Reija Wren – sisäisen tarkastuksen Neiti Etsivä

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Romaani, 384s

Gummerus, 2020

“Jokaisen porttikongin kohdalla loska ja hileet kohisivat aivan kuin perässäni olisi kulkenut useampikin ihminen. Silti aina kun katsoin olkani yli, kadulla ei näkynyt ketään.” (s. 165)

Anniina Tarasovan toisinkoinen Kuoleman kulissit tarjoilee lukijalleen monipuolisen kattauksen yrityskauppasotkua, georgialaista ruokaa ja kutkuttavaa murhamysteeriä. Romaani on itsenäinen jatko-osa vuonna 2018 ilmestyneelle esikoisteokselle Venäläiset tilikirjani. Tuore tuotos toimii omana kokonaisuutenaan myös ilman edeltäjänsä apuja, enkä itsekään lukenut teoksia ilmestymisjärjestyksessä.

Reija Wren työskentelee sisäisenä tarkastajana, omien sanojensa mukaan “korporaatiokyttänä”. Kolmekymppisen, pietarilaisessa kimppakämpässä eli kommunalkassa asuvan sinkkunaisen elämä ottaa loistokkaamman suunnan, kun jenkkiläinen megayritys Woilington Ltd. tarjoaa hänelle paikkaa uuden Venäjän sivukonttorin perustajana ja esimiehenä. Reija lennätetään mitä pikimmiten Kyprokselle uuden työnantajan järjestämään hulppeaan gaalailtaan. Nousukiito katkeaa kuitenkin nopeasti, ja Reijan odotukset romuttavat viimeistään, kun hän löytää esimiehensä kuolleena hotellin suihkulähteestä.

“Suihkulähteen vedentulon esti hahmo, jonka raajat olivat pahasti vääntyneet. Ruumiin lisäksi verilammikon keskellä välkkyi jotain, mikä ei voinut olla mikään muu kuin jalustaltaan vääntynyt pokaali markiisihiottuine timantteineen.” (s. 25)

Teos kuljettaa lukijaansa moneen suuntaan, ja vajaaseen neljäänsataan sivuun mahtuu lukuisia mysteerejä ja juonenkäänteitä. Entisen esimiehen kuolema, arvioinnin alla olevan yrityksen vedenpitävyys ja jo vuosikymmeniä sitten kuolleen äidin taustojen selvitys ovat näistä varmasti polttavimpia, mutta lisäksi Reijan päätä pyörälle pistää välit ylisuojelevaan ja hössöttävään kämppis-Innaan, esimiehenä aloittava ex-säätö, ärsyttävän mahtipontinen isä sekä työetiikkatesti, jota Reija ei toistuvista yrityksistä huolimatta saa lävitse. 

Ajoittain suuntia tuntuu kuitenkin olevan enemmän, kuin mitä kirja kykenee kuljettamaan loppuun saakka. Loppua kohden huomasin pitäneeni todellisuutta suuremmassa arvossa pieniä yksityiskohtia, kuten Reijan kohtalokkaana gaalailtana löytämää pientä muistikirjaa, jolla ei lopuksi ollutkaan kovin syvää merkitystä tarinan kannalta. Myös esimerkiksi äidin menneisyyden arvoitus on läsnä suurimman osan teoksesta, mutta tyydyttävään ja kaiken kattavaan loppuratkaisuun sen suhteen ei koskaan päästä, vaikka sivujuoni itsessään on jo hyvin mielenkiintoinen. Avoimeksi jäävä mysteeri tarjoaa myös mainiot puitteet jatkaa tarinaa vielä kirjasarjan mahdollisessa kolmannessa osassa.

Neiti Etsivä -kirjasarjan parissa kasvaneena ja myöhemmin Agatha Christien sekä Leena Lehtolaisen teoksiin hurahtaneena on Kuoleman kulissit lajiltaan minulle yksi mieluisimpia luettavia. Vanhojen suosikkieni harjaannuttamana uskoin lukevani teosta silmä tarkkana, terveen epäluuloisena kaikkia ja kaikkea siinä esiintyvää kohtaan. Siitä huolimatta minulta meni ohitse paljon pieniä yksityiskohtia, joiden huomaaminen toisella lukukerralla toi melkeinpä enemmän riemua kuin ensimmäisen lukukerran loppuratkaisun valkeneminen. Aloin arvostamaan lukemaani rutkasti enemmän huomattuani Tarasovan mukaan sisällyttämiä, pienen pieniä yksityiskohtia, jotka minun laillani isolta osalta lukijakuntaa saattavat jäädä aluksi kokonaan huomaamatta.

Huomioni kiinnittyi lavan reunamilla luikkivaan honteloon mieheen, joka tuntui olevan yhtä eksyksissä kuin minä. Hän siveli pientä pukinpartaansa ja kaiveli tummanvihreän lököttävän puvuntakin sisätaskua.” (s. 15)

Nojatuolimatka Nikosiasta Pietariin

Parhaimmillaan Kuoleman kulissit on elävässä miljöökuvauksessaan, joka tempaisee korona-ajan lukijan turvalliselle etämatkalle niin Kyproksen Nikosiaan kuin talviseen Pietariinkin. Tarasovan syvä tuntemus ja runsaat esimerkit venäjän kielestä ja maan kulttuurista ekspatriaatin silmin ovat tervetullut tuulahdus kotimaisen kirjallisuuden kentällä, mutta koin siihen tukeuduttavan liiallisuuksiin asti.

Kirjailija tuntuu ajoittain puhuvan Reijan kautta välineellisesti suoraan lukijalle, selittäen auki viittauksiaan minäkertojalle hyvin epärealistisella tavalla. Kirja tursuaa nippelitietoa, venäjän kieltä sekä jostain kumman syystä georgialaiseen ruokakulttuuriin tutustuttamista. Tekijä on selvästi tiedostanut vaaran siitä, että nämä pienet viittaukset saattavat mennä keskivertolukijalta yli hilseen, ja tehnyt valinnan selventää niitä tekstin sisällä, Reijan sanojen ja ajatusten kautta. Lopputuloksena on siis kehnohko kompromissi, jossa lukija saatetaan lähestulkoon informaatioähkyn partaalle minäkertojan jatkuvalla selostuksella.

Puuduttavan tietotykityksen vastapainona toimii riemukkaan persoonallinen ja leikkisä kielenkäyttö. Tarasova ei arastele käyttää teoksessaan yllättäviä ja mieleenpainuvia sanankäänteitä, jotka välillä absurdiudessaan vetävät kuvainnollisen maton jalkojen alta, ja pakottavat lukemaan virkkeen uudestaan. Metaforat ovat kaikkea muuta, kuin väsyneitä ja puhki kulutettuja.

“Olin kuin kiihottava ruttopotilas, jota haluttiin vältellä ja toisaalta taas vähän vilkuilla.” (s.32)

”Vilkaisin vielä kerran kuivilta gorillan nisiltä näyttäviä kivimuodostelmia, ja tunsin oloni surumieliseksi.” (s. 191)

Rikasta kieltä, köyhää henkilökuvausta

Vaikka Tarasova taitaa värikkään ja eloisan kielenkäytön teoksen muilla osa-alueilla, jäi minua vaivaamaan teoksen dialogi. Sanavarastolta ja miljöökuvaukselta rikkaan kerronnan rinnalla hahmojen välillä käydyt keskustelut erottuivat minusta silmiinpistävän jäykkinä ja kömpelöinä. Dialogia katkotaan usein Reijan sisäisellä monologilla, nasevilla ja humoristisilla huomioilla tai pienillä oppitunneilla esimerkiksi venäläisestä kulttuurista. Nämä paitsi vievät ilmaisuvoimaa hahmojen väliseltä keskustelulta, myös tuntuvat istuvan huonosti minäkertojan suuhun.

Kun sivuhahmojen henkilökuvaus tapahtuu valjun dialogin ja Reijan sarkastisten huomioiden kanssa, jäävät henkilöt odotettavastikin litteiksi ja karikatyyrimäisiksi. Mahtipontinen Pertti-isä, HR-puolen suorasukainen ja myrkyllinen Pamela sekä Reijan työtiimin naiivin harmiton lihaskimppu Miko tuntuvat kaikki yksipuolisilta hahmoilta, joiden tehtävänä näyttäisi olevan ainoastaan Reijan hahmon rakentaminen ja tukeminen. Silloinkin, kun sivuhenkilöille pyrittiin luomaan jonkin verran syvyyttä, tuntuu se kariutuvan epäuskottavaan dialogiin – sekä tietysti Reijan tunnelmaa pilaaviin, ironisiin ajatuksiin.

“Konsta todella osasi piinata minua. Mikään ei saanut oloani vaivaantuneemmaksi kuin venäläinen lausumassa runoja.” (s. 174)

Reijan itsensä näen ristiriitaisena, mutta epätäydellisyydessään hyvin inhimillisenä hahmona. Epävarmuus omista kyvyistä ja asemasta yhdistyy hänessä ajoittain raivostuttavalla tavalla pätemisen tarpeeseen ja oman aseman pönkittämiseen. Reija projisoi omia epäonnistumisiaan johtajana alaisiinsa, jättää toistuvasti huomiotta käskyjä ja ohjeita korkeammalta johtoportaalta, ja käyttää hyvin suuren osan työajastaan johonkin aivan muuhun kuin hänelle kuuluvien työtehtävien tekemiseen. Epävarmuudestaan huolimatta Reijalla on tarve osoittaa kykynsä isälle ja muille häntä epäilleille liian suuri siihen, että hän kykenisi myöntämään oman keskeneräisyytensä. Kollegoiden ja muiden tuttavien arvostelu työelämässä sekä LinkedInissä puolestaan käyvät häneltä kuin luonnostaan. 

Reijan kaltaiseen hahmoon ei osaisi odottaa törmäävänsä dekkarin päähenkilönä, mutta yllättävä valinta kääntyy kirjan voitoksi. Asiakirjoja tutkivan ja raportteja kirjoittavan toimistotyöläisen sijaan dekkarin keulahahmona on totuttu näkemään vaikkapa poliisi, yksityinen etsivä tai mysteerejä ratkova superälykkö. Sisäisen tarkastajan työn ei kuvittelisi tarjoavan otollisia puitteita mukaansatempaavalle rikosromaanille, mutta vastoin ennakko-oletuksiani koin Reijan työmaailmaan sukeltamisen jopa nautinnollisena. Reija Wrenillä olisi potentiaalia olla tavallisuudessaan samaistuttava sekä hersyttävän hauska hahmo, mutta henkilökuvaus kaatuu ikävä kyllä näiden piirteiden liialliseen, väkinäiseen korostamiseen.

Jäin kaipaamaan teokselta syvemmän henkilökuvauksen lisäksi enemmän lukijan osallistamista Reijan sisäisen tarkastuksen salapoliisityöhön. Rikosromaanien suurinta herkkua ovat loppuratkaisun kannalta kriittiset hetket, joissa juonen punaiset langat alkavat yhdistyä, ja yhtäkkiä ilmiselvältä vaikuttava totuus valkenee. Kuoleman kulissien suuren loppuhuipennuksen koin kuitenkin harmillisen vaisuksi, jopa omia päätelmiäni hääppöisemmäksi. Teos nojasi minusta myös liikaa yllättävien läheltä piti -tilanteiden varaan, jolloin hitaasti kytevä, lähestyvän vaaraan tunne jää toteuttamatta. Nautin kuitenkin kevyen dekkarin maailmaan sukeltamisesta, ja suunnitelmissani on hankkia kirjan ensimmäinen osan käsiini mitä pikimmin. 

Emilia Liljeroth

Paljastuksia joskus eletystä elämästä

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua
Romaani, 287 s.
Docendo, 2020

”Nyt piilottelu sai luvan loppua. Laitoin kuvat kehyksiinsä lipaston päälle, mutta varmuuden vuoksi kauas vaimostani. Sytytin mustavalkoisen kuvan eteen oman kynttilänsä.
Anteeksi Annikki.” (s. 95)

Kuinka elää hiljaiseloa ihmisenä, jonka kaikki ovat joskus tunteneet? Entä millaista on nyhtää lööppejä iltapäivälehteen mitään keinoja kaihtamatta? Tuomas Marjamäen Myöhäistä katua (2020) on vauhdikas ja humoristinen romaani, joka tarjoilee yllätyksiä pitkin lukemista. 

Romaanin päähenkilö Kauno Brandt on lähes satavuotias yksin asuva entinen elokuvanäyttelijä, joka on aikoja sitten vetäytynyt julkisuudesta. Hänen päivänsä koostuvat leppoisista kävelyretkistä Kruununhaassa ja rupattelusta lähikaupan Masan kanssa perunaostosten lomassa. Romaani alkaa Kaunon vaimon Annikin hautajaisista koskettavalla kuvauksella, jonka sävy kuitenkin muuttuu täysin Kaunon puhelimen alkaessa soida:

Kanttori soitti pehmeästi Bachin koraalia, kunnes soiton yli kantautui viiltävän epävireinen Säkkijärven polkka.” (s. 9)

Alun siirtymä vakavasta tyylistä huumoriin on leimallista koko teokselle; synkistelyssä ei missään kohtaa pysytä kuin hetken. Hautajaisten jälkeisenä päivänä Kauno kävelee ajatuksissaan Liisankadulle paikkaan, jossa hän oli työskennellyt aikoinaan näyttelijänä. Kauno näkee sisäpihalla  pahasti loukkaantuneen miehen, auttaa tätä ja soittaa apua paikalle. Pelastettu mies osoittautuu tositelevisiojulkkis Pontus Nyyröseksi. Hänen loukkaantumisensa saa mediassa huomiota. Sattumalta Pontuksen pelastajaksi saapunut Kauno napataan tämän tahtomatta julkisuuden pyörteisiin ensihoitajan tunnistettua Kaunon viime vuosisadan suosikkinäyttelijäksi. 

Samoihin aikoihin Helsingissä ollaan avaamassa uutta yökerhoa, jossa Kevyt-Uutisten siekailematon konkaritoimittaja Esko vaanii kohujuttua harvoin nähdystä kirjailijasta Regina Kaarisillasta. Esko on muista piittaamaton törkyilijä, jolle tärkeintä on se, että hän saa kirjoittaa övereimmät jutut. Toimitukseen tulee kuitenkin uusi nuori pätkätyöntekijä Ella, joka sattumusten kautta pääsee kirjoittamaan Kaunosta merkittävän jutun, joka laittaa toimituksen asetelmat uusiksi. 

Monta näkökulmaa ja veikeitä henkilöitä

Myöhäistä katua on kerrottu kolmen minäkertojan, Kaunon, Eskon ja Ellan kautta. Romaani sijoittuu pääasiassa vuoteen 2020, mutta Kaunon kertomissa jaksoissa käydään myös 50-luvulla, ajassa, jolloin Kauno oli Suomen Filmiteollisuuden huippunäyttelijä. Kauno on teoksen minäkertojista ainoa, jonka elämää valaistaan runsaammin. Ellan onnistuttua tekemään hiljaiseloa elävästä Kaunosta haastattelun tämä ei saa enää hetkenkään rauhaa. Kaunon värikkäästä elämästään aletaan saada yhtä jos toista tietoa. 

Eskon ja Ellan kertomissa jaksoissa keskitytään toimittajan työhön. Heidän henkilökuviinsa ei syvennytä yhtä vahvasti kuin Kaunon, mutta heidän kauttaan esitellään mielenkiintoisia näkökulmia journalismiin. Esko tekee kaikkensa juttujen eteen, ja hänen menetelmänsä ovat mitä härskeimpiä. Ellalle ominaista on nuoren toimittajan kunnianhimo, toisaalta hän taas kipuilee tekemänsä jutun seurausten kanssa. Ella ja Esko ovatkin teoksen keskeinen kiistapari. 

Esko on katkeroituneen keski-ikäisen miehen karikatyyri. Marjamäki on tehnyt hänen puheenparrestaan paikoin viihdyttävän yliampuvan: Esko juttelee lähdöstään Spielbergin kanssa juhlimaan tai Saulin ja Jennin kanssa saunomaan ja suutuksissaan paiskaa lattialle Dalai Lamalta saamansa posliinikulhon. Eskon sikaileminen ja nuoriin työntekijöihin kohdistuvat ala-arvoiset kommentit aiheuttivat minussa kiintoisan efektin: toisaalta tuntui väärältä nauraa painokelvottomille sutkautuksille, mutta toisaalta nauru oli ikään kuin oikeutettu, sillä Esko on lopulta romaanin narri ja surkimus.  

Työn ulkopuolella Ella kärsii yksinäisyydestä uudessa kaupungissa ja kamppailee arveluttavasti käyttäytyvän ex-poikaystävänsä Markon kanssa. Markon ja Ellan suhteesta nousee romaanin ehdottomasti hulvattomin motiivi: Marko on aikoinaan tuonut raskaan perintöreen hänen ja Ellan yhteiseen asuntoon. Eron jälkeen reki on jäänyt Ellalle. Huoneessa kyhjöttävä epäkäytännöllinen järkäle kuvastaa hänen suhdettaan entiseen kumppaniinsa. Vaikka Esko ja Ella ovat minäkertojia ja heillä on romaanissa itsenäiset funktionsa, on suuri osa henkilöiden funktiosta olla luomassa Kaunon tarinaa. Esko ja Ella edustavat journalismia, joka nivoutuu Kaunon elämänkulun paljastamiseen.  

Keveyden taakka

Myöhäistä katua on romaanina kevytlukuinen ja huumorin pilvellä liitelevä. Hetkittäin kaipasin teokselta tiettyä syvyyttä, että jostakin asiasta haluttaisiin sanoa jotakin ja herättää ajatuksia. Esimerkiksi Annikin muistisairautta ja parisuhdedraamoja sivutaan monessa kohtaa. Kirjan loppupuolella on riipaisevaa kuvausta läheisen muistisairaudesta Kaunon kertoessa, kuinka mahdottomaksi kommunikointi käy toisen sairastaessa. Teoksessa olisi kuitenkin ollut mahdollisuus pysähtyä vakavampien aiheiden pariin pidemmäksikin aikaa, sillä Marjamäki vaikuttaa taitavan myös vakavasävyisemmän tyylin. 

Romaanin lukeminen hämmensi minua useaan otteeseen: millainen tunnereaktio teoksella yritetään saada aikaan, kun vakavissa sävyissä äkillisesti vieraillaan ilman, että syvempiä teemoja kehitellään pidemmälle. Minulla kesti jonkin aikaa löytää teokseen sopiva lukutapa, joka lopulta löytyi antautumisesta teoksen mukaansatempaavalle viihteellisyydelle. Myöhäistä katua perustelee oman viihteellisyytensä erinomaisesti – ovathan kaksi teoksen keskeistä intertekstiä keltainen lehdistö ja 50-luvun elokuvat. Romaani siis käyskentelee puhtaasti viihteen maailmassa eikä peittele keveyttään. Kaunon muistelmissa vanhojen elokuvien nykykatsojille huvittava melodramaattinen ilmapiiri saadaan välitettyä hykerryttävästi:

”Päätin olla ritarillinen ja puhua äskeiset tapahtumat selviksi. 
– Neiti Havu, olen pahoillani…
Hän keskeytti naurahtaen.
–Anteeksi tämä julkea ehdotukseni, mutta… Herra Brandt, olisiko mitenkään mahdollista, että tekisimme vihdoin sinunkaupat?” (s. 98)

Romaanin pohjavireen muodostaa elämän ja elämänvalintojen retrospektiivinen tarkkailu, jonka keskiöön lähes satavuotias päähenkilö on oivallinen. Kauno muistelee elämänsä vaiheita ja pohtii tekojensa merkityksellisyyttä. Hän painiskelee valintojensa kanssa ja tekee tiliä elämänsä tapahtumista. Toisinaan eletyn elämän tarkkailu aiheuttaa päähenkilölle suurta tuskaa:

“Ei minua kuolema sinänsä pelottanut, vaan ajatus nimestäni hautakivessä. Paasi huusi kysymykseksi muotoiltuja  syytöksiä: Mitä lopulta saitkaan elämässäsi aikaan? Jätitkö jälkeesi jotain hyvää vai pelkkää sotkua? Oletko ansainnut ikuisen leposi?” (s. 192)

Romaanissa osataan ripotella tietoa Kaunon elämästä mielekkäällä tavalla siten, että yllätyksiä riittää pitkin teosta. Kauno on joutunut tekemään suuria ja kipeitä valintoja, muun muassa hylkäämään näyttelijänuransa ja keskittymään rauhalliseen elämään Annikin kanssa. Annikin hahmossa Marjamäen harkintakyky kuitenkin pettää. Tyypillinen 50-lukulainen kotirouva on tarinassa puhtaasti Kaunon hahmoa varten, luomaan kontrastia Kaunon muihin ihmissuhteisiin. Annikilla on vahvoja mielipiteitä, mitä tulee kodin asioihin, mutta muuten hän jää henkilöhahmona pitkälti laajentamatta. Latteissa sivuhenkilöissä ei itsessään ole mielestäni mitään ongelmallista, mutta on paikoin kiusaannuttavaa lukea toistuvia kuvauksia siivoamiseen ja ruoanlaittoon täysin vihkiytyneestä naisesta, jota ei oikeastaan kiinnosta mikään kodin ulkopuolinen. Annikista olisi hyvin voinut tehdä kompleksisemman henkilön. 

Viihdyttävää kerrontaa ja suuria nimiä

Parhaimmillaan romaani on eloisassa ja värikkäässä juonenkuljetuksessa. Marjamäen kerronta tuo toisinaan mieleen Arto Salmisen terävän ja paikoin räävittömän tyylin (tosin ilman Salmisen yhteiskunnallista tematiikkaa). Myöhäistä katua rakentaa tarinaa mielekkäästi ja osaa pitää lukijansa jännityksessä. Juuri sopivasti paljastavat lukujen loput pakottavat jatkamaan lukemista samalla tavalla kuin klikkiotsikko saa tarttumaan itse artikkeliin. Toimittajana ja tietokirjailijana työskennellyt Marjamäki osaa lyhytsanaisen ja nopeasti etenevän kerronnan. Dialogi on nasevaa, ja henkilöillä on tunnistettavat puhetavat. 

Romaanissa yhdistellään taitavasti faktaa ja fiktiota. 50-luvun maisemaa maalataan tuomalla Kaunon työtovereiksi esimerkiksi Mika Waltari, Edwin Laine ja T. J. Särkkä. Kuitenkin itse elokuvat, joissa Kauno näyttelee, ovat mielikuvituksen tuotetta. Teoksessa muun muassa puhutaan Waltarin Felix onnellisen filmatisoinnista, jota ei ole olemassakaan. Waltari tunnistettavine luonteenpiirteineen on kuitenkin tuotu mielekkäästi esille. Kaunon itsensä ilmeisenä tosielämän vastineena on Tauno Palo. Yhteys Kaunon ja Taunon välille aktivoituu nimien lisäksi Kaunon elämäntarinan yhtymäkohdista Palon henkilöhistoriaan. 

Myöhäistä katua lunastaa oivallisesti paikkansa nopealukuisena viihderomaanina. Sen kerronta, huumori ja ajankuvaus tekevät lukemisesta miellyttävää. Romaania lukiessa Suomen Filmiteollisuuden kulta-ajan Helsinki herää eloon. Marjamäki on tehnyt taustatyönsä huolella. Pienet vakavampien aiheiden pilkahdukset viihdyttävän tapahtumarikkauden lomassa tuovat romaaniin rahtusen syvyyttä, mutta aineksia olisi ollut tiettyjen teemojen monipuolisemmallekin kehittelylle. Minulle Myöhäistä katua oli muistutus siitä, että keveyttä ja helppolukuisuutta ei välttämättä pidä nähdä heikkoutena kirjallisuudessa. 

Taavi Heikkilä

Rönsyä ja toksisuutta Peräseinäjoelta

Markku Mantila: Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi
Romaani, 510 s.
Docendo, 2020

Markku Mantilan Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi on Peräseinäjoen tapahtumista ja ihmisistä kertovan romaanitrilogian toinen osa. Elementit ovat samankaltaiset kuin ensimmäisessä osassa: kaikkitietävä kertoja, ylimaskuliininen maailma, vahvat murteet, hirtehishuumori ja yli satahenkinen henkilöhahmokavalkadi[1].

Runsaslukuisen henkilötarjonnan lisäksi romaanissa myös tapahtuu paljon, ja välillä tapahtumia yhdistää lähinnä jonkinlainen yhteys Peräseinäjokeen. Lesbon kanssa kulissiavioliitossa oleva rovasti Edvin Helle palaa kolmenkymmenen vuoden takaisen panonsa luokse Englantiin, menee naimisiin ja jää sinne. Pääministeriksi asti duunaritaustasta noussut Allan Lauttamus hyörii politiikan tuiskeissa ja siinä samalla hoitelee yhdessä koko kylän luottokytän Mäki-Reinikan kanssa suomalaisversion Pulp Fictionin Zedistä pelottamaan Pekka Lehtosaarelta paskat housuun. Pekka Lehtosaarelta, joka ensin hakkaa Lauttamuksen pojan ja raiskaa pojan tyttöystävän Annikin Lauttamuksen poliittisten vastustajien pyynnöstä. Siinä samalla piinkova uranainen Kirsikka Liinamaa ällistyttää sovinistisiat talousosaamisellaan Peräseinäjoen Putkessa & Metallissa, Maija Lauttamus ja Celia Högstrand perustavat menestyvän kahvilaketjun, kunhan Celian entiseksi tarinan edetessä muuttuva aviomies Tauno Valli on ensin paiskonut vaimoaan tarpeeksi turpaan. Kaiken ohella yksi rikollinen ”manne” tapetaan ja yhden homon värikkäille vaatteille naureskellaan, kunnes yllätykseksi käykin ilmi, ettei tämä hinttari olekaan mikään nössykkä, vaan älykäs ihminen ja ennen kaikkea bisnesmies. Jossain kaiken tämän päällä keikkuu maaseudun näivettymiseen johtava rakennemuutos, Urho Kekkosen sairastuminen, nousukausi ja sen vääjäämätön eteneminen kohti suurta 1990-luvun alun lamaa.

Jatkuvaa menestystä ja ohuita tunteita

Mantilan romaanin henkilöhahmojen elämä on mutkatonta menestystä ja sankaritarinaa, jossa kukaan ei loppuviimein epäonnistu rikollisia ja vastustajia lukuun ottamatta. Kyllä romaanihenkilöt kohtaavat myös vastoinkäymisiä, mutta useimmiten niiden ohi porskutetaan suitsaitsukkelaan eikä niitä jäädä sen kummemmin märehtimään. Vain raiskaus on tarpeeksi traumaattinen tapahtuma, joka jää jäytämään pidemmäksikin aikaa varsin sivuun jäävää henkilöhahmoa. Pääosin romaania lukiessa voi aina luottaa siihen, että kaikki päättyy jossain määrin hyvin ja henkilöt pysyvät henkisesti tasapainossa. Tällainen yltiöoptimistinen tunnelma vaivaannuttaa minua, ehkäpä koska nykykirjallisuudessa harvoin kohtaa samankaltaista mutkattomuutta.

Toisaalta romaani voi paikoitellen näyttäytyä myös eräänlaisena hyvän mielen kirjallisuutena. Kolmenkymmenen vuoden ero ja yllätyslapsi, seksuaalisuuteen ja sukupuoleen perustuva syrjintä tai perheväkivalta eivät tunnu aiheuttavan henkilöhahmoille vaikeita ja monimutkaisia tunteita tai traumoja, mitä ehkä tällaisessa vahvasti realistisuuteen nojaavassa teoksessa odottaisi. Ikään kuin romaani pyrkisi sanomaan, että kaikesta voi selvitä ja lopulta kaikki kääntyy hyväksi.

Hirtehishuumoria ja graafista väkivaltaa

Parhaimmillaan romaani on hirtehishumoristisissa letkautuksissaan – oikeastaan koko kirjan yleisvirettä voisi kuvata hirtehiseksi. Esimerkiksi työvoimaministerinä aloittaessaan Allan Lauttamus ensin toteaa virkamiehistölle olevansa kokematon ja odottavansa, ettei hänen kanssaan pelata mitään pelejä, jottei ketään tarvitsisi pistää ”porohommihin Lappihin täältä viihtysästä pääkaupungista”. Virkamiehistön katsoessa Lauttamusta hän jatkaa:

”Vaikkei sen puolehen, voihan joku siitäki tykätä, meinaan Lapista. Ja porot on siitä mukavia, jotta jos niihin kyllästyy, niitä voi vaikka syörä.” (s. 28)

Pelkkää hirtehistä kevytmielistä hihittelyä romaani ei kuitenkaan ole. Mantila nimittäin kuvaa väkivaltaa poikkeuksellisen graafisesti, niin että oikein pahaa tekee jopa minulla, joka en yleensä tunnista itsessäni vastaavia tunteita kirjoja lukiessa. Esimerkiksi kohtaa Annikin raiskauksesta on vaikea lukea:

”Hän ei ehtinyt työntää avainta lukkoon, kun käsi kiertyi hänen kurkkunsa ympärille. Hyökkääjä raahasi hänet kerrostalon kulman taakse, hämärälle kujalle, jossa ei ollut minkäänlaisia valoja.

Mies oli vahva. Hän piti yhdellä kädellä Annikkia kurkusta ja repi toisella kädellä vaatteita hänen päältään. Annikki kuuli repeävän kankaan äänen, kun mies kiskoi hameen hänen yltään. Hyökkääjä työnsi kivuliaasti kätensä Annikin haaroväliin ja repäisi yhdellä liikkeellä alushousut kappaleiksi.

”Ny saa huara kyytiä!” mies sanoi ja painoi kyynärvarrellaan Annikin kaulaa niin, että hengittäminen kävi mahdottomaksi. Annikin silmissä musteni. Mies löi häntä avokämmenellä poskelle.

”Älä saatana pyörry, tämon mukavampaa ku pysyt hereellä!” (s. 73–74)

Raiskaus on hirvittävä teko myös todellisessa maailmassa, joten sinänsä kuvaus tavoittaa hyvin teon luonteen. Lukijana jään kuitenkin syvästi ihmettelemään, miksi tällaista graafista väkivaltaa esitetään toistuvasti teoksessa, joka ainakin ylätasolla pyrkii kuvaamaan Suomen rakennemuutosta ja politiikkaa 1900-luvun lopulla ja joka pääosin perustuu hirtehiselle huumorille. En keksi kuvaukselle funktiota romaanin sisäisessä maailmassa enkä myöskään usko, että tällaista palkkaraiskaajaa ja -pahoinpitelijää käytettiin kovinkaan paljoa politiikassa edes Peräseinäjoella, joten realistisuuteenkaan ei oikein voi vedota. Päällimmäiseksi ajatukseksi jää, että väkivallalla mässäillään.

Stereotyyppiset vähemmistökuvaukset ja naisten asema

Kirjassa kiinnostavinta olivat erilaiset queerit pilkahdukset ja naisten nouseminen esiin ensimmäisen osan täydelliseen miesdominointiin verrattuna. Peräseinäjoen rovastina toimii nuoruusvuosina tapon tehnyt mies, joka valehtelee olevansa avioliitossa naisen kanssa. Tämä nainen on kuitenkin lesbo ja tapailee säännöllisesti Helsingissä asuvaa naisystäväänsä. Tässä olisi ollut paljon kiinnostavaa tartuttavaa, mutta valitettavasti siihen ei tartuta. Ja nekin harvat, joille rovasti asiasta kertoo, ottavat asian tylsän mutkattomasti vastaan. Samoin yrityksen henkilöstöjohtamista opettamaan tullut homoseksuaali professori hyväksytään yhteisöön varsin mutkattomasti, vaikka alkuun hänestä puhutaan seuraavaan sävyyn:

”Vittu, soo siitä kiinni. Minoon näitä hommia teheny ikäni, mutten oo koskaa raahannu homoja opettamahan yrityksen johtamista!” (s. 328)

Onneksi tätä ”gerbiilin ja Tintin sekoitukselta” näyttävää homoa, jonka ”ulkoinen olemus huokui kaikkea muuta kuin piinkovaa ja asiantuntevaa konsulttia” kuitenkin puolustaa uranainen Kirsikka Liinamaa, joka aluksi meinataan heivata pihalle jo työhaastattelussa sukupuolensa takia. Olin innoissani, kun Liinamaa asteli romaanin maailmaan – vihdoin naishahmo ja ilmeisen toimelias sellainen. Kuitenkin sekä naisen oikeus olla olemassa, kuten myös homoseksuaalin oikeus olla olemassa, lunastetaan romaanin maailmassa möyhötyksellä ja menestyksellä, kuten Liinamaan puolustaessa homoprofessoria:

”Voi ny saatana teirän kans! Mitä perkelehen väliä sillon, kenen kaas Eevertti yönsä viettää. Soon kuulusa näis asioos ja onnistunut kaikis niis yrityksis, joita se on konsultoonu. Se raivas pitkän yrittämisen jälkeen aikaa allakkahansa meitä auttaaksensa. Ja te saatanan molopäät kompastutta sen pikkutakin värihin.” (s. 328)

Kun kaiken tämän päälle romaanin maailmaan astelee vielä rikollinen romani, joka välittää alkoholia alaikäisille tytöille ja parittaa heitä vanhemmille miehille, en voi kuin kysyä, että mikä on tämän kaiken tarkoitus? Tuoda ilmi, miten rasistinen, sovinistinen, homofobinen ja väkivaltainen romaanin kuvaama Peräseinäjoki oikeastaan onkaan – tai olikaan viime vuosisadan loppupuolella?

Runsaus piikkinä kustantamon lihassa

Sattumoisin luin Mantilan romaanin kanssa yhtä aikaa myös toista Docendo-kustantamon vasta ilmestynyttä teosta: Mikko Moilasen tietokirjaa Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825. Hämmästyksekseni huomasin, että tämä aihepiiriltään valtavasti minua kiinnostanut teos kärsi monista samankaltaisista ongelmista kuin Mantilan romaani. Molemmat näistä viitisensataa sivua kattavista teoksista olisivat hyötyneet useammasta editointikierroksesta, joissa toisteisuutta olisi karsittu ja syvennytty runsauden sijaan syvemmin tarkasti harkittuihin asioihin, aiheisiin ja teemoihin. Nykyisellään teosten runsaus tuntui lähinnä ylijäämältä, kuten Mantilan kirjoittamat lukuisten henkilöhahmojen monisivuiset taustatarinat. Tämä on harmi, sillä Mantilan teokset sisältävät monia kiinnostavia näkökulmia, johon olisi voinut syventyä tarmokkaammin, kuten politiikan raadollisuus, naisen asema ja tunteet peräseinäjokimaisessa kylässä 1900-luvun lopulla ja rovastipariskunnan eriskummallinen kulissiavioliitto monella tapaa vanhoillisessa maailmassa ja yhteisössä.

Mantilan kaksiosaisen ja tuhatsivuisen peräseinäjokelaiskarikatyyrin myötä kuva tuppukylän toksisen maskuliinisuuden alle rusentuneista ihmispoloista sen kuin vahvistuu. Selviytymismekanismit maailmasta tuntuvat olevan taloudelliseen ja statukselliseen menestykseen pyrkiminen ja sen ihannointi, viinalla läträäminen, huumorin taakse piiloutuminen ja toksinen mölinä. Tapahtumien sekamelska jättää kovin epäselväksi sen, mitä romaanilla pyritään maailmasta kertomaan.


[1] https://www.facebook.com/pages/category/Writer/Mantilanm%C3%A4ki-111429530526962/

Otto Rikka

Rikkinäisiä ihmisiä, kadotettuja muistoja

Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat
Romaani, 295 s.
Gummerus 2020

”Oletko koskaan nähnyt jättiläistä, jotain pelottavaa, jotain mitä et ymmärrä?” (s. 228)

Voiko kerran omistettu koskaan olla enää vapaa, voiko rikotusta tulla ehjä? Miten toipua haavoista, jotka ovat niin kipeitä, että niiden olemassaolo olisi helpointa vain kieltää kokonaan? Muun muassa näihin kysymyksiin pyrkii vastaamaan Otto Lehtisen romaani Nämä kallisarvoiset asiat (2020). Teoksen kerronnassa hyödynnetään neljää kertojaa sekä kahta eri aikatasoa. Nykyhetkessä elävät kaksi päähenkilöä, Judy ja Jon, sekä Jonin avomies Samuel. Kronologiaa rikkoo lapsi-Jonin silmin koetut, vuosiin 1993 ja 1994 sijoittuvat takaumat. Neljä alkuasetelmaltaan hyvin erilaista näkökulmaa ja elämää alkavat pikkuhiljaa kietoutua yhteen. 

Eläkeikäinen Judy on ollut suurimman osan elämästään miehensä Heikin omaisuutta. Edes nimi ei ole oma, vaan Heikin hänelle Judy Garlandin mukaan antama. Heikin ja Judyn suhde saattaa näyttää ulospäin lähes täydelliseltä, mutta pinnan alla on jo pitkään kuohunut. Heikki on vaativa mies, joka on aina asettanut vaimolleen korkeat vaatimukset, roolin, jota tämän täytyy muulle maailmalle esittää. Judyn täytyy kihartaa Garlandin tapaan hiuksensa, pukeutua Heikkiä miellyttävällä tavalla ja olla kotitöiden suhteen aina ehdottoman tarkka ja kuuliainen. Tyytymättömyytensä pienimmistäkin epäkohdista Heikki osoittaa lyömällä. Ja vaikka Judy kuinka kovasti yrittää sopia miehen hänelle asettamaan muottiin, kestää iskut ja pitää silti muulle maailmalle hymyä kasvoillaan kuin esirippuna, ei hän silti tunnu riittävän miehelleen. 

Kun Heikki sitten sairastuu Alzheimeriin ja vanhuus kuihduttaa aiemmin väkevän ja voimakkaan ruumiin, näkee Judy tilaisuutensa kostaa vuosikymmeniä jatkuneen henkisen ja fyysisen väkivallan ja maksaa takaisin kitkerästä riittämättömyyden tunteesta. Pahoinpidellystä tulee pahoinpitelijä.

”Heikin pää kiertyy sivulle. Lyön toisen ja kolmannen kerran, työnnän hänet istumaan, enhän sentään tahdo, että hän kaatuisi ja löisi päänsä – hiiren täytyy jäädä henkiin, jotta kissa voisi pelata. Eikö se niin ollut?” (s. 12)

Teoksen toinen päähenkilö, Jon, kohtaa Judyn ensimmäistä kertaa aloittaessaan työt vanhusten ruokalähettinä. Nuhruinen ja epävarma nuorimies kantaa mukanaan henkistä taakkaa, jonka yksityiskohdat hän on kuitenkin jo kauan aikaa sitten lukinnut pois mielestään. Muistot lapsuudesta vaivaavat Jonia pirstaleisuudellaan. Jon muistaa enon, vaatekaapin ja peikkoleikin, jonka jälkeen täytyi aina mennä kylpyyn. Eno opetti Jonin ruokkimaan oravia ja osti suklaajäätelöä. Eno otti valokuvia, ja näytti Jonille, miten niitä kehitetään. Eno luki Jonille H.C. Andersenin satuja myöhään illalla pimeässä makuuhuoneessa. Erääseen satuun kuului, että sadunlukijan käsi meni peiton alle, kulki jalkaa pitkin ylöspäin, eikä silloin saanut liikkua. 

Muistikuvat lapsuudesta ovat katkonaisia ja osittain lapsuuden piirrosten ja valokuvien lailla kadoksissa, mutta aukenevat pikkuhiljaa lapsi-Jonin kerronnan kautta. Kipeä totuus on kohdattava, sillä lapsuuden traumat vaikuttavat Jonin nykyiseen parisuhteeseen. Pinnan alla kytevät traumat tekevät hänestä tunnekylmän ja varautuneen. Epämukava tunne valtaa Jonin kuitenkin aina, kun avomies Samuel koittaa lähestyä häntä – sydän jyskyttää, iho alkaa kutisemaan ja pakokauhu valtaa kehon. 

”Onko näin hyvä?” Samuel kysyi, ja kun nyökkäsin, hän riisui vaatteeni. Hänen sormenpäänsä olivat kuin untuvaa, kovempikin painallus kutitti ja sai ihoni kihelmöimään. Pyyhkäisy reidestä ja kyljestä hipoi jo poltetta. En kestänyt sitä vaan aloin kiemurrella, sanoin vatsani olevan kipeä ja menin vessaan. (s. 166)

Lehtinen onnistuu mielestäni varsin vakuuttavalla tavalla kirjoittamaan niin alle kouluikäisen lapsen, nuoren aikuisen kuin vanhuksenkin näkökulmasta. Erityisesti nautin Jonin lapsuustakaumista, joissa pienen lapsen rajoittunut ymmärrys maailmasta on mielestäni kuvattu osuvasti. Nämä kohdat ovat myös kiistämättä sydäntä särkevimpiä, ja lapsen viattomuus suorastaan huokuu sivuilta. Nuori Jon ei täysin ymmärrä, miksi hänelle läheinen, hauska eno tekee joskus asioita, jotka tekevät hänen olonsa epämukavaksi, ja miksi äiti ei halua puhua yhtäkkiä kadonneesta enosta enää ollenkaan. Implisiittinen kerronta lapsen silmin jättää paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Vaiettu totuus tuntuu koko teoksen halki painostavana, mutta tavoittamattomalta. 

Kieli muistuttaa ajoittain paljon luonnollista ajatuksenvirtaa, ja kokemusta vahvistaa tietysti kerronta yksikön ensimmäisessä persoonassa. Kun kertojamme vaipuvat ajatuksiinsa ja muistoihinsa, on ajoittain vaikea erottaa, mitä sillä hetkellä tapahtuu oikeasti, ja mikä on joko kuviteltua tai menneen muistelua. Minäkerronnasta huolimatta Judyn, Jonin ja Samuelin todellisista tunteista ei aina saa kuitenkaan selkoa. On kuin he piilottaisivat syvimmät tuntonsa myös itseltään, sillä niiden myöntäminen olisi valheessa elämistä vaikeampaa. Ajoittain lähennellään jopa kertojan epäluotettavuuden rajaa. Ihminen tekee mitä tahansa selviytyäkseen, ja joskus tämä voi tarkoittaa vaikeiden asioiden kieltämistä itseltään. 

Teoksessa on mielestäni käsitelty hyvin äidin ja lapsen välistä suhdetta, ja kuinka hyvääkin tarkoittava vanhempi saattaa suojelullaan luoda parantumattoman arven lapsensa luottamukseen. Judyn suhde aikuiseen tyttäreensä on etäinen, ja heidän välillään on jo pitkään kasvanut puhumattomuuden muuri. Judy on koittanut hanakasti suojella lastaan tiedolta siitä, millainen hänen isänsä on suljettujen ovien takana, mutta salailu ja vaikea perhedynamiikka tuntuvat ajaneen äidin ja tyttären vain kauemmas toisistaan.

Jon ja hänen äitinsä ovat hyvin samanlaisessa tilanteessa. Jonille ei koskaan tarkkaan selviä, miten ja mitä äiti sai veljestään tietää, ja mikä lopulta sai äidin ajamaan veljensä pois Jonin ja hänen elämästään. Syyllisyys lapsen jättämisestä enon hoidettavaksi tuntuu painavan niin raskaana, ettei äiti kykene keskustelemaan asiasta edes aikuiseksi kasvaneen poikansa kanssa. Toisilleen lähes tuntemattomat Judy ja Jon löytävät kuitenkin toisistaan jonkun, jolle uskoutua pitkään vaietuista arvista. 

”Äitinä ei ole aina niin helppoa”, sanon aivan kuin tämä tilanne, me kaksi tässä sillalla, muuta maailmaa korkeammalla, pakottaisi pudottamaan kaikki naamiot ja jakamaan salaisuudet. (s. 251)

Nämä kallisarvoiset asiat on minulle hiukan vaikea teos. Lehtinen käsittelee elämän kipeitä ja käsittämättömiäkin asioita tavalla, joka saa palan nousemaan kurkkuun ja olon epämukavaksi.  Kivuliainta, mutta toisaalta inhimillisintä kaikessa on rakkaus, jota henkilöhahmot kokevat heitä satuttaneita kohtaan. Kun on niin pitkään elänyt riippuvaisena jostakin, on sitä ilman vaikea kuvitella elävänsä, vaikka eroa seuraisikin helpotus. Teoksen suurimpia voittoja silmissäni oli ehdottomasti sen kaunistelematon henkilökuvaus. Elämän riepottelemat ihmiset näyttäytyvät juuri niin rikkinäisinä, epätäydellisinä ja viallisina, kuin heidän lähtökohtiensa puolesta voisi olettaa olevan. Kirja antaa kuitenkin välähdyksen toivoa, lupauksen siitä, että rikkinäinenkin voi tulla vielä uudeksi, ja minuutensa hukannut löytää itsensä uudelleen.

Emilia Liljeroth

Työ tekee vapaaksi

Olavi Koistinen: Motivaatiojänis
Romaani, 472 s.
Kosmos, 2020



“Tämän on pakko olla tärkeää, koska tämä on niin hirveää.”  (s. 250)

Tee työtä, jolla on tarkoitus, sanoo vanha armeijan iskulause. Olavi Koistisen toisinkoisessa Motivaatiojänis (2020) niin kirjan päähenkilö, kertoja kuin kirjailija itsekin tekevät työtä, jolla ei toden totta näytä olevan mitään tarkoitusta. Romaanin tarina kertoo kolmekymppisestä toimistotyöntekijästä, joka kipuilee elämänsä suunnan kanssa. Töissä hän tuntee olevansa välillä hyödytön, välillä taas kohtuuttoman tärkeä. Tarinan suuri konflikti syntyy siitä, kun kirjan päähenkilö Olli Erkama luulee tehneensä ison virheen tärkeän työtehtävän toteutuksessa, mutta ketään ei loppujen kiinnostakaan se, että hän on tyrinyt. Romaani on siis satiirinen työelämäkuvaus. 

Kirja näyttäytyy lukijalle luonnosvaiheisena projektina, jota tehdään yhteistyössä kirjailija Koistisen, kuvitteellisen kertoja Grönroosin, päähenkilö Olli Erkaman sekä jonkinlaisen sosiaalisen median raadin kesken. Raati arvioi säännöllisin väliajoin kertoja Grönroosin tekstiä hashtagilla #rakentavaromaani. Tällaisen someraadin olemassaolo romaanissa kommentoi nykyajalla tyypillistä ajattelua, jossa interaktiivisuuden ja ajankohtaisuuden vaade on viety äärimmilleen. Mieleen tulevat kiusalliset Docventuresin jälkikeskustelut, jossa ADHD-puheen keskeyttävät jatkuvasti katsojien twiitit. Tarinankerronnassa hyödynnetään siis metatason kerrontaa, jossa jatkuvasti poukkoillaan edellä mainittujen äänten välillä.   

Kirjan nimi Motivaatiojänis viittaa päähenkilö Olli Erkaman ja hänen työyhteisönsä tietokoneiden näytöillä oleviin virtuaalisiin tsemppausjäniksiin, jotka pyrkivät positiivisuudellaan luomaan työntekijöistään ahkeria duracellpupuja. Työelämän tsemppaushenkisen mantran kritisoimisessa Koistisen naseva huumori puree. Kunhan on hyvä tsemppis päällä, niin työt varmasti hoituvat. 

“Mullahan on kaikki hyvin. Ihminenhän ei loppujen lopuksi väsy, vaan se on motivaatio joka hiipuu” (s. 441)

Romaani pyrkii kertomaan tarinaansa kafkamaisessa hengessä, josssa suuren koneiston syövereissä pyörivä päähenkilö taistelee byrokratiaa vastaan. 2020-luvun Gregor Samsa eli kirjan päähenkilö Olli Erkama elää harmaan loskaisessa Helsingissä. Hän ei ole edes torakka, hän on pahempaa. Hän on Communication Streamliner kiinalaisomisteisessa Xinfa Finland Oy:ssa. Jos hänen työnimikkeensä suomennettaisiin, lopputulos olisi vähintäänkin erikoinen. Niin on kyllä tosin suurimmalla osalla myös allekirjoittaneen kontaktien LinkedIn-profiileissa. “Todellisen ammattilaisen tunnistaa siitä, ettei hän koskaan tee ihan sitä, mitä käyntikortissa lukee.” (s. 31) Työelämän järjettömyyksiä kuvaillessa romaani onkin paikka paikoin ilkeämielisen herkullinen ja ennen muuta totuudenmukainen. Modernin työelämän kuvauksessa Koistinen on oivaltavimmillaan. Hetkittäinen oivaltavuus ja naurun pyrähdykset eivät kuitenkaan valitettavasti pelasta kokonaisuutta, sillä kerrontaa ryydittävät jatkuvasti postmoderniuden kuolemansynnit: liiallinen itsetietoisuus ja ironia. 

Teoksessa nimittäin kirjailijalle tarinaa tärkeämpää näyttää olevan loppujen lopuksi oma itse. Ulkokirjalliset aspektit kuten kritiikki itseään kohtaan sekoittuu kirjan tarinaan. Tällä kirjailija on koettanut häivyttää sitä, kuka itse asiassa on kirjan päähenkilö, fiktiivinen tarinan päähenkilö Olli Erkama, fiktiivinen kertoja Ulf Grönroos vaiko kirjailija Olavi Koistinen itse. Metatasolta toiselle hyppiminen ja fokalisoijan tarkoituksellinen hämärtäminen tuntuu paikoittain hyvin sekavalta. Tällainen omaan itseensä kohdistuva ironinen kerrontatyyli vie huomion pois romaanin kirjallisista ansioista. Kun kirjailija suoraan kyseenalaistaa itsensä, tulee mielikuva, ettei hän ole tosissaan minkään asian suhteen romaanissaan. Tämä tulee hyvin esiin muun muassa kohdassa, jossa kirjailija pitää tiedotustilaisuuden #rakentavaromaanin uudesta kertojavalinnasta, sillä kertoja Ulf Grönroos on puhunut ohi suunsa kirjoittaessaan romaaninsa ja suututtanut yleisönsä. Koistinen väistelee jatkuvasti yleisön kysymyksiä:    

“-Eikö Koistisella ole omia mielipiteitä? 

-Anteeksi? 

-Kun teitä kuuntelee, niin sanotte kaikkeen ehkä, ja varmaankin, ja ei välttämättä, että mitä merkityksiä tämmöisten sanojen läpi pitäisi sitten lukea?

-Ja seuraava kysymys siellä edessä” (s. 258) 

Mehukkaimmillaan romaani on kuvaillessa yksinäisen miehen viikonloppuja. Kirjan parhaimpiin kohtiin kuuluu kuvaus päähenkilö Erkaman peliaddiktiosta. Hän pelaa koko viikonlopun putkeen Civilization-peliä, jossa hän sortaa ja alistaa vieraita kansoja, rakentaa kansakuntia ja kehittää kulttuuria. Virtuaalimaailma tarjoaa päähenkilölle hetkittäisiä voimafantasioita, koneiston pienen osan kostoa suurta maailmaa kohtaan. Varsinkin kaltaiseni nuoret aikuiset, jotka ovat viettäneet lapsuutensa tietokonepelien parissa, voivat varmasti samaistua Erkaman viikonlopun kestävään pelimaratoniin: 

“Mies naputtaa jalkaansa parkettiin adrenaliinihorkassa. Hän vyöryy kartalla itään tankeilla fregateilla lentotukialuksilla, armeija on paisunut suureksi ja työlääksi liikuttaa, mitä rakennat Issykissä, mitä rakennat Chertomlykissä, hohhoijakkaa ihan sama. Pissattaa mutta ei jaksa mennä vessaan. Tankki on valmis Kul Obassa. Tankki on valmis Myrivissä. Sukellusvene on valmis Kul Obassa. Broadway: valmis. Rokkenroll: valmis. Yhdistyneet kansakunnat: valmis. Tulevaisuus alkaa olla valmis, jopa geenimuuntelu on kehitetty. Mies repii kannettavan tietokoneen telakasta mukaansa vessaan. Kolme ydiniskua Pekingiin! Hävitys. Vihdoin ja viimein Kiina on tuhottu, skyyttien kivikaudella kokemat vääryydet oikeudenmukaisesti kostettu. Sotilaallinen voitto, mitäs sitten?” (s. 77)

Erkama tekee työtään viikonloppujaan varten, jotka hän kuitenkin tuhlaa turhuuteen. Jälkiteollinen maailma, jossa individualistinen paratiisi odottaa niitä, jotka sen vain haluavat lunastaa työnteon kautta, tarjoaa vapautta. Työnteon ei kuulukaan olla mukavaa, kivaa, helppoa tai merkityksellistä, koska se on portti johonkin suurempaan hyvään. Tee siis inhottavaa ja epäinhimillistä työtä ja paljon, jotta voisit viettää vapaa-aikaa. Toisaalta romaanissa tulee hyvin ilmi, että Erkama ei edes vapaa-ajallaan pysty nauttimaan elämästään. Hän ei tiedä, millä tavalla vapaa-aikaansa viettäisi, vaan availee työsähköpostejaan ja stressaa työtehtäviään jatkuvasti. Hän ainoastaan haaveilee menevänsä treffeille tai tapaamaan ystäviään. Elämän merkityksellisyys korostuu hänelle ainoastaan töissä, jotka itsessään ovat tarpeettomia. Erkaman työnkuvaan kuuluu nimittäin sähköpostien tuhoaminen ja raporttien kirjoittaminen, joita kukaan ei oikeasti lue. Koko minuus uhrataan työelämälle. Työntekeminen näyttäytyy paradoksina.

“Ihminen lakkaa olemasta ihminen, kun hän on työpisteellä.” (s. 327)

Romaanissa teknologinen kehitys saa myös huomattavan paljon painoarvoa työelämän problemaattisuuden lisäksi. Kehityskritiikki ei varsinaisesti suuntaudu teknologiseen kehitykseen sinänsä, vaan siinä käsitellään työyhteisön suhtautumista työpaikalla tapahtuviin kehityksiin. Henkilökunnan ruokalaan kehitetään koneoppiva systeemi, joka alkaa nimeämään ruokia absurdisti, eikä kukaan tunnu välittävän siitä. Lopulta kone sotkee keskenään henkilökunnan terveystiedot ja ruokailutottumukset ja se luo mirtatsapiinikanaa, joka vaivuttaa työyhteisön uneen. 

“Ei oteta liian korkeita tavoitteita. Mitä jostain Googlestakin ois tullu, jos sen perustajat ois nykertäneet sitä hakukonettaan autotallissa, kunnes se on täydellinen. Eivät nyhertäneet. Google julkaistiin keskeneräisenä ja sitä parannettiin käyttäjäpalautteen perusteella, vaikka varmasti varhaisversio raivostutti ja turhautti.” (s. 279)

Yhteiskunnassa, jossa burnout ei ole enää harvojen kokema, kohtuuttomasta työmäärästä ja merkityksettömyyden tunteesta johtuva tila, vaan statussymboli menestyksestä, Koistisen teosta voidaan pitää ajankohtaisena. Odotukset ovat korkealla silloin, kun lähtee lukemaan romaania, joka käsittelee yhtä milleniaalien tärkeimmistä huolenaiheista: työn merkityksellisyyttä. Valitettavasti kirja alkaa nopeasti toistamaan itseään ja #rakentavaromaani vesittää kirjan tematiikkaa sen sijaan että vahvistaisi sitä. Someraadin kommentointi kirjailija Koistisen työstä antaa kuvan siitä, että kirjailija ei ole tosissaan romaaninsa kanssa. 

“TeroKarsteinen: Mitä muuta voi odottaa 41-vuotiaalta setäukkelilta, joka kirjoittaa pyramidin huipulta kato vähän yhteiskunta-analyysia?” (s. 260) 

Hyvistä lähtökohdista alkava ja terävää kritiikkiä sisältävä romaani valitettavasti sortuu omaan mahdottomuuteensa. Aihe ja teema sekä oikeasti hauskat kohdat ovat sellaista, että kirjasta haluaisi pitää. Kirja jättääkin ristiriitaisen tunteen, kun se on saanut loppuun. Tuntuu siltä, että Koistinen ei itse asiassa uskalla sanoa mitään, vaan peittää itsensä ääri-ironian kilvellä, jonka taakse hän voi tarvittaessa piiloutua, silloin kun maailmantuska kasvaa sietämättömäksi. Ainoa totuus on tarkoituksettomuus. Kirja piehtaroi omassa tarkoituksettomuudessaan ja kieriskelee ironiassa tuskallisuuksiin saakka. Millään ei näytä olevan mitään merkitystä, ja se näyttäisi olevan kirjan suurin oivallus. 



Ilmo Muuronen

Vuoden 2020 paras toinen teos on…

Vuoden 2020 Toisinkoinen-voittaja on Cristina Sandu teoksellaan Vesileikit. Onnittelut voittajalle ja kiitos kaikille gaalaa seuranneille!

Vuoden 2020 palkinnonjakotilaisuus järjestettiin poikkeusolojen takia Oodissa aiempia vuosia pienemmällä osallistujamäärällä. Tapahtuma livestriimattiin Toisinkoisen Facebook-tilin kautta.

Teos sai kehua etenkin ilmaisuvoimastaan. Heinäkuussa julkaistussa kritiikissään raadin jäsen Minna-Elina Piscorec kirjoittaa: ”Cristina Sandun teosta lukiessa huomaa nopeasti käsillä lepäävän kirjan olevan kaikkea muuta paitsi pieni. Kirjailijan täytyy olla taitava täyttääkseen 118 sivun kokonaisuus tällaisella latauksella. Teoksessa luvut keskustelevat keskenään hämmästyttävän hienovaraisella ja harkitulla tavalla.”

Kuvassa voi olla 1 henkilö, silmälasit, ulkovaatteet ja kukka
(kuva: Erik Räsänen)

Vuodenajat ilman ilmaa

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä 

Runokokoelma, 69 s.

Gummerus, 2020

Lähetä minulle ympyrä (2020) tuntui kuin keskitalven kylmä viima olisi levinnyt kasvoille ensimmäisellä ovenavauksella. Mitään näin latteaa ilmaisua teoksesta ei tosin löydy. Jäänviileä ja kipeänraikas runokokoelma on oiva toisinkoinen.

Sekä dramaturgiksi että kuvataiteilijaksi valmistunut Silja Kejonen kipusi esikoisellaan Vihkilumen talo (2017) Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Odotukset toiselle kirjalle olivat korkeat. 

Tapetinsinisessä takakannessa puhutaan ratsastuksesta ja dallaspullista. Etukannen kirkaankeltainen pyyheturbaani vaikuttaa iloiselta. Lämminhenkisten kuorien sisältä alkaa kuitenkin kylmä todellisuus. Kahteen osaan jaetun kokoelman ensimmäinen kappale on talven ja pimeän värittämä. Roolirunoiksikin tulkittavassa kokonaisuudessa arvotaan ja haudataan. Impi Aurora Umpilammeksi itsensä nimeävä puhuja on 69-vuotias tupakanhajuinen saksikäsi, mutta toisaalta myös yksinäinen lapsi. Hän lyö pasianssia pöytään ja aika kuluu huomaamatta. Isä tulee paikalla ja sitten ei enää. Mannerheim käy kampaajalle. Hiuksia leikataan, varastoidaan. Samaan aikaan menetetään ja yritetään hallita sitä mitä on. Katsotaan peiliin, josta ei näe. Kuin pitäisi opetella se uudestaan.

Kaalinkerä haudataan, päälle ripotellaan hiekkaa ja mustapippuria. Poimitaan takapihalta

onttoja kukkia, joita kukaan ei tunne entuudestaan eikä sen jälkeen.

Luetaan muistokirjoitus ääneen.

                                     Muista minuaminua. [ – ] ”

Äitisuhteiden teema on vahvasti läsnä. Puhujan oma äiti on enää vain lehmän kasvoilla ja kissaemo kuolee poikasensa ollessa liian pieni. Paikalla on vain vanhuksia. Puhuja ei itsekään halua lasta. On vain minäminä. Mijöö vaihtuu perisuomalaisissa maisemissa raviradoista Mikkeliin, kun hattaroina leijailevat säkeet tiivistyvät lukijan ajatuksissa kiteytyneen veden maisemiin. Väliin jäävään taivaantilaan on pysähdyttävä miettimään. Kirjaimet tuntuvat teräviltä.

Toisen osion kohdalla sää vaihtuu, tulee kevät, kesä ja perhoset, läkähtyneisyys. Runon rytmi tuntuu lukiessa intensiivisemmältä, kun aiemmin mainittujen Immen, isän ja lapsen sijaan puhutaan parisuhteesta. Puhuja vaihtuu puhtaammin minä-muotoon ja säkeet tuntuvat lukiessa tiheätempoisilta, vaikka ilmatila säilyy vaihdoissa. Tämä ero ei ole kaunis, katkeransuloinen tai edes surullinen. Raadollisen makuinen kitkeryys tunkee ulos riveistä.

Makaan kasvihuoneessa. Talossa ei enää voi olla, astun koko ajan kynnyksen yli

tyhjään. Enkä halua parisuhdetta. Keltainen pyyhe turbaanina, sellainen, kun 

kävellään pihan poikki saunaan. Olen laittanut vähän paikkoja, ripustanut puoliksi kuoritun

appelsiinin kattoon roikkumaan sen oranssi valo öisin. Räystäskourassa nukkuvat harakat,

saranat hikoilevat, taivaan alumiinikaari, avaruus galvanoitua terästä [ – ]”

Puhuja piiloutuu paljon. Toisessakin kappaleessa ääni tuo kuviin mukaan aavikolla ratsastavan parin. Kavion askelten joukkoon on kaivettu huomiot terapeutista ja kielen alle sulavasta lääkkeestä. Sinertävä ikea-kassi ja kurjet tuovat sanallisella tasolla valoa läpikäytävään kieputukseen. Silti aktiivinen kuolema on läsnä molemmissa osioissa. Lukija saa hakea lohtua appelsiininkuorien hajusta ja tunnistettavista maisemista. Toisaalta arkipäiväisyys nivoutuu kapeneeviin seiniin. Yhdessä vuosien kato, paot ja hapettomuus ovat kuva pinttyneestä mielestä.

Vaikeat ja traumaattiset ihmissuhteet ovat tulkittavissa teoksen temaattiseksi keskiöksi. Niin epätasavertaisen parisuhteen kuvaus kuin äiti- ja lapsisuhteen katkeaminen pistävät neulan tavoin lukijan sydämeen. Teos ei ole vuodattava. Se ei ole holtiton purskahdus kipeitä tunteita. Kuvien alta se tulee kuitenkin iholle. Huomaan hengitykseni. Pako homeisista ja hapettomista taloista on raskas. Myös naisen aseman ja roolin ahtauden teema on aistittavissa tilana, josta on laukattava nopeasti pakoon. Tiheä toisteisuus luo usealle sanalle teoksen sisäisiä merkityksiä, tuntumatta kuitenkaan missään välissä siltä, että samaa kierrätettäisiin tahattomasti. Teos kutsuu selvästi tarkastelemaan itseään ja merkityksiään useaankin otteeseen.

Lähetä minulle ympyrä ei ole runoa mullistava teos, mutta se on kiinnostava kokonaisuus. Jos jotain jäisin teoksessa kaipaamaan, se olisi hengitystila. Vaikka sitä luo rytmi, tarvitsin sitä myös tunnetasolla. Tekstuaalisesti ja temaattisesti raskas teos voi paikoitellen uuvuttaa matkallaan, vaikka säkeet olisivatkin kaukana toisistaan. Hienojen lauseiden kudos ei aina tunnu vaivattomalta, vaikka selvästi harkittu kokonaisuus kulkeekin eteenpäin. Kirjailijan runollinen kyvykkyys sekä sanojen ja tilankäytön taito tekevät teoksesta kuitenkin upean lukukokemuksen. Olo on apeudesta huolimatta virkistynyt. Ajatukset juoksevat eteenpäin.

Lopuksi kerron jotakin. Tämä on kaunista. Ensin menen jäiseen veteen niin kauas että hartiat peittyvät.

Teen kasvoilla itkun kaltaisia liikkeitä

Eve Saarnilehto

Sävelistä ja hyönteisistä

Johanna Laitila: Synty

Romaani, 240 s.

Otava, 2020

Hyönteisiä vilistelee talossa, veri valuu, vuotaa ja suonet tulevat näkyviin. Sydämet sykkivät ja käsiä on aina pyrkimässä ottamaan toisesta kiinni. Johanna Laitilan Synnyssä (2020) historiallisiin maisemiin sekoittuu lähes mystistä väkivaltaa ja kammoa.

Kansien avautuessa teos lähtee käyntiin jo 10 000 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, keskeltä hyönteisten valtataistelua. Pääasiassa tarina sijoittuu kuitenkin 1900-luvun alun Helsinkiin, vuosille 1917 ja 1912. Teoksen päähenkilö Aleksanteri on kääntäjä, pianonsoittaja ja harvemmin asunnostaan poistuva laiha mieshenkilö, jonka päänsisäinen maailma löytää pakkomielteisen kiinnostuksen kohteen naapuriin muuttavasta venäläisestä kirjeenvaihtajasta. Omaa yksinäisyyttään ja riippuvuuttaan muista henkilöistä miettivä Aleksanteri on saanut kyllikseen imartelevista maskeista ihmisten kasvoilla ja rupeaa hitaasti puntaroimaan, mitä taka-ajatuksia pienenevässä sosiaalisessa piirissä hänen ympärillään liikkuu. Samaan aikaan ajassa taaksepäin sydämien pamppailua seuraava naishenkilö kamppailee hyökkääväksi muuttuneen kaupungin ja vatsansa kanssa.

Kärpänen oli jo väsynyt, ja Eero sai helposti tartuttua sen vapaaseen siipeen. Iho pojan kynsien alla muuttui valkoiseksi tämän nipistäessä siipeä tiukasti sormissaan. Ulja veti kärpästä toisesta siivestä, poika toisesta. Lopulta Uljan pitelemä siipi lähti kokonaan irti, pojan sormissaan puristama siipi murtui keskeltä, ja kärpänen tipahti pöydälle heidän väliinsä.” (s.54)

Synty on kolmesta viiteen osaan jakautuva, yksittäisiltä kappaleiltaan nimeämätön romaani. Se on maustettu kitiinirakenteisilla, Chopinilla ja epämukavuuden kuvauksella. Erityisesti musiikin, äänen ja äännähdysten kuvailu ja käyttö luovat oman rytminsä juonenkulun rinnalle. Jos Laitilan esikoista, Lilium regalea (2019) on kuvattu runolliseksi realismiksi, voi Synnystä olla löytävinään ainakin inhorealismin yhteyden ruumiillisissa ja verenmakuisissa kuvauksissa. 

“[ – ] Se heilutti tuntosarviaan ja laskeutui seinää pitkin kohti sänkyäni kuin öljyinen, kolmepisarainen kyynel. Kuudella niveljalallaan se vilisti alas seinää,

nivel

      nivel

             nivel

nivel

       nivel

              nivel

Muurahainen oli ensin muka tuolla, sitten se olikin jo tässä, kosketuksen päässä, kun minä räpäytin silmiäni. Se oli elävä kyynel, pimeää, pirun silmästä tipahtanutta ainesta.” (s.101)

Laitilan romaani ei musiikista huolimatta virtaavuutensa kannalta eroa mielestäni suuresti korkeakirjallisuuden pyrkimyksistä. Se on kielellisesti miellyttävä ja persoonallinen, muttei asettele kuvauksia poikkeavan omalaatuisella tavalla. Niukka dialogisuus ja useat toistuvat motiivit asettaisivat sen tältä kannalta akselille lukukokemusteni joukkoon. 1900-luvun alku ja kärpäset tuovat heikosti mieleen Sofi Oksasen Puhdistuksen, vaikka romaanit ovat muuten hyvin erilaisia. 

Uniikkius teoksessa onkin sanojen sisällössä. Oikea anti on henkilöhahmojen suhteissa ja heidän asemassaan omassa miljöössään. Useasti toisensa nimeävien Aleksanterin ja Ivanovin – vaiko Aleksandrin ja Uljan? – välille syntyy monivivahteinen ja erikoislaatuinen suhde, jossa Darwin-patsas ja ylväiden lauseiden puntaroiminen sekoittuu sekaviin uniin, vereen ja muurahaisiin. Hitaasti suhteiltaan aukeavat rinnakkaiset aikarakenteet luovat kirjan läpi kestävän jännitteen. 

Pienestä sivumäärästään huolimatta teos on kylläs. Jopa sen verran, että suurempaa rikontaa ja hajontaa voi tietynlainen lukija jäädä kaipaamaan. Lauseita maisteleville ja kuvailuntäytteisiä teoksia ahmiville se on kuitenkin rikas ja makea. Lyhyiden kappaleiden väliin on hyvä jäädä hetkeksi lepäämään. 

Psykologiseksi luonnehdittu romaani uskaltaa kohtalaisen hienovaraisesti piirtää pöydälle kuvaa elinvoiman vievistä voimista, vallanjanosta ja alle painuvista liikuttajista. Lähestyttäessä loppua tuskin monikaan voi sanoa, että osasi ennalta odottaa tällaista lukukokemusta.

Eve Saarnilehto

Kuinka idylli särjetään

Paula Nivukoski: Mainingin varjo
Romaani, 381 s.
Otava, 2020

On vauras pappila. On ankara, yhteisön keskuudessa arvostettu isä, pappilan isäntä. On lapset, joita nuoruus, vilpittömyys ja elämänhalu pakottavat koettelemaan niitä raameja, jotka pappilaan syntyminen on heidän näköalojensa ympärille tiukasti asettanut. Ennen kaikkea: on aikuisuuden kynnyksellä oleva pappilan tytär ja hänen houkutuksensa, salskea kansanmies.

Paula Nivukosken toisen romaanin Mainingin varjo asetelma on tutun oloinen. Romaanissa eletään 1900-luvun alkuvuosia, mutta kiinnekohdat kotimaisen kirjallisuuden saralla ulottuvat mielessäni aina 1800-luvulle saakka. Pappilan lasten ongelmallisia isäsuhteita ovat 1800-luvun lopulla kuvanneet esimerkiksi Minna Canth ja Juhani Aho, ja sitä, miten hienon talon tytär rakastuu vanhempien tarjoamien ehdokkaiden sijaan ”väärään” nuorukaiseen, käsitellään jo ensimmäiseksi suomalaiseksi romaaniksi tituleeratussa teoksessa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, jonka Fredrika Runeberg kirjoitti 1800-luvun alkupuoliskolla. Ilahduttavasti Nivukoski kuitenkin luo nimekkäiden edeltäjiensä käyttämistä lähtökohdista jotain omanlaistaan. Mainingin varjossa ei juututa pohtimaan pelkästään sukupolvien yli ulottuvia sosiaalisia normeja, vaan tartutaan myös muihin suuriin teemoihin, kuten syntymään ja kuolemaan.

– Välkommen hem!

He suutelivat hämärässä huoneessa, hämähäkit hiipivät piiloihinsa hirsien väleihin. Ajanlasku pysähtyi tai alkoi, he olivat juuri irronneet kartalta.” (s. 14)

Teoksen alussa toisiinsa salassa rakastunut pari, pappilan tytär Evalina ja köyhä kalastaja Anders, pakenevat mantereen sovinnaisuussääntöjä romanttisesti avomeren laidalla sijaitsevalle luodolle. Luoto on Evalinalle jotain käsittämättömän turvallista, hän kutsuu sitä ”maaksi jota ei ole”, herättäen mielikuvan viittauksesta Edith Södergranin runoon “Landet som icke är”, joka kuitenkin Mainingin varjon maailmassa julkaistaisiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Sinne, autioon kalastajamajaan, jota käytetään vain hylkeenpyyntiaikaan kevättalvella, he loisivat kotinsa joksikin aikaa. On kesä, heillä on toisensa, ja koko maailma on heille kuin meri, joka luodon takana rajattomana aukeaa. Paikoin idylli ja sen maalaileva kuvaus ovat itselleni jopa liikaa, niin kovin kaunista kaikki on. Alusta asti idylliä luodolla kuitenkin varjostavat muistot siitä, miksi Evalina ylipäänsä halusi tarttua Andersiin ja kadota tämän kanssa kotoaan. Synkimmän varjon Evalinan ylle on jättänyt isä.

Vaikka isä on teoksessa oikeastaan tapahtumien taustalla, on hänen roolinsa tapahtumien liikkeellepanevana voimana keskeinen. Mielivaltaisella ankeuttajuudellaan isä sysää äidin masennukseen ja saa tyttäret pelkäämään itseään. Nivukoski luo arkisten tilanteiden kuvauksellaan lohduttoman mielikuvan siitä, miten alkoholismiin vajoava, pastorin rooliinsa uppoutuva isä hiljalleen menettää elämästään ilon ja alkaa enää vallita perheen yllä jonain arvaamattomana, kireänä, inhottavana. Yksi teoksen toistuvista motiiveista on valokuvaus, jonka avulla äiti tallentaa muistoja kauniista yhteisistä hetkistä. Kerta toisensa jälkeen isä rikkoo nämä hetket, kunnes lopulta särkee myös itse kameran. Tämän jälkeen äiti on lopullisesti lyöty.

Elämää saarella ja Evalinan muistoja elämästä pappilassa ja perheen kesähuvilalla kuvataan teoksessa vuoron perään. Molemmissa tarinalinjoissa edetään vääjäämättä kohti synkempiä ja synkempiä sävyjä. Lukeminen käy melko yksipuolisen toivottomuuden vuoksi välillä raskaaksi, ja huomaan jääväni kaipaamaan teokseen tietynlaista keveyttä, jota voisi luoda esimerkiksi huumorin keinoin. Huomaan kaipaavani sitä, että kirjan hahmot saisivat minut nauramaan.

Peili putosi läpi tuulen ja pirstoutui sitten aivan liian lähelle.

Aamuauringon valo ylettyisi vielä peilin hopeoituun pintaan. Sitten aallot alkoivat hitaasti peittää sirpaleita kaiken sen tumman alle, jota syvyyksissä velloi.

Kuva sammui vähitellen, maailmaa näkyi vain pilkahdus kerrallaan.

Sitten pelkkää mustaa, luvatta puhkeava harmaa aamu. Paperin valkeus kulunutta pöytää vasten.” (s. 267)

Mainingin varjon kieltä kuvaisin paremman ilmauksen puutteessa runolliseksi. Esimerkiksi Evalinan ja Andersin saunoessa kiuas ”napsahteli pehmeää hiljaisuutta”, samalla kun ”jossakin kaukana heidän ulkopuolellaan aika rasahteli rikki” (s. 27). Myös lyriikalle tyypillinen vastakohtien peräkkäin asettaminen tietyn mielikuvan voimistamiseksi on teoksessa toistuva keino. Kun raskas kiviurakka saadaan päätökseen, on viimeinen kivi ”kaikkein raskain. Se ei painanut enää mitään” (s. 243), ja samaan tapaan kirjettä kirjoitettaessa on maailma paperilla ”jäljittelemätön, se oli pelkkää jäljitelmää ja siksi niin kipeästi tosi” (s. 261). Kun useimmat juonelliset romaanit pitäytyvät melko konkreettisessa kielenkäytössä, hyödyntää Nivukoski rohkeasti sanoja ja ilmaisuja, jotka jättävät lukijalle tulkinnanvaraa. Teoksen kielessä onkin parhaimmillaan juuri sellaista ilmavuuden tuntua, jota olisin vaikkapa hauskuuden myötä kaivannut myös itse tarinaan.

Ryhmä Halmeella on töitä

Tomas Gads: Luopiot
Romaani, 316 s.
Bazar, 2020

“Mistään ei voinut aavistaa, että tuli ja jää kohtaisivat tänään. Hän istui linja-auton viimeisellä penkkirivillä, jotta muut eivät näkisi häntä, mutta hän näkisi kaiken. Sillä tavalla hän hallitsi tilannetta, eikä sattuisi yllätyksiä. Kukaan ei pystynyt tuijottamaan. Arvioimaan häntä katseellaan. Yksikään matkustajista ei onnistuisi kiinnittämään huomiota edes siihen, kuinka rumat kengät hänellä oli jalassaan. Hän oli vain varjo, näkymätön aave.” (s.7)

Jos ei kaiken, niin ainakin kirjailijanimen Tomas Gadsin takana ovat rikosromaanisarjaa kirjoittavat Kaisa Nummela ja Satu Roos. Heidän yhteistyönsä tuloksena syntynyt Pirulainen (2019) on saanut jännittävää jatkoa. Luopiot (2020) eli sarjan toinen osa jatkaa siitä koukusta, johon edellisessä jätettiin roikkumaan. Psykologiseksi rikosromaaniksi tituuleerattu dekkarisarja nykäisee lukijan seuraamaan Lounais-Suomen poliisin erikoistiimi Ryhmä-Halmeen rosoista joukkoa. Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi 2019 yltäneen esikoisen perään tämä vuotta myöhemmin ilmestynyt toisinkoinen ei valitettavasti aivan yllä edeltäjänsä tasolle. Luopiot on kuitenkin ensimmäistä osaa ehyempi kokonaisuus ja tarina etenee edelleen erinomaisen vetävästi.

Luopiot jatkaa luonnollisesti Halmeen työryhmän parissa aloitettua matkaa. Ryhmälle tulee uusi murha selvitettäväksi, murha, joka tuntuu henkilökohtaisemmalta: rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman löytää järkytyksekseen mökkinsä rappusilta ruumiin. Työryhmän toinen jäsen Sergei Petrov tajuaa tästä kaikesta jotain, jonka jättää kuitenkin kertomatta muille. Näin kaksi ryhmän jäsentä tuupataan heti alussa pois pelistä. Ann-Mari hyllytetään tutkinnasta ja Sergei päätyy säätämään omiaan. Keikahdus tapahtuu kun Pirulaisessa Ann-Mariin suunnattu huomio kääntyy tällä kertaa enemmän kohti Sergeitä.

Halmeen tiimin jäsenet ovat kaikki keskenään erilaisia. Sarjan ensimmäisessä ja toisessa osassa huomion keskipisteeksi nousee aina hiukkasen enemmän joku tietty tyyppi. Ratkaisuna yhden henkilön etualalle nostaminen on toimiva. Se koukuttaa lukijaa, joka haluaa tietää vielä enemmän ja entistäkin syvemmin. Luopiot osassa jännite syntyy heti alussa, kun Sergei Petrov tajuaa, että ruumiin taskusta löydetty henkilöllisyystodistus kuuluu toiselle:

“- Aleksei Vladislavovitš Mihailov, syntynyt 25.12.1989.

  -Siinähän meillä on henkilöllisyys, innostui Magnus.

  -Tuo on kyllä helvetin äkkinäinen johtopäätös.” (s.28)

Petrov päättääkin häipyä isyyslomalle tekemään omaa tutkimustaan asiasta. Lähihistoriaa puidaan itärajan toisella puolella myös menneisyyden näkökulmasta, melkein kolmekymmentä vuotta takaperin. Pettymys lukijalle tulee kun Petrovin kuumottavaan tilanteeseen johtanut oma seikkailu päättyy kuin seinään. Tästä päästään kuitenkin hakattuna takaisin Turkuun, jossa Halme tulistuu Petrovin myönnettyä sooloilunsa:

“Sergei nosti käsiään ylös estääkseen nuhderyöpyn.

-Tiedän, tiedän. Ei tarvitse kertoa. Minun oli yksinkertaisesti pakko mennä. Toimin omin lupineni ja sain selkääni.

– Sitten tiedät senkin, että teen kaikkeni, jotta se paskiainen saadaan kiinni. Ja minun puolestani voidaan toimittaa Siperian pimeimpään kolkkaan. Aina sinne asti missä helvettikin jäätyy. Mutta meillä on myös toinen yhteinen huolenaihe.” (s.204)

Jaetusta huolenaiheesta saat tietää lisää lukemalla teoksen itse. Tämä psykologisia sävyjä omaava dekkarisarja on varmasti monen mieleen, mutta allekirjoittaneelle se jättää kaikesta yrityksestä huolimatta valjun olon. Rikoksentekijän mielenmaiseman sekä poliisiryhmä tiimin välisten suhteiden kuvaus on dekkarin parasta antia. Lyhyet luvut vetävät lukijaa mukanaan tapahtumasta toiseen. Luopiot on toiminnan ja poliisintyön kuvausta “dekkareimmillaan”. Se kiihdyttää moneen suuntaan ja vetää lopuksi langat yhteen.

Minna-Elina Piskorec