Jamesbondilaista, suoran toiminnan jännitystä

Kuoleman_safari14697

Seppo Mustaluoto: Kuoleman safari
Romaani, 296 s.
Gummerus, 2019

Keski-ikäinen mies tähtäämässä pistoolilla kuvasta ulos vasemmalle, teollisuusalue taustalla – mitä odottaa romaanilta, jonka kansikuva uhkuu kaupallisuutta? Varmaankin juuri sitä, mitä Seppo Mustaluoto toisinkoisellaan Kuoleman safari lukijalle tarjoaa. Dekkarin päähenkilö ja kertoja Janne Norrman lähtee rikkaan appiukkonsa pyynnöstä arvioimaan Nigeriaan rakennetun uuden öljysataman turvallisuutta. Kun kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaisesti, alkaa vauhdikas tapahtumaketju. Janne setvii tiensä läpi yhden jos toisenkin vaarallisen tilanteen, päätyen lopulta pohtimaan omaa lojaalisuuttaan appiukkoaan kohtaan.

Mustaluoto on kainostelematta rakentanut puhtaasti juonivetoisen romaanin, joka näennäisen rankoista tapahtumista huolimatta on varsin kevyttä luettavaa. Päähenkilön satumainen tuuri ja loppumaton nokkeluus tuovat mieleen niin James Bondin kuin Ihmemies McGyverinkin. Palavasta autosta irrotetut metalliset, umpinaiset pölykapselit toimivat näppäränä apuna veden keittämiseen juomakelpoiseksi, ja vasempaan taskuun ”survottu” AK:n lipas pysäyttää ”Makarvoin hitaan luodin” kuin ihmeen kaupalla.

Kuoleman safarin kerronta on hyvin suoraa, karkeaa ja romaanin tapahtumien etenemiseen keskittyvää. Valittu tyyli tuntuu sinänsä sopivan puhtaasti juonivetoiseen romaaniin, mutta ontuvat kielikuvat, sanavalinnat ja toisteisuudet särähtävät lukiessa useamman kerran. Useampaa kuollutta henkilöä kuvaillaan ”erittäin kuolleeksi”, helikopterin sijasta puhutaan “hekosta” ja päähenkilö ajattelee turhan monessa tilanteessa ”voi paska”.

”Voi paska” -lausahdus tuntuu kuitenkin siinä mielessä osuvalta, että se kuvaa täydellisesti päähenkilön olematonta emotionaalista elämää. Jannen ajattelua ja tunteita ei juurikaan kuvata tai niitä kuvataan pintapuolisesti ja epäuskottavasti. Kirjaa täytyykin monissa kohdissa lukea kylmänviileän ja tunteettoman agenttisankarin viitekehyksessä, jotta henkilöhahmojen litteyttä ei jumitu ihmettelemään. Päähenkilön ajattelu pysyy kristallinkirkkaana ja rationaalisena jopa silloin, kun hän makaa hakattuna ja kahlittuna pakettiauton tavaratilassa ja hänen ystävänsä tekee kuolemaa hänen vieressään.

Vaikka romaanissa on kerronnallisia puutteita, luhistuu se lopullisesti vasta rakenteellisiin ongelmiin. Karkeasti jaoteltuna ensimmäinen neljäsosa Kuoleman safarista on tiukkaa toimintaa, toinen neljäsosa suvantovaihetta ja jälkimmäinen puolikas kaiken toiminnan hiipumista. Ensimmäiseen neljännekseen litteät henkilöhahmot ja suora kerrontatyyli sulautuvat mallikkaasti, ja lukiessani olin suuren innostuksen vallassa siitä, miten puhtaan viihteellisen romaanin Mustaluoto on kirjoittanut, vailla poeettista tai kielellistä kikkailua. Toinen neljännes tuntuu vauhdikkaan alun jälkeen jonkinlaiselta lakastumiselta, jonka jälkeen aletaan lähinnä setvimään auki öljysataman mysteeriä vailla toimintaa. Jälkipuoliskolla romaanin heikkoudet nousevat esiin ja ensimmäisen neljänneksen herättämä innostus lopahtaa.

Teos muistuttaa joiltain osin sodanjälkeistä kotimaista sotakirjallisuutta. Erityisesti mieleeni tulee E. I. Juutilaisen hävittäjälentäjän näkökulmasta kirjoitettu romaani Punalentäjien kiusana (1956). Molemmat kirjat pääsevät oikeuksiinsa vauhdikkaan toiminnan kuvauksessa ja ovat huonoimmillaan pintapuolisessa psykologisessa kuvauksessa. Tarkkojen sotakalustoon liittyvien yksityiskohtien mainitseminen on myös molemmille teoksille tyypillistä:

Pomppasin pystyyn ja seurasin katseellani, kun helikopteripari häipyi kohti pohjoista. Sen verran ehdin nähdä yksityiskohtia, että toinen oli suurehko kuljetuskopteri, ehkä Super Puma. Toisen kopterin tunnistin melko varmasti Tigeriksi. Eurocopter Tiger oli käytössä Ranskalla, Espanjalla, Saksalla ja Australialla. Nigerialla oli myös taisteluhelikoptereita, mutta muistaakseni ne kaikki olivat Venäjältä ostettuja Mi-24-koptereita. Ja tämä ei missään tapauksessa ollut Mi-24, sillä se oli niin iso ja tunnistettava rohjake.” (s. 99)

Tällainen tarkka sotakaluston nimeäminen ei liene kovin kiinnostavaa lukijalle, jos hän ei itse ole ollut kyseisen sotakaluston kanssa tekemisissä, kuten vaikkapa Mustaluoto, joka on eläköitynyt ammattisotilas ja lainvalvontaviranomainen. Kirja tuntuukin eräänlaiselta nykyajan suomalaisen sotilaan kirjoitukselta toiselle, aivan kuten talvisota- ja jatkosotakirjallisuuskin. Suurena erona on toki se, että talvi- ja jatkosota koskettivat laajalla rintamalla koko Suomen kansaa.

Kaikista mainitsemistani puutteellisuuksista huolimatta näen teokselle, tai ainakin sen ensimmäiselle neljännekselle, varsin selkeän kohderyhmän. Jos pitää suoran toiminnan agenttijännäreistä, joissa keskitytään nimenomaan jännittäviin taistelukohtauksiin ja juonen eteenpäinviemiseen, on Seppo Mustaluodon Kuoleman safari varsin oiva valinta. Viihdyttävyyttä lukuun ottamatta romaanin anti jää kuitenkin melko ohueksi.

Otto Rikka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s