#toisinkoinen

Farssimaista kohellusta ja rutosti mummoenergiaa

Anna Rimpelä: Tilanne päällä, Aino Ritari
Romaani, 252 s.
Otava, 2020

Anna Rimpelän toisinkoisessa voi helposti huomata kirjailijan taustan stand up -koomikkona. Vauhdikkaita tilanteita ei tarinasta puutu, ja teoksen rytmi hengästyttää vähempään tottuneen lukijan. Romaanin humoristinen hahmokavalkadi ja nopeaan leikkaava dialogi tuovat mieleen amerikkalaisen television sitcom-tyylilajin.

Tilanne päällä, Aino Ritari on Aino Ritari -kirjasarjan toinen osa. Se vie lukijansa seikkailulle kuvitteelliseen Hiippolan kylään, jossa eläkeläisillä on aikaa puuttua yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Temperamenttisen eläkeläismummo Aino Ritarin lähipiiri tietää, että Ainolla on tapana kääntää harmainkin arki seikkailuksi. Tällä kertaa väsymätön oikeudenpuolustaja tarttuu naapuriin majoitetun turvapaikanhakijan, Kidanen, turvapaikkahakemukseen liittyviin epäselvyyksiin. Aino on jo tilannut itselleen ruumisarkun, jossa nukkua ja totuttautua ajatukseen tuonpuoleisesta. Teräsmummo-asenteella eteenpäin paahtava Aino saa lukijan hymyilemään.

Surun pahimmassa vaiheessa Aino makasi albassaan ruumisarkussa ja haki samaa olotilaa mikä hömpötyseläin Marsu Pussisella jo oli. Mutta kuolema ei noutanut Aino Ritari-kaksiosta muita. Ovikello nimittäin soi ja tökerösti keskeytti tuloillaan olleen valoa tunnelin päässä- ja kuolemankokemuksen. Aino antoi elämälle periksi ja meni avaamaan oven.

(s.16)

Sepon majoittujaystävä ihmetteli Marsun ruumista, mutta Aino ajatteli että siitä voisi puhua sitten myöhemmin. Marsu kieltämättä näytti rujolta, varsinkin kun Aino oli yrittänyt päästä arkusta ylös nähdäkseen kuka ovella oli. Marsu oli saatava takaisin kuntoon. Voisikohan sen täyttää, Aino mietti. Se olisi varmasti jotain mitä Marsu itse olisi halunnut.

                                                                         (s.18)

Romaanin syklisesti etenevä kerronta sekä tapa antaa henkilöhahmojen itse kertoa tarinaa tekevät kirjasta sopivan ääneen luettavaksi. Lyhyet, parin sivun mittaiset luvut on nimetty humoristisesti, ja ne vastaavat usein pituudeltaan yhtä kohtausta. Teoksen rakenne muistuttaa amerikkalaista tilannekomediaa, sitcomia. Siinä sinänsä merkityksettömän tai yksinkertainen alkuasetelman päälle aletaan rakentaa todellista karusellikieputusdraamaa hulvattomia henkilöhahmoja ja retorista iloittelua hyödyntäen. 

Tilanne päällä, Aino Ritarin kerronnassa pääosaa näyttelevät henkilöhahmojen dialogi ja nopeasti vaihtuvat tilanteet. Hahmojen väliset sanailut on rakennettu taiten ja vetävästi. Kertojan ääntä ei teoksen alkua lukuun ottamatta juurikaan kuulu. Kielipeleistä syntyvät sanaleikit pitävät huolta ettei tarinasta puutu väärinymmärryksiä ja klassista kohellusta. Eläkeläiset syöksyvät seikkailusta toiseen.

Lämpimiten huumori kukkii juuri henkilöhahmojen välisissä kemioissa. Kaikenlaista tavanomaisuuksia halveksuvan pinkkipermanenttisen Ainon ja tämän ystävä, neuroottisen varovaisen lintubongarin Seppo Miekk’ojan persoonat muodostavat ristiriidoista huolimatta kauniin ystävyyssuhteen. Tämä tuntuu olevan teoksen ydinsanoma.

Toinen väkevä kontrastipari, jolla synnytetään teoksen huumoria, on ikäihmisten ja nykymaailman kohtaaminen. Käsiteltäviä modernin yhteiskunnan teemoja ovat esimerkiksi turvapaikkapolitiikan ja aktivismin kysymykset, kuten kasvissyönti. Vakavasävyinen asialista yhdistettynä farssiin tuntuu välillä hiukan päälleliimatulta.

Tilannetta tasapainottavat klassiset komedian ainekset, kuten jatkuvasti esiin nousevat makaaberit kuolema-aiheiset vitsit. Sepon edesmennyt vaimo jakelee vinkkejä haudan takaa, ja täytetty ex-lemmikki Marsu Pussinen kulkee  mukana kaikkialla seikkailupoppoon maskottina. Kunnon karnevaalin henkeä juhlistavat myös kohdat, joissa parodian kohteeksi joutuu pohjoinen joulutraditio. Aino osallistuu Lucia-neito-kilpailuun pukeutumalla burkhaan ja voittaa yleisöäänestyksen.

 – Tretton december its very dark day and night and Lucia…. se tuo valoa, its valos party today. Light! Se se on, valo.
– Okay, interesting. Next year I wanna be the elf holding the candle!
– What?
– Kidane sanoo että haluaisi olla tonttu siinä kulkueessa.
-Jes, Jaaha. Eiköhän me sellainen saada järjestymään, the mummus who now are tonttus and pipariukkos propably ded next year, so you can be tonttu with candle. Eikös se ole kynttilä?
– On se.
– Cool!

                                                                         (s.91)

Tarinan toiminnan kaari on suhteellisen eheä ja miljööt vaihtuvat sopivaan tahtiin yrittäen pitää lukijan mielenkiintoa yllä, mutta itse toiminnan ponsi ja ydin, turvapaikanhakija Kidanen pelastaminen systeemiltä, tuntuu hiukan yksioikoiselta lähtökohdalta näin pitkälle seikkailulle. Kidane jää lukijalle myös henkilöhahmona melko sivulliseksi, sillä hän ei pääse kertojana ääneen. 

Paikoitellen myös samojen humoristisuutta luovien keinojen kierrättäminen saa tarinan junnaamaan. Esimerkiksi eläkeläisten englannin puhumisen parodiointi on imitaationa osuva, mutta sen hauskuus olisi varmasti päässyt paremmin esiin näyteltynä kuin paperilla. Tekstissä sivukaupalla finglishiä sisältävät kappaleet tuntuvat hiukan raskaalta luettavalta.

Rimpelän toisinkoinen on omalaatuinen koko perheen seikkailuromaani. Riemukkaan raikkaan Aino Ritarin elämänasenteella varustettuina ihmislaji välttyisi varmasti kaikelta tylsyydeltä ja olisi hyljännyt kaikki tabut jo aika päiviä sitten.                                                                                     

Elisa Paljakka

Rakkaudesta Aleksis Kiveen

https://i0.wp.com/www.kustannushd.fi/images-books/pietila-kivi-big.jpg

 

Arto Pietilä: Minä, Mamselli ja Albina – ”Kirjoitin ja kosin, kosin ja kirjoitin”
Romaani, 304 s.
Kustannus HD, 2019

 

Aleksis Kivi -tutkimus on näin Seitsemän veljeksen 150-vuotisjuhlavuotena vireällä mallilla. Osallistuin syksyllä Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pitämään seminaariin, jossa ilahduttavan runsas osallistujamäärä oli tullut juhlistamaan Kiven teosta sekä kuulemaan juhlavuoden taiteellisista ja tieteellisistä produktioista. Kuohuviinilaseja kilisteltiin ja tunnelma oli varsin positiivinen.

SKS on vuodesta 2011 alkaen julkaissut kolme Aleksis Kiven tekstejä käsittelevää kriittistä editiota, ja lisää on luvassa. ”Kirjeet – kriittinen editio” on myös yksi Arto Pietilän romaanin Minä, Mamselli ja Albina – ”kosin ja kirjoitin, kirjoitin ja kosin” lähteiksi ilmoitetuista laitoksista, vaikka sen nimi onkin lähdeluettelossa kirjoitettu virheelliseen muotoon. Samanlaista huolimattomuutta ja viimeistelemättömyyttä löytyy romaanista valitettavan paljon.

Aleksis Kivi herättää ihmisissä intohimoja, eikä suotta. Hänen tuotantonsa varhaisena suomenkielisenä kirjallisuutena on vertaansa vailla eikä esittelyjä kaipaa. Kuten nykykirjallisen julkisuuden paljastavassa valokeilassa, myös kanonisoidussa kirjallisuushistoriassa intohimoilla on tapana kohdistua henkilöön ja kirjailijan elämäntarinaan taideteosten sijaan.

Kiveen liittyvistä vähäisistä säilyneistä lähteistä on tehty lukuisia tulkintoja, vaikka itse tutkimusmateriaali ei ole lisääntynyt. Kun itse kirjailijasta ei ole jäänyt historioitsijoille ja kirjallisuustieteilijöille edes valokuvaa, on houkutus sepittää ja kuvitella kirjailijan elämään merkittäviä sivupolkuja suuri. Paisuteltuja Kivi-elämäkertoja löytyy jokaisen tutkijasukupolven tarpeiksi, viimeisimpänä tulkintana tietokirjailija Teemu Keskisarjan ironisella metatekstuaalisuudella silattu Saapasnahka-torni – Aleksis Kiven elämänkertomus. SKS:n kriittisten editioiden julkaisusarja on kansallinen kulttuuriteko, jonka avulla yhtenäistä Kivi-kuvaa rakennetaan institutionaaliselta perustalta.

Minä, Mamselli ja Albina ei ole tieteellinen teos eikä liioin elämäkerta. Se on elämäkerrallinen romaani, joka seuraa Aleksis Kiven elämää: muuttoa Nurmijärveltä Helsinkiin ja sieltä Lapinlahden sairaalan kautta Tuusulan pirttiin. Romaanin rakenne on jaoteltu 19 lukuun, mikä mukailee vuosilukuja ja kirjailijan elämää. Tarinan kulku perustuu aiempien Kivi-elämäkertojen tietoihin ja ”Kirjeet – kriittiseen editioon”. Päiväkirjamerkintöjä muistuttavissa luvuissa kertojana on itse Aleksis Kivi, mikä tuntuu jo kirjan alkumetreillä varsin villiltä vedolta.

Vilkaisen vielä kerran taitekattoista rakasta kotiamme loivan kallion päällä, maantien laidassa, tuvassa on minun, koulupojan, piirrooksiani seinillä, seitsemän vuotiaan tekemä “taivas ja helvetti” pelottavine hiilihankoineen ja isän räätälinvehkeet isolla pöydällä, äiti lähdön hetkellä eväitä tekemässä.
Hyvä Jumala, muutto pääkaupunkiin: suurin toivein ja odotuksin, isä Erik istuu pönäkkänä ajurinpukilla, juo taskumatista kulauksen silloin tällöin ja minä istun vieressä hoputtamassa kaiken palvellutta pollea, jonka takajalassa on metsätöistä saatu arpi, mutta se yrittää olla tuima liinaharja.                                                                                               (s.7)

Kerronnan aikamuoto ei ole proosalle tyypillinen imperfekti, eikä liioin tapahtumista tai tajuntaa mimeettisesti esittävä preesens. Kaikkitietävä kertoja ja tekstin kokijana toimiva Aleksis Kivi sekoittuvat toisiinsa hämmentävällä tavalla yhden virkkeen sisällä. Pietilän teksti uhkaa jämähtää tekstin tasolle. Se luetteloi ja kuvaa maisemaa kuin valokuvaa pysähtymättä näkemään kohteitaan, jolloin luodut vaikutelmat jäävät yleisiksi.

Tätä rahauudistusta on odotettu. Askel, pieni tai suuri, itsenäisyyteen. Kiitos keisari, vaikka uudistus oli pakon sanelema. Harva kaipasi enää Venäjän ruplaa tai Ruotsin riikintaaleria. Isä Erik ei ollut uskoa, kun hänelle kerrottiin.”Tämä on joku huhupuhe.” Minä kirjoitin:
”Isä, totta se on. Jätä rupla, ota markka.   
(s.105)

Toinen tekstiä ja tarinamaailman illuusiota jäkertävä seikka on historiallisen tiedon sirottelu pitkin kertomusta. Näissä kohdissa kertoja muistuttaa fiktiivisen Aleksis Kiven sijaan aivan liikaa kirjoittajaansa: Aleksis Kivi -entusiastia ja historian harrastajaa, joka haluaa kerätä teokseensa jokaisen kirjailijan elämästä tiedetyn faktan – ja välistä ujuttaa ne jopa yhteen virkkeeseen. Lukukokemuksena tällainen luettelointi on raskas.

Voitaisiinko Minä, Mamselli ja Albinan sitten ajatella edustavan nyt pinnalla olevaa genreä, historiallisesta henkilöstä tehtyä fiktiivistä romaania? Tähän kirjoittaja on saattanut pyrkiä, mutta lopputulos on kokoelma Kivestä jo tiedettyjä asioita ja Helsingin historiaa. Tekstistä kyllä huokuu kirjoittajan rakkaus aiheitaan kohtaan. Kaunokirjallisuutena siihen on hankala suhtautua.

Pietilän teoksen kieli juoksee paikoin lähes jouhevasti tavoittaen romantisoidun historiallisen maisemakuvan Uudestamaasta. Lahjakkaan kirjailijan kirjoittamina muistiinpanoina tai tämän tajunnankuvauksena teksti puolestaan ei ole uskottavaa luettavaa.

 

Elisa Paljakka