uhrien määrä vaihtelee 20:n ja 21:n välillä lähteestä riippuen, mikä toimii myös osana Multisillan teoksen juonta.

Ahdistava kolmikko

Linda halveksuisi ajatuksiani. En edes tiedä, mitä hän minussa näki. Miksi hän halusi väkisin muokata minusta jotain, mitä en ole? (s. 91)

Keskeinen osa teosta on Lindan, Nellan ja Oliverin välinen kolmiodraama, jonka dynamiikka selkiytyy vähitellen. Lindan ja Nellan välinen romanttinen lataus on yhä vahvasti läsnä, vaikka ennen katoamistaan Linda seurusteli Oliverin kanssa. Lindasta muodostuu teoksessa kuva ennemminkin pakkomielteisenä kuin lahjakkaana taiteilijana, joka yrittää puskea Nellaakin kiivaampaan omistautumiseen. Nella taas pitää Lindan teoksia välillä teennäisinä ja keskivertoisina. Jo lähtökuopissaan teoksen ihmissuhteet tuntuvat joka suuntaan myrkyllisiltä ja painostavan kaunaisilta. Kolmiodraaman dynamiikasta tulee ydinosa teoksen kauhua, ja alkaa tuntua siltä, että hahmoista jokainen voisi paremmin ilman toisiaan.

Nella toimii teoksessa minäkertojana, ja suuri osa mysteerin ratkomisesta perustuu Nellan tarjoamiin tietoihin. On joitain asioita, joita Nella pimittää suhteellisen pitkälle, ja välillä lukiessa turhauttaa Nellan jatkuvat mitä minä olenkaan tehnyt -ajatukset; kerro jo! Nellan mustasukkainen ja pakkomielteinen suhtautuminen Lindaan tuo mysteerin ratkontaan omat mausteensa, ja juonen edetessä Nellan epäluotettavuus kertojana yltyy. Teoksen alkupuolella tuntuu vielä luontevalta asettua minäkertojan puolelle. Oliver vaikuttaa silloin selkeältä epäillyltä: hän on mustasukkainen, omistushaluinen ja hieman turhan varma siitä, ettei Linda tule koskaan palaamaan. Myös kadonnut Linda tuntuu ymmärrettävästi uhrilta, mutta pian tulkinta alkaa horjua. Hahmoista rakentuu elävän erheellisiä ja paikoittain myös aivan hirveitä.

Itämeri gothic

”Mä en usko, että merenneidot on kauniita. Ei ne voi olla, kun ne joutuu uimaan sellaisissa jätevesissä.” (s. 222)

Teoksessa on runsaasti meriaiheisia motiiveja. Merimotiiveista keskeisimpänä ovat merenneidot, joihin Lindalla on pakkomielteinen suhde. Sekä teininä että aikuisena Linda ja Nella työskentelevät merenneitoaiheisen taiteen parissa, Nella tanssija-akrobaattina ja Linda kuvataiteilijana. Merenneidot yhdistetään irvokkaasti myös Varjakan onnettomuuteen: Linda elättelee ajatusta siitä, että hukkumisen sijaan Varjakan onnettomuuden naiset olisivat sopeutuneet muuttumalla merenneidoiksi. Merenneito on teoksessa vähemmän satumainen olento ja enemmän karmiva, traaginen marttyyrihahmo, joka jää kummittelemaan väärintekijöilleen.

Merenneitosymboliikalla rakennetaan teokseen ekokriittisiä ja feministisiä teemoja. Merenneidoissa kiteytyy koko Itämeren kärsimys: Nellan ja Lindan teatteriprojektissa merenneito kuolee saastuneessa viemärivedessä. Linda uskoo, että merenneidot ovat todella kuolleet saasteisiin, ja romaani viestii, että näin tulee käymään myös merillemme, jos emme ala kuunnella ja uskoa niiden ihmeisiin.  Nellan kokema syyllisyys on piinaavaa. Juonessa se liittyy Lindan katoamiseen, mutta temaattisesti se viittaa myös ilmastokriisiin. Nellaa vaivaavat ajatukset: Miksi minä en toiminut ajoissa? Miksi kukaan ei tehnyt mitään, miksei kukaan kuunnellut, uskonut?

Naisnäkökulma nousee esiin erityisesti Varjakan onnettomuuden uhrien hameiden kautta: teoksessa kuvataan useampaan otteeseen hukkumista, jossa raskaat hameet täyttyvät vedellä ja vetävät uhrit mukanaan, muuttuen samalla pyrstöiksi. Merenneitomyytteihin, erityisesti seireeneihin, liittyy myös femme fatale -piirteitä, ja toisaalta merenneidon pyrstö symboloi piilotettua tai kiellettyä seksuaalisuutta, mikä näkyy myös Multisillan teoksessa. Linda pyrkii merenneidoksi, ja tuntuu taideteoksensa avulla ainakin osaksi pakenevan painostavia ihmissuhteitaan. 

Varjakan onnettomuudesta syytteen sai veneen päihtynyt perämies, joka ei kuitenkaan joutunut vastuuseen teostaan. Perämies Tuomas Walkamo tuomittiin ”Warjakan” onnettomuudesta kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen, mutta tuomio jäi tiettävästi istumatta, sillä Walkamo ehti paeta Amerikkaan ennen rangaistuksen täytäntöönpanoa. Tämä syventää teoksen tulkintaa myös siinä, että Lindalla ja perämiehellä on sama Valkamo / Walkamo -sukunimi. Minkälaista syyllisyyttä Linda kantaa Varjakan merenneitojen kohtalosta, naisten ja merien kohtaloista?

Pimeys sukeltaisi sisään silmäkuopista ja näyttäisi kuvia palavista pyrstöistä, muovilaatoista kellumassa valtamerellä ja öljyyn hukkuvista kaloista. Maailmasta, jossa ne eivät enää voisi elää. (s. 284)

Varjakan myytti

Merenneidot tuovat teokseen kiehtovan spekulatiivisen elementin. Fantasiaa olisi voitu jatkaa röyhkeämmin pitemmälle niin, ettei merenneitojen olemassaolosta olisi jäänyt epäilystäkään. Suhtauduin onnettomuuden mytologisoimiseen sekulaarin nykyihmisen varovaisella paheksunnalla, kunnes sain oulunsalolaisilta isovanhemmiltani luettavaksi Iines Myllyojan Varjakka-aiheisen muistelmateoksen Kun sahan pilli piipasi (Oulunsalon OAY, 1990). Kokoelmassaan Myllyoja muistelee onnettomuuteen liittyviä uskomuksia, mikä palauttaa ajatukseni vahvasti hengellisen 1900-luvun alun Oulun seudun kontekstiin. Nyt tuntuu, että Multisillan teoksen fantasia jatkaa jollain tapaa jo olemassa olevaa mytologiaa.

Kammottavinta oli elävän pirun liikuskelu Varjakan laiturin läheisyydessä. Nimeltä mainittu mies oli nähnyt varhain onnettomuuspäivän aamuna pirun tulla röyheltävän Varjakkametsästä musta kauhtana päällä. [– –] Minne lie tekonsa jälkeen mennyt? Liekö vaikka majoittunut Varjakkametsän tiheään kuusikkoon. Ainakin me lapset pelkäsimme joskus, kun olimme siellä mustikassa, ja joku muistutteli mieliin tuon vanhan tarinan. Ei onneksi näkynyt koskaan sarvipäätä naavaisen kuusen takaa kurkistelemassa. (Kun sahan pilli piipasi, 128–129)

Merenneitojen kanssa yhtä merkittäväksi myyttiseksi olioksi muodostuu teoksessa itse Varjakka. Saarella tuntuu olevan omat keuhkot, joilla se puhisee päähenkilöihin sairaan meren ilmaa. Se lietsoo päähenkilöt kollektiiviseen hulluuteen, jossa jokainen houreinen teko on hieman edellistä osuvampi. Kaiken käydessä ankeammaksi ja mädän hengitellessä autioiden talojen ovilla välähtää näkyville ajatus siitä, että kenties saaren kuuluu pysyä autiona. Varjakka puolustaa itseään hankkiutumalla eroon niistä, ketkä sinne uskaltavat.

Onnistunutta niljakkuutta ja ilahduttavia kliseitä

Joku on täällä. Perässäni. Se ei ole kuvitelmaa. Minun on päästävä pois ennen kuin jotain tapahtuu. (s. 205)

Multisillan romaani on vahvimmillaan viihdyttävyydessään ja periksiantamattoman runsaissa merimotiiveissaan. Teos hyödyntää sellaisia kauhun kliseitä, joihin liittyy kodikasta hohtoa: Nuoret yöpyvät ja hajaantuvat autiolla saarella, autioissa taloissa, joissa mahdollisesti kummittelee. Joku joutuu pimeään kellariin. Puhelin katoaa kriittisellä hetkellä, kömpelö hetki pilaa pakenemisen, veneen pohja vuotaa. On mukamas jokin hyvä syy olla soittamatta apua. Lähes jokainen teoksen luvuista päättyy jonkinlaiseen cliffhangeriin, ja kaikkine näine elementteineen teos on kursailemattoman rehellinen ja mehevä lajissaan.

Romaanin keskivaiheilla tahti hieman hidastuu ja jatkuvat vihjeet ilman uusia paljastuksia alkavat kyllästyttää. Vauhti kuitenkin kiihtyy Nellan palatessa Varjakkaan ja teoksen lähestyessä loppuhuipentumaansa. Multisillan romaani on ansiokasta viihdettä, kun kykenee heittäytymään synkeänkostean mysteerin makusteluun. Lopulta juoni on niin monivaiheinen ja -mutkainen, että täytyy melkeinpä pitää muistiinpanoja lähettyvillä, jos mielii tehdä arvailuja loppuratkaisusta. Mysteerin kaikki palaset loksahtavat paikoilleen, ja lopputulos on palkitseva.

Elina Haanpää

Lähteet:
Kuonanoja, Hanna 2007: ”Traaginen hukkumisturma ei unohdu” https://www.kaleva.fi/traaginen-hukkumisturma-ei-unohdu/2224600 (tieto haettu 11.10.2021)
Myllyoja, Iines 1990: Kun sahan pilli piipasi. Kokoelma kertomuksia ja muisteluksia vuosisadan alun Oulunsalosta. Oulunsalon OAY, Oulunsalo.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s