Day: 14 lokakuun, 2021

”Yksi kauas kelluva uimapatja” – runoteos äidin ja tyttären hankalasta erosta

Eija Tammisto: Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta
Runokokoelma, 69 s.
Enostone, 2020.

“Tää kääntäis peiton kuin lääkäri ja sanois

 kivulias toimenpide ilman puudutusta, kiitos” (s. 21)

Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta on hengästyttävän pitkästä nimestään huolimatta kooltaan pienen pieni runokirja, mutta sitä suurempia ovat sen teemat. Eija Tammiston kokoelmassa tarkastellaan äitiyttä, naiseutta, tyttäriä ja toisistaan irrottautumista. Tammiston kehutun vastaanoton saanut esikoisrunoteos Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita (2016) kiinnittyy niin ikään naisteemaan tutkiessaan ylisukupolvista kipua ja sen muuttumista, jotka ovat läsnä myös toisinkoisessa.

Esikoisessa on lintu, joka teurastetaan ja joka on myös isoäiti ja todistaja. Lintu ei seuraa toisinkoiseen, mutta sen tilalle tulee vettä sen monissa muodoissa. Ajattelen kuitenkin samanlaisen herkkyyden ja haurauden säilyvän, mutta kuten vesikin joskus, Tammiston toisinkoinen on niin ikään purkausmaisesti raju. 

Tammiston poetiikassa ovat läsnä ääripäät ja säväyttäminen kohtuullisen pienellä sanamäärällä. Ilmaisu on affektiivista ja tarkkaa, mutta myös harkitun epäselvää: “tytär tai kaksi”. Teoksessa äiti tekee kuolemaa. Alussa ollaan sairaalasängyn luona, jonka ääreltä liu’utaan kipeisiin muistoihin tyttären näkökulmasta. Mikään viimeisen tuomion tai kiirastulen kuvaus teos ei kuitenkaan ole, sillä syyttävät sormet osoittavat enemmän yhteiskuntaa kuin äitiä kohti. 

Toisinkoisessa kuvataan maailmasta paljon sellaista, jonka äiti ja tytär voivat jakaa. Muille kuin miehille hyvin arkisetkin tilanteet voivat olla vaarallisia. Runot välittävät minimalistisesta ilmaisustaan huolimatta keskeisen tunteen naisena olemisesta ja siihen vääjäämättä toisinaan liittyvästä pakokauhusta ja hapen loppumisesta. 

“ruumis jännittyy yhä

enemmän kuin on tarpeen” (s. 30)

Virtaamisesta kovertamiseen

Piirrän meidät kuulakärkikynällä

 äidin järveksi

 minut pohjalle vierineeksi kiveksi” (s. 16)

Teos koostuu kahdeksasta osiosta, joiden sisältö on vuoroin liikuttavaa ja vilpitöntä, seuraavassa hetkessä rajua, kipeää ja väkivaltaista. Vedessä lempeästi kelluminen muuttuu hukkumisvaaraksi, ollaan yhtä aikaa vaarallisen ja vaarattoman kidassa, saadaan haavereita. Vesi kuvaa samanaikaisesti sitä, kuinka toiseen voi hukkua ja vieriä kiveksi pohjalle. Kauniit ajatukset äiti-tytärsuhteesta ovat “yksi kauas kelluva uimapatja”. Samalla vedessä kaikki yhtyy saumattomasti toisiinsa. 

Vesi on teoksen keskeinen motiivi alkaen siitä, ettei teoksessa ole juurikaan välimerkkejä. Runot seuraavat toisiaan virraten, mikä edustaa kenties kasvukivuttomia vaiheita ja äiti-tytärsuhteen soljuvuutta. Toisaalta, kun annan runojen viedä minua mukanaan, yhtäkkiä ilmaantuvat karkeat kuvat järkyttävät. Tytär on puhujana nyt aikuinen ja joutunut kasvamaan miesten maailmassa. 

 “(–) Kiltiksi kasvatetut katkeroituvat

  muuttavat muotoaan

  kuin eivät olisi koskaan luutuneet”  (s.31)

Virtaavuuden kontrastiksi asettuvat ruumiilliset ja kipeät kuvat, jotka pysäyttävät virran ja ilmaisevat äiti-tytärsuhteen kipukohtia. 

Vuosia myöhemmin sanot että maha pystyssä ei ole

 kotiin tulemista

 nauran

 koverran itseni jäätelökauhalla

 rinnat ja lantio nirhamilla

 kuiskaan

 tahdoitko todella mut” (s. 45)

Äidin ja tyttären erottautuminen on henkistä ja fyysistä. Runot tuntuvat kehossa asti voimakkaiden ilmaisujen vuoksi. Lapsi on kohdussa kuin vedessä, saumattomana äidin kehossa, mutta jo synnytyksessä ensimmäistä kertaa äidistä revitty. Tytär epäilee, halusiko äiti sittenkään hänet. “[N]auran / koverran itseni jäätelökauhalla” on ilmaisuna makaaberi, onomatopoeettisesti virtaamisen tai kellumisen täysi vastakohta.

“mistä mä alan, mihin lopun,

 kun paha olo irtoaa susta, tartuttaa mut?” (s. 37)

Teoksessa kehollisuus myös sekoittuu pohdintoihin oman kehon rajoista ja toisen vaikutuksesta itseen. Toiminta ja puheenvuorot tuntuvat hetkittäin kuuluvan sekä äidille että tyttärelle, ikään kuin he puhuisivat samasta tietoisuudesta käsin. 

Vuoropuhelua ja konditionaalissa kuvitteleminen

Kun runon jännite tiivistyy äärimmilleen, vaihdellen äiti ja tytär puhkeavat puhumaan vuorotellen. Puheenvuoro alkaa keskeltä riviä, kaksoispisteen edessä on tyhjää kuin paikka nimelle. Hetkittäin koen vaikeaksi eläytyä äidin ja tyttären symbioottiseen ilmaisuun ja erityisesti hämmennyn, kun kursiivilla kirjoitetuissa osuuksissa kielirekisterit sekoittuvat. Esimerkiksi “se johtu susta” kuulostaa siltä, mitä jokainen tytär voisi sanoa äidilleen, mutta “sinäkin kuin isäsi” liittyy selkeämmin äidin puheenparteen. Kuitenkin hämmennyksessä tiivistyy jotain teoksen ytimestä: äiti-tytärsuhteiden sotkuisuudesta.

“Osaisko äiti olla isälle äiti

: Ei se luota ei kehenkään

vai napittaisiko sylinsä

jäädyttäisikö järvet

: Sinäkin kuin isäsi” (s. 52)

Etäisen ja tunnekylmän isän trooppi on aistittavissa alusta loppuun. Aktiivisia toimijoita isistä ei tule, minkä voi käsittää nopeasti ilmoille heitetystä toiveesta “ja isät pesisivät tyttärensä”. Toisaalta runoteoksessa äitikin “läikkyy jossain näkökentän reunalla” Konditionaalin avulla ilmaistaan myös äidin ja tyttären välisiä leikkejä ja unelmia turvallisesta vanhemmasta.

“Se olis aina tän turvana ei päästäis irti

mutta se ei tietäis mikä on tälle parasta” (s. 20)

Kuvitelmista käy ilmi kuvittelun rajat, jos omat vanhemmat eivät ole osanneet vanhemman roolia. Ajatus sankariäidistä ja -isästä voi tuntua niin kaukaiselta, ettei niitä pysty luomaan edes mielikuvituksessaan, jolloin iloiseen kuvitteluun sekoittuu painajaismaisia piirteitä. Konditionaalisen ja välimerkeittä virtaavien runojen lomassa puhuja tulee sanoneeksi painavia ja pysäyttäviä asioita. Tuokiokuvien väleissä on asennonvaihdoksia, jotka ovat kaikesta ylimääräisestä riisuttuja ja hätkähdyttäviä havaintoja. 

“Yhtäkkiä kaikki on turvallista

 kuin kita” (s. 40)

Pelkkää kurjuutta? 

Koen runojen olosuhteiden, paikan ja tilan vaihdokset välillä kipeästi. Runon henkilöitä kuljetaan järvestä ja pesästä loukkuun, kitaan tai nuppineuloilla pingotetuksi, vangiksi kireisiin vaatteisiin. Teos kuvaa maailmaa, jossa erityisesti naisen on ahdasta olla. Nainen on “perhonen kärpänen mikä tahansa hyönteinen”, jonka kehoa voi noin vain kohdella kaltoin. 

“Vain sopimaton riuhtaisu lakanoista

 löysistä vatsanpeitteistä patjoista

 

perhonen kärpänen mikä tahansa hyönteinen

pingotettu nuppineuloilla

 

alla selvitys kuolinsyystä” (s. 44)

Teosta ei pidä syyttää sellaisesta, mikä on siitä riippumatonta. Mainitsen silti, että teoksen lukeminen oli viimeaikaisen seksuaaliseen häirintään liittyvän keskustelun myötä hetkittäin liikaa. Puhdas lämpö ja ilo puuttuvat teoksesta lähes täysin, ja hetkittäin se luottaa vaikuttavuudessaan liikaa kipuun ja kielteisen kautta ilmaisemiseen. Yhteen keinoon nojaamisessa on vaarana, ettei siitä sitten löydy riittävästi sävyjä ja tunteiden kirjoa, vaikka se voi olla myös teoksen tavoite. Usein ei ole tarpeen kaunistella, ja täytyy sanoa suoraan kuinka kipeää elämä voi tehdä. Silti lapsekkaan ja naiivin konditionaalin yhdistäminen väkivaltaiseen kuvastoon on lyödyn lyömistä. Teos ei ole kuvauksessaan mauton, mutta ei ole tehty luettavaksi jokaiseen hetkeen. Runoissa on dialogin mahdollisuus ja alku, mutta runot jäävät nyt konfliktin ja kivun kuvaamisen tasolle.

Helpotuksen rytmi ja keveys

Lyhyt ja viimeinen osio Puhkeava aamu on huokoisempi ja valoisampi. Runojen mukana saa viimein hengähtää. Yön jälkeen tulevassa aamussa kipu ja taakka päästetään ulos. Pidän siitä, että lopetus säilyy hieman avoimena. Palataan äidin sairaalasängyn ääreen ja äiti päästetään ulos. Ilmaisussa sekoittuu pysäyttävästi syntymän ja kuoleman merkkejä. Kun “lattian poikki juoksee kauris”, käsitän kuitenkin, että pahin on ohi ja pahan tilalle on tullut jotain kevyttä tai ainakin siedettävää. 

Viimeiseen osioon asti teos pitää intensiivisessä otteessaan ja Puhkeavassa aamussa rytmi viimein hidastuu. Tyyni loppu muistuttaa lapsuuden kasvukipujen hellittämisestä. Kasvukipujen lisäksi äidin ja tyttären eroamiseen ja itsenäistymiseen liittyvä piina lakkaa, järven pohjasta päästään viimein ylös.

“Hengitän tasaisesti lakaisematonta valoa” (s. 69)

Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta on juuri nimensä veroisesti kipeä ja pyristelyä täynnä. Runokuviin ja tilanteisiin moni voinee samaistua, irvistellä ja riippua mukana. Runouden voima on mahdollisuudessa kirjoittaa etäännyttämällä kamalista asioista, missä teos ehdottomasti onnistui. Kaikista brutaaleimmat kuvat häiritsevät yhä lukemisen jälkeen, mutta onneksi viimeisen osaston voi aina lukea uudelleen.

Helmi Nöjd