2020

Loputtomien sitaattien meressä helmiä ja oivalluksia tunteista

Toiset kasvot kansikuva Palladium kirjat


Marjo Kirjavainen: Toiset kasvot
Runokokoelma, 72 s.
Palladium Kirjat, 2019

 

“Elämä ei ole ymmärrettäväksi,
vaan koettavaksi.” (s. 46)

 

Sitaatti tiivistää hyvin Marjo Kirjavaisen toisen runokokoelman Toiset kasvot (2019), jonka runot eivät pyri selittämään tai ymmärtämään tunteita, vaan keskittyvät nimenomaan niiden kokemiseen. Kokoelma sukeltaa tunteiden kautta moniin teemoihin, kuten yksinäisyyteen, sairauteen, toipumiseen ja uudelleen rakentamiseen. 

Merkittävä teema teoksessa on myös taide, jota käsitellään sekä taiteen tekemisen että taiteen ja yhteiskunnan välisen suhteen kautta. Taide auttaa puhujaa asioiden käsittelyssä silloin, kun niitä ei pysty itselleen selittämään eikä niille itse voi tehdä mitään muuta kuin hyväksyä. 

“Taide on peili.
Se on auttanut minua käsittelemään vaikeita asioita.
Niitä, joille ei aina itse voi mitään.” (s. 9)

Runot ovat ilmavia ja nopealukuisia, mutta runsaat tauot ja lyhyet runot jättävät tilaa lukijan pysähtymiselle ja pohdinnalle. Useissa runoissa viimeisen säkeen perästä puuttuu piste, ja viimeinen säe jää kuin ilmaan leijailemaan jättäen lukijan mietiskelemään sen äärelle, mikä toimii runoissa selvänä tehokeinona sanoman vahvistamiseksi. 

Kokoelmassa matkataan erilaisiin kulttuureihin ja tarkastellaan aivan läheltä, miten Suomi, Ranska ja Venäjä kohtaavat toisensa. Kirjailijan itsensä maalaamat akvarellit muodostuvat tärkeäksi osaksi teosta ja sen tunnelmaa. Akvarelleja on lähes jokaisella aukeamalla, ja ne täydentävät teosta merkittävästi tuomalla kasvot runojen käsittelemille tunteille – teos tuntuisi suorastaan keskeneräiseltä ilman akvarelleja. 

Kokoelma on jaettu neljään osaan teemoittain: ensimmäinen osa koostuu pitkälti puhujan itsensä ja tunteidensa tarkastelusta taiteen voimin sekä toipumisesta ja sen jälkeisestä elämän uudelleen rakentamisesta. Se pureutuu taiteilijuuden kysymyksiin, joita puhuja pohtii esimerkiksi näiden kahden runon kohdissa:

On kyseenalaista, voiko maalauksella muuttaa
maailmaa. Mutta varmaa on, että maailma
muuttaa taiteilijaa.” (s. 9)

Kun kirjoitan, annan jotakin pois. Enkä saa mitään takaisin.
En edes osaa kuvitella, miten kirjoituksiani luetaan.” (s. 7)

Toinen osa sijoittuu Ranskaan, jossa puhuja kokee ja tutkii yksinäisyyttä, hetkeä ja pysähtyneisyyttä. Sitä värittävät vahvasti reaalimaailmassa tapahtuneet traagiset terrori-iskut Ranskassa, kuten Pariisin isku ja Nizzan ampumavälikohtaus vuonna 2016. 

Kokoelman kolmannessa osassa siirrytään Ranskasta Suomeen ja Venäjälle, joissa puhuja eli lapsuutensa ja nuoruutensa. Alun runot sijoittuvat Tampereelle, ja aiemmissa osissa oletettavasti aikuinen puhuja on nyt lapsi. Jo lapsena puhuja uppoutuu venäläiseen kirjallisuuteen koko sielullaan, ja nuoruusvuotensa hän viettää Venäjällä, jonka kulttuurin keskelle kolmannen osan loppupään runot sijoittuvat. 

Viimeinen osa siirtyy lapsuudesta ja nuoruudesta sairauden ja ikääntymisen käsittelyyn. Puhuja käsittelee omaa syöpäänsä ja siitä toipumista, ja pohdiskelun aiheeksi pääsee myös jo tuttu teema, yksinäisyys. Teemaa käsittelee neljännen osan nimetön runo, jossa yksinäisyyttä kuvataan seuraavasti: 

Yön jälkeen minut on jätetty heitteille
tunteiden yksinäisille kaduille.
Niin kuin kaikki ihmiset.” (s. 67)

Ihminen on lopulta aina yksin, omien tunteidensa kanssa hiljaisuudessa. Etenkin oma sairastuminen voi syöstä ihmisen syvään yksinäisyyden onkaloon, kun tuntuu, ettei kukaan täysin tavoita tai ymmärrä omia kokemuksia samalla tavalla kuin ne itse ymmärtää. Toisaalta jokainen ihminen on tavalla tai toisella yksin, joten eivätkö kaikki siten kuulu samaan yksinäisten ihmisten yhtenäiseen joukkoon?

Runokokoelmassa on runsain määrin viittauksia erilaisiin lähteisiin, jotka on siroteltu sinne tänne pitkin kokoelmaa. Viimeiseltä sivulta löytyy sivun mittainen lähdeluettelo, jonka avulla huomaa helposti muutaman viittauksen jääneen ensimmäisellä lukukerralla itseltä huomaamatta. 

Viittauksissa on käytetty lähteitä laidasta laitaan toisista runoilijoista laulajiin ja kansansaduista Janten lakiin. Esimerkiksi runon “Mustalla merkitty valkea lintu” säkeiden väliin on liitetty säe “No woman, no cryBob Marleyn kappaleesta. Sivun 65 nimettömässä runossa on ote Edith Södergranin ruotsinkielisestä runosta “Tähdet”, joka on puolestaan sijoitettu sivun yläkulmaan erilleen Kirjavaisen runosta selväksi viittaukseksi täydentämään runoa. Sekä Södergranin että Kirjavaisen kyseiset runot kertovat omalla tavallaan yön pimeydestä ja tyhjyydestä sekä suruista ja haavoista; sirpaleista. 

Toisinaan viittaukset tuovat kaivattua lisäarvoa ja syvempää merkitystä runoille, mutta kokoelmassa niitä on niin monta, etten lukiessani pysy yhtään kärryillä lähteistä ja kaikkien viittausten tavoitteista. Loputtomilta tuntuvat sitaatit ja viittaukset tekevät kokoelmasta toisinaan liian haastavan ja sekavan. 

Pidän paljon Kirjavaisen runokokoelmasta etenkin runojen kauniin kielen vuoksi. Myös tiivistunnelmaiset akvarellit tuovat kokoelmaan paljon, ja ne syvensivät omaa lukukokemustani merkittävästi. Runoista löytyy joukosta erottuvia helmiä ja kauniisti sanoiksi puettuja oivalluksia ihmisen tunteista. 

Kokoelman yhtenäisyys on myös hyvin tarkkaan mietitty, ja joihinkin teemoihin palataan useaan kertaan. Esimerkiksi runossa “Minä olen toinen” (s. 13) puhuja kävelee Näsijärven jäällä pohtien: “Miksi juuri minä olen yhä hengissä?” Kyseinen runo ja säe saavat uuden merkityksen, kun kokoelman myöhemmässä runossa kerrotaan Kuru-laivan uppoamisesta Näsijärven jäällä (s. 56). Myös pakolaisuus ja köyhyys ovat useissa runoissa toistuvia teemoja: kerjäläistyttö vastasyntyneen lapsen kanssa, pakolaistyttö kymmenen uutisissa ja yksinäisyydestä kertovan runon ohimennen mainittu säe “Kerjäläinen istuu liikkumatta rukousasennossa / huurteisella kivetyksellä sillan korvassa.” (s. 67) 

Puhuja huomaa jatkuvasti ympärillään tapahtuvia maailman tragedioita, joiden kanssa hän elää rinta rinnan niin, että niistä on tullut arkisia murheita. Sinne tänne arkisiksi osiksi runoja ripotellut uutiset ja tragediat eivät suinkaan ole umpimähkäisesti kokoelmaan sijoiteltuja, vaan jokaisella on oma paikkansa ja tarkkaan mietitty tehtävänsä. Kokoelma on yhtenäinen, harkittu ja hyvin kasassa pysyvä. 

Jään kuitenkin kaipaamaan kokoelmalta jotain uutta, sävähdyttävää ja yllättävää. Monien runojen kohdalla koen, että niiden teemat ovat jo pitkälti kirjallisuudessa käsiteltyjä, ja minulle näkökulmat näyttäytyvät hyvin tuttuina ja selvinä. Näen kuitenkin, että monille esimerkiksi sairauden ja yksinäisyyden kanssa kamppaileville runot voisivat tuoda paljon lohtua ja tarjota myötätuntoa tavalla, jolla muiden ihmisten kanssa keskustelu ei aina sitä onnistu antamaan: “Haave tulla ymmärretyksi on niin liikuttava ja turha.” (s. 20)

Toiset kasvot on tarina kulttuurien kohtaamisesta sekä itsensä ja tunteidensa hyväksymisestä. Sen runot kertovat lukijalleen, että vaikka “Aina on joku, joka ei lakkaa onnellisenakaan kyselemästä,/ mikä on kaiken tarkoitus.” kaikkea ei tarvitse ymmärtää ja selittää itselleen. Elämä on todella tarkoitettu ymmärtämisen sijaan koettavaksi ja elettäväksi. 

Elina Immonen

Uimapuvusta maailmalle

sandu


Cristina Sandu: Vesileikit
Romaani, 118 s.
Otava, 2019


“Maa, jossa tytöt asuivat, oli kapea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa
Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan rannassa tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.” (s. 5)

Kaikki alkaa sieltä jostain, “Erään joen toiselta puolelta”, menneisyydestä, tarinasta joka kutoo hitaasti teoksen kokonaisuuden yhteen jättäen kuitenkin valtavasti tilaa lukijan omalle tulkinnalle. Kehyskertomuksen ytimessä on siis tuntematon maa, josta tupakkatehtaan tytöt ponnistavat yllättävällä tavalla maailmalle. Kertomuksen ydin piilee siinä, ettei menneisyys katoa: se aiheuttaa erilaisia vierauden tunteita, jotka paljastuvat vähitellen teoksessa kerrotuissa kuuden naisen tarinassa. Anita, Paulina, Sandra, Betty, Nina ja Lidia elävät omissa luvuissaan nykyhetkessä, eripuolilla maailmaa ja heistä kerrotaan vain hiukan, välähdyksenomaisesti erilaisissa tilanteissa.

Cristina Sandun romaanissa Vesileikit (2019) vuorotellaan kahden ajan välillä. Menneisyydessä tapahtuva kehyskertomus kuvailee nuorten naisten vesileikkejä joessa, leikkejä, joista hitaasti kehkeytyy jotain suurempaa, reitti vapauteen, maailmalle. Pikkuhiljaa tyttöjen käytös muuttuu, heistä tulee uimaharrastuksen myötä vahvempia ja rohkeampia, mutta muut kanssaeläjät sivuttavat heidät vähäjärkisinä. 

“Pari kuukautta myöhemmin he poseerasivat valokuvaa varten. Valokuva epäuskoisina hymyilevistä tytöistä mustissa uimapuvuissaan painettiin lehteen otsikolla TUPAKKATEHTAAN TYTÖT EDUSTAVAT LAJIA NIMELTÄ KUVIOUINTI.” (s. 64)

Tyttöjen liikkeistä on tullut sulavia, he irtautuvat heikkouksistaan ja saavat mahdollisuuden, jonka käyttävät hyväkseen. Vihdoin koittaa kilpailupäivä, jota seurataan uimareiden maassa tv-ruudun kautta. Lähetys päättyy, mutta tupakkatehtaan tyttöjen vuoroa ei koskaan tullutkaan. Hämmennys ja tapahtumien spekulointi leviävät tv-ruutua tuijottaneiden miesten keskuudessa.

“Vihainen läiskäys katkaisi keskustelun ja katseet kääntyivät kapakanpitäjään, joka oli viskannut rätin tiskiin.

Piru vie! hän jylisi. He karkasivat, ettekö te tajua? Eivätkä he tule takaisin.”
(s. 99)

Tupakkatehtaan tytöille avautuu kilpailun kautta koko maailma, jota sitten kehyskertomuksen rinnalla kerrotut lyhyet novellimaiset tarinat vuorollaan nimihenkilön osalta kuvailevat. Teoksessa kuvattuja naisia ja heidän sisäistä maailmaansa yhdistää jonkinlainen ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunne, joka nostaa viekasta päätään uusissa maisemissa, vieraassa kulttuurissa, outojen ihmisten ja toisenlaisten kielten keskellä. Mutta pyrkimys vapauteen ja haaveiden tavoittelu eivät vastaakaan välttämättä täysin sitä todellisuutta, josta naiset lopulta itsensä löytävät. Pelkkä joen ylitys ei riittänytkään, sillä veden liike tuntuu yhä kehossa, aivan kuten synnyinmaakin jää elämään jollain tapaa aina ihmisessä. 

Cristina Sandun teosta lukiessa huomaa nopeasti käsillä lepäävän kirjan olevan kaikkea muuta paitsi pieni. Kirjailijan täytyy olla taitava täyttääkseen 118 sivun kokonaisuus tällaisella latauksella. Teoksessa luvut keskustelevat keskenään hämmästyttävän hienovaraisella ja harkitulla tavalla.

Vesileikit osoittaa, miten hankalaa on pyristellä irti näkymättömästä, rajoista jotka ovat piirtyneet ihmiseen. Teos jättää paljon avoimeksi, eikä lukijan kannata edes yrittää löytää vastauksia kaikkeen. Kritiikin kirjoittaja kehottaa lukemaan Sandun teoksen hitaasti, aistien tunnelmia ja rivien välille jääviä kysymyksiä ja mahdollisuuksia. Tähän lyhyeen teokseen ei kannata tarttua vaatien kaiken kattavaa tarinaa, paljastaahan sivumääräkin sen jo. Romaanissa on kyse nimenomaan ihmiskohtaloista, joita yhdistää kaiken yllä leijuva ikävä ja kaipuu. Cristina Sandu on kirjoittanut jälleen teoksen, joka osoittaa kirjailijan olevan erittäin lahjakas.

 

Minna-Elina Piskorec

Totuus on tuolla ulkona

Planet Fun Fun kansi
Johannes Ekholm: Planet Fun Fun
Romaani, 463 s.
Otava, 2020

Johannes Ekholmin romaanissa Planet Fun Fun esiintyy kirjailija, joka voittaa Finlandia-palkinnon. Antamassaan haastattelussa romaanin kirjailija käyttää, hieman soveltaen, sitaattia Finlandia-palkintopuheesta, jonka Jukka Viikilä piti voitettuaan palkinnon vuonna 2016. Puheessaan aiemmin runoilijana tunnettu Viikilä totesi, että koska romaani on nykypäivänä ainoa myyvä kaunokirjallisuuden muoto, täytyi hänen ”salakuljettaa” runoutensa lukijoille romaanin muodossa, jotta löytäisi sille yleisöä. Se, että Ekholm viittaa tähän puheeseen omassa, metatasoja hyödyntävässä romaanissaan, kertoo teoksesta paljon.

Näennäisesti Ekholm on kirjoittanut dekkarin. Dekkarit ovat kirjoja, joita hamstrataan stereotyyppisesti juuri näihin aikoihin vuodesta, kesälomien kynnyksellä. Ne ovat maineeltaan kevyttä kirjallisuutta – eivät mene henkilökohtaisuuksiin tai pakota lukijaa pois mukavuusalueeltaan – mutta tarpeeksi jännittäviä pitääkseen lukijan otteessaan. Dekkari, aurinkolasit, hellehattu ja Napue gin tonic; mikä olisikaan täydellisempi varustus kauniiseen kesäpäivään oman mökkirannan laiturilla, hyvin ansaitulla lomalla.

Jos joku onneton kirjanostaja kesädekkaria etsiessään päätyi valitsemaan Planet Fun Funin, pettynee hän kuitenkin karvaasti. Pikemmin kuin juonivetoinen romaani, on kyseessä teos, joka Viikilän puheen hengessä salakuljettaa lukijoille yhteiskunnan valtarakenteiden kritiikkiä, aktivismia, parisuhdekriiseilyä sekä keski-ikäistyvien kaupunkilaisten epämääräistä sekoilua muka-dekkarin muodossa. Pahaa-aavistamaton kesälomalainen, jonka viulut usein maksaa jokin ylikansallinen konglomeraatti tai (ainakin tämän kirjan maailmassa) niiden epäsuorassa palveluksessa oleva julkinen sektori, saattaisi hyvinkin vetää GT:t väärään kurkkuun. Parodiointi on kirjan kansista lähtien kuitenkin sen verran ilmeistä, että moni tuskin on mennyt halpaan.

Ekholm yhdistelee romaanissa tosielämän asioita ja henkilöitä fiktioon hauskasti, paikoin hyvinkin absurdisti. Yksi teoksen maailmankuvaa tehokkaasti valottava kohtaus ovat eksklusiiviset salabileet, joiden huuruisessa tunnelmassa viihtyvät niin taide-, bisnes- kuin politiikankin maailmojen eliittiyksilöt. Eräs kirjan päähenkilöistä, Willy, päätyy bileisiin sattumalta, kun Zoe-niminen vanha tuttava – entinen muusikko, joka ei omien sanojensa mukaan tee enää mitään koska ”en enää jaksa” – vie hänet sisään. Meno on väkevää: ”Hämärästi valaistussa marmoripöydässä huoneen perällä istuivat tv-kokki Tomi Björck ja Action Bronson vertailemassa rannekellojaan” (s. 144), lähes samaan aikaan kun ”Willy näki silmäkulmastaan kuinka taidekeräilijä Chaim ”Poju” Zabludowicz alkoi käsillään ilmaa kauhoen ja polviaan rytmikkäästi notkistellen freestyle-räpätä ympäröivälle seurueelle” (s. 146).

Bileissä Zoe kertoo Willylle tuntemuksistaan liittyen siihen, että on hankkiutunut osaksi eliittien salakähmäistä maailmaa (s. 146): ”Tavallaan mua kaduttaa. Jos mä en olis koskaan nähnyt kaikkee tätä mä en myöskään vois kaivata tätä. Sä tiedät mistä mä puhun, eiks vaan? Sullakin on etuoikeuksia. Niistä luopuminen tuntuis lähinnä – heh – sorrolta. Valta on huume. Helppo jäädä koukkuun, vaikee päästä irti.

Esimerkiksi rahan, aseman tai ihonvärin tuomat etuoikeudet ja valta ovatkin yksi keskeinen teema, jota romaani käsittelee. Tältä osin se on surullisenkin ajankohtainen – toivottavasti ei kuitenkaan ajaton. Fakta kuitenkin on, että tätä kirjoittaessani poliisin harjoittama liiallinen väkivalta pidätystilanteissa, eritoten rodullistettuja vähemmistöjä kohtaan, on jälleen noussut kansainväliseksi ykköspuheenaiheeksi. Tällä kertaa mediahuomion laukaisi yhdysvaltalainen poliisivirkailija Derek Chauvin, joka surmasi George Floyd -nimisen rikosepäillyn pidätystilanteessa joitain viikkoja sitten. Teko tallentui sivullisen kuvaamalle kännykkävideolle, josta tuli hetkessä viraali-ilmiö. Ei siis ole ihme, että ylimitoitetun poliisiväkivallan käsittely jäi minulle Ekholmin teoksesta juuri nyt erityisesti mieleen. Myös Planet Fun Funissa poliisiväkivalta aiheuttaa kuolemaa. Myös Planet Fun Funissa se tallentuu videolle.

Teos nostaa esiin kiinnostavia, ajankohtaisia kysymyksiä myös itse kaunokirjallisuuden osalta. Oleellisin niistä on tämä: miksi ylipäätään kirjoittaa fiktiota 2020-luvulla? Ketä se palvelee, ketä sen pitäisi kiinnostaa? Kun kaikki indikaattorit siitä, mitä todellisuudessamme tapahtuu, osoittavat kohti vääjäämätöntä tuhoa (ilmastonmuutos ja aavikoituminen, ydinaseet väärissä käsissä, hallitsematon väestönkasvu, kansantalouksien rakenteiden lahoaminen, ihmisryhmien välinen viha ja vastakkainasettelu, you name it), eikö meidän pitäisi fiktiivisiin maailmoihin uppoutumisen sijaan yrittää vaikuttaa ihmiskunnan tulevaisuuteen ihan oikeasti? Niin – eikö kirjailijan tulisi käyttää kynäänsä aktivismiin ja informaation levittämiseen sen sijaan, että tarjoaa massoille turruttavaa viihdettä, joka saa ennemminkin sulkemaan silmät ja jatkamaan samaan malliin kuin tarttumaan rohkeasti toimeen paremman huomisen puolesta?

Vastaten omaan kysymykseensä Planet Fun Fun osoittaa, että kaikille kirjallisuuden lajeille on paikkansa. Kirjallisuudessa voidaan aina esittää lukijan maailmankuvaa muokkaavia ajatuksia, oli sen genre tai formaatti mikä tahansa. Dekkariksi paketoitu Planet Fun Fun on tästä oivaltava esimerkki. Se, että vedetään jakolinjoja viihteellisen ja tiedostavan taiteen välille, ei ratkaise mitään. Lopulta ajattelun, etuoikeuksiensa tiedostamisen ja toimintatapojensa muokkaamisen vastuu on kuitenkin jokaisella itsellään.

Ekholmin ovelassa teoksessa asiat rakentuvat kerroksittain monimutkaiseksi vyyhdiksi. Samaan aikaan kun Planet Fun Fun läpinäkyvästi parodioi erilaisia salaliittoteorioita ja viihderomaanien koukeroita, jäin lukijana itselleni useaan otteeseen kiinni siitä, että yritin ”ratkaista” teoksen juonen. Mielestäni Ekholm tässä onnistuukin todistamaan, että vaikka yrittäisi snobimaisesti pysyä viihteellisen kulttuurin yläpuolella ja tarkkailla sitä jonkinlaisena kuriositeettina, on ihmisellä vahva tarve ”mysteerin juonen”, jopa ”totuuden”, hahmottamiseen. Vaikka voin kuvitella kirjailijan myhäillen naputtamassa romaanin päättömiä juonenkäänteitä ja salaliittoja, huomaan pohtivani: Voiko tämä olla totta?

-Niilo Luotonen

Kasvu patsaasta naiseksi

9789511342861-400x0-c-default

Aura Nurmi: Leijonapatsailla
Runokokoelma, 86 s.
Otava, 2020

Samaistuttavuutta lupaileva ja tipotellen 2000-luvun tunnusmerkkejä droppaileva Leijonapatsailla jatkaa Hangon kuumassa kesäkaupungissa siitä, mistä muistelin Auran Nurmen jokusen aiemmankin runon koostuvan: yhdistelmästä naisena oloa, ikäviä asioita ja ei-niin-kaukaista lapsuutta. Köyhän lähiön lapsia käsitelleen esikoisteoksen Villieläimiä (2016) lisäksi ne tuovat mieleen myös Helsinki Poetry Connectionin aktiivina toimineen Nurmen lavarunoesitykset.

Itsensä vuosiin 2000-2001 sijoittava proosarunoteos kuvaa 15-vuotiaan tytön nopeaa kasvua perheväkivaltakodista kaduille siideripullojen ja seksin ääreen, sekä lopulta ei-toivottuihin ensimmäisiin töihin ja siitä tulevaisuuteen. Se rakentuu lähes proosamaisen tarinallisesti pinnalle nousseista muistoista, kulkien läpi kauaksi jääneen kesän ja sen seurausten. Havunneulasia ja rantakallioilla lentäviä paperikääreitä vastaan asettuvat niin yksinäisyys, köyhyys kuin kuolemakin. Tärkeimpänä esille nousee kuitenkin teini-ikäisiin tyttöihin kohdistuva seksuaalinen häirintä, syyttely ja moralisointi – sekä sen vaikutus heidän mieliinsä.

Minä olen syypää

minua voi syyttää tästä

minä halusin sitä

minä tein aloitteen

 

minä olen lukenut yhdynnän anatomiasta kirjahyllyjen välissä

ja työntänyt etusormen syvälle nieluun

(s.41)

Rankoista aiheista ja teemoistaan huolimatta teos ei ole epämiellyttävä tai mässäilevä, vaan liikuttaa lukijan sulavasti läpi kuvien, vaikka laittaakin samalla tämän kohtaamaan kaiken. Nenässä rupeaa tuoksumaan niin siideri kuin auton takapenkille levähtänyt oksennus – ja se kaikki tuntuu juuri sopivan. Maisemat ja osiot vaihtuvat siirryttäessä paikasta toiseen, kaupungista satamaan ja satamasta kaupunkiin. Vaikka teoksen alussa painotetaankin sen fiktiivisyyttä, ovat kirjailijan nimikirjaimet kudottu tekstiin, kuten myös kirjallisuuden harrastus.

“[ – ] Olen lukenut jumalauta kaikesta, poiminut Hangon kirjaston jokaisen niteen, [ – ] “

(s.37)

Siinä ilmeneekin se kaksipuoleisuus, missä kaikki kaunokirjallisuus on henkilökohtaista, siinä missä se on fiktiota. Tämä toden ja fiktion häivyttäminen täydentää teoksen teemaa naisten kohtaamasta seksuaalisesta vääryydestä, siitä miten se kumpuaa ulos kokemuksistamme ja meidän todellisuudestamme.

Teoksen haittapuoleksi nousee tietty latteus. Kaikkien kiinnostavien aihelmien ja maisemien seasta on välillä vaikea löytää mitään tuoksuja tarttuvampaa. Useat teemat vilisevät ohi silmien. Kohta jos toinen tuntuu selittämättömällä tavalla tutulta, muttei nyt vain kokemuksen, vaan kuvien kautta. Täydellinen uudenlaisuus on harvinaista – ellei mahdotonta – nykykirjallisuudessa, mutta tietty innovatiivisuus on runoudelle keskeistä. Vaikka on selvää, että teos ei selvästikään pyri eri kimurantteihin tai suuriin typografioihin, haluaisin sen koskettavan muullakin kuin tunnistettavuudellaan. Nyt se meinaa paikoin romahtaa surkutteluun ja kliseisiin. Aina silloin tällöin runon keinot vaihtuvat, mutteivät merkittävällä tavalla. Seasta löytyy muun muassa yksi nuotitettu kappale ja luettelomainen runo.

100 Etusivu

 199 Hakemisto

 102 Kotimaa

 130 Vitutus tulee

 160 Pitäisiköhän vaihtaa oikein klassiselle kun on tällainen tunnelmahomo

 200 Sää ja liikenne

[ – ]”

(s.50)

Proosamaisuus on paikoitellen hyvinkin vahvaa. Lopussa se on sitä pari sivua puhtaasti. Osalla runoista ei ole suurta uudelleen lukemisen arvoa, jota yleensä odotetaan painetulta runolta. Osioiden jaot eivät aina tunnu menevän yksiin etenemisen kanssa.

Tietysti Nurmea lukiessa tulee hänen taustansa lavaesiintyjänä mieleen. Silloin kirja saattaisikin olla vain fyysinen kappale, jonka lavarunoilijakin tarvitsee tekstien säilyvyyteen ja markkinointiin. Mutta vaikka asia olisi näin, ehkä silloin olisi ollut parempi teettää äänikirja tai video, sillä esitysaspektin puuttuminen olisi myös puutteellinen osa teoksessa. Ja vaikka sitten päätavoite olisi tunnistettavuus, soljuvuus, emootiot ja yhteiskunnan kuvaus, en näe sitä syyksi jättää kekseliäämpiä kielikuvia käyttämättä.

Kaikesta huolimatta Leijonapatsailla on lukemisen arvoinen teos. Sen kirjoittaja tuntee runonsa tahdin ja kertoo yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista tavalla, johon on helppo asettua. Sen lukijana voi rauhoittua ja ottaa vastaan sen, mitä eteen tuodaan, vaikka se veisikin syvään veteen. Parhaimmillaan se loistaa taskulampullisen valoa yhteiskunnan muutosta kaipaaviin rakenteisiin.

Eve Saarnilehto

 

 

 

Rakkaudesta Aleksis Kiveen

https://i0.wp.com/www.kustannushd.fi/images-books/pietila-kivi-big.jpg

 

Arto Pietilä: Minä, Mamselli ja Albina – ”Kirjoitin ja kosin, kosin ja kirjoitin”
Romaani, 304 s.
Kustannus HD, 2019

 

Aleksis Kivi -tutkimus on näin Seitsemän veljeksen 150-vuotisjuhlavuotena vireällä mallilla. Osallistuin syksyllä Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pitämään seminaariin, jossa ilahduttavan runsas osallistujamäärä oli tullut juhlistamaan Kiven teosta sekä kuulemaan juhlavuoden taiteellisista ja tieteellisistä produktioista. Kuohuviinilaseja kilisteltiin ja tunnelma oli varsin positiivinen.

SKS on vuodesta 2011 alkaen julkaissut kolme Aleksis Kiven tekstejä käsittelevää kriittistä editiota, ja lisää on luvassa. ”Kirjeet – kriittinen editio” on myös yksi Arto Pietilän romaanin Minä, Mamselli ja Albina – ”kosin ja kirjoitin, kirjoitin ja kosin” lähteiksi ilmoitetuista laitoksista, vaikka sen nimi onkin lähdeluettelossa kirjoitettu virheelliseen muotoon. Samanlaista huolimattomuutta ja viimeistelemättömyyttä löytyy romaanista valitettavan paljon.

Aleksis Kivi herättää ihmisissä intohimoja, eikä suotta. Hänen tuotantonsa varhaisena suomenkielisenä kirjallisuutena on vertaansa vailla eikä esittelyjä kaipaa. Kuten nykykirjallisen julkisuuden paljastavassa valokeilassa, myös kanonisoidussa kirjallisuushistoriassa intohimoilla on tapana kohdistua henkilöön ja kirjailijan elämäntarinaan taideteosten sijaan.

Kiveen liittyvistä vähäisistä säilyneistä lähteistä on tehty lukuisia tulkintoja, vaikka itse tutkimusmateriaali ei ole lisääntynyt. Kun itse kirjailijasta ei ole jäänyt historioitsijoille ja kirjallisuustieteilijöille edes valokuvaa, on houkutus sepittää ja kuvitella kirjailijan elämään merkittäviä sivupolkuja suuri. Paisuteltuja Kivi-elämäkertoja löytyy jokaisen tutkijasukupolven tarpeiksi, viimeisimpänä tulkintana tietokirjailija Teemu Keskisarjan ironisella metatekstuaalisuudella silattu Saapasnahka-torni – Aleksis Kiven elämänkertomus. SKS:n kriittisten editioiden julkaisusarja on kansallinen kulttuuriteko, jonka avulla yhtenäistä Kivi-kuvaa rakennetaan institutionaaliselta perustalta.

Minä, Mamselli ja Albina ei ole tieteellinen teos eikä liioin elämäkerta. Se on elämäkerrallinen romaani, joka seuraa Aleksis Kiven elämää: muuttoa Nurmijärveltä Helsinkiin ja sieltä Lapinlahden sairaalan kautta Tuusulan pirttiin. Romaanin rakenne on jaoteltu 19 lukuun, mikä mukailee vuosilukuja ja kirjailijan elämää. Tarinan kulku perustuu aiempien Kivi-elämäkertojen tietoihin ja ”Kirjeet – kriittiseen editioon”. Päiväkirjamerkintöjä muistuttavissa luvuissa kertojana on itse Aleksis Kivi, mikä tuntuu jo kirjan alkumetreillä varsin villiltä vedolta.

Vilkaisen vielä kerran taitekattoista rakasta kotiamme loivan kallion päällä, maantien laidassa, tuvassa on minun, koulupojan, piirrooksiani seinillä, seitsemän vuotiaan tekemä “taivas ja helvetti” pelottavine hiilihankoineen ja isän räätälinvehkeet isolla pöydällä, äiti lähdön hetkellä eväitä tekemässä.
Hyvä Jumala, muutto pääkaupunkiin: suurin toivein ja odotuksin, isä Erik istuu pönäkkänä ajurinpukilla, juo taskumatista kulauksen silloin tällöin ja minä istun vieressä hoputtamassa kaiken palvellutta pollea, jonka takajalassa on metsätöistä saatu arpi, mutta se yrittää olla tuima liinaharja.                                                                                               (s.7)

Kerronnan aikamuoto ei ole proosalle tyypillinen imperfekti, eikä liioin tapahtumista tai tajuntaa mimeettisesti esittävä preesens. Kaikkitietävä kertoja ja tekstin kokijana toimiva Aleksis Kivi sekoittuvat toisiinsa hämmentävällä tavalla yhden virkkeen sisällä. Pietilän teksti uhkaa jämähtää tekstin tasolle. Se luetteloi ja kuvaa maisemaa kuin valokuvaa pysähtymättä näkemään kohteitaan, jolloin luodut vaikutelmat jäävät yleisiksi.

Tätä rahauudistusta on odotettu. Askel, pieni tai suuri, itsenäisyyteen. Kiitos keisari, vaikka uudistus oli pakon sanelema. Harva kaipasi enää Venäjän ruplaa tai Ruotsin riikintaaleria. Isä Erik ei ollut uskoa, kun hänelle kerrottiin.”Tämä on joku huhupuhe.” Minä kirjoitin:
”Isä, totta se on. Jätä rupla, ota markka.   
(s.105)

Toinen tekstiä ja tarinamaailman illuusiota jäkertävä seikka on historiallisen tiedon sirottelu pitkin kertomusta. Näissä kohdissa kertoja muistuttaa fiktiivisen Aleksis Kiven sijaan aivan liikaa kirjoittajaansa: Aleksis Kivi -entusiastia ja historian harrastajaa, joka haluaa kerätä teokseensa jokaisen kirjailijan elämästä tiedetyn faktan – ja välistä ujuttaa ne jopa yhteen virkkeeseen. Lukukokemuksena tällainen luettelointi on raskas.

Voitaisiinko Minä, Mamselli ja Albinan sitten ajatella edustavan nyt pinnalla olevaa genreä, historiallisesta henkilöstä tehtyä fiktiivistä romaania? Tähän kirjoittaja on saattanut pyrkiä, mutta lopputulos on kokoelma Kivestä jo tiedettyjä asioita ja Helsingin historiaa. Tekstistä kyllä huokuu kirjoittajan rakkaus aiheitaan kohtaan. Kaunokirjallisuutena siihen on hankala suhtautua.

Pietilän teoksen kieli juoksee paikoin lähes jouhevasti tavoittaen romantisoidun historiallisen maisemakuvan Uudestamaasta. Lahjakkaan kirjailijan kirjoittamina muistiinpanoina tai tämän tajunnankuvauksena teksti puolestaan ei ole uskottavaa luettavaa.

 

Elisa Paljakka

 

Kotimaista toimintaa Bond-tyyliin

likaistapeliä

A.M. Frost: Likaista peliä.
Romaani, 414 s.
Bazar, 2019.

 

Likaista peliä (2019) on jatko-osa A. M. Frostin esikoisteokselle Näkymätön kuolema (2018). A. M. Frost on kirjailijanimi, jonka taustalta löytyvät Anne ja Matti Hakkarainen. Likaista peliä on juoneltaan melko itsenäinen teos, ja sen tarinaan pääsee hyvin mukaan, vaikkei tuntisikaan ensimmäisen romaanin tapahtumia. Likaista peliä on vinkeä yhdistelmä dekkaria, sotakirjallisuutta ja trilleriä. Miljöönä toimii pääasiassa Karjalan kannas talvisodan aikoihin, ja teoksen vihollisasetelma onkin talvisodasta tuttu: suomalaiset vastaan venäläiset. Esikoisessa esitelty Peder Jang ottaa tässäkin teoksessa päähahmon roolin.

Romaanin pääjuoni alkaa, kun lotta Maria Jaalaa ja eversti Erkki Rantamalaa kuljettava bussi joutuu väijytyksen uhriksi. Venäläisten partisaanisotilaiden joukko surmaa bussin kyydissä olleet haavoittuneet ja ottaa panttivangikseen sekä Jaalan että everstin. Kun tieto kidnappauksesta saavuttaa paikallisen tukikohdan, on selvää, että luvassa on pelastusmatka rajan taakse. Peder Jangin johtama pieni iskuryhmä lähetetään pelastamaan vangeiksi joutuneita, eikä pelastusreissusta puutu menoa eikä meininkiä.

Likaista peliä on kerronnallisesti hyvin juonivetoinen romaani. Tapahtumat etenevät selkeästi ja lineaarisesti, ja kerronta saa usein jopa elokuvamaisen sävyn. Tapahtumia ja toimintaa kuvataan selkeästi ja elävästi. Toimintakohtauksiin jää helposti koukkuun, ja sivut kuluvat kuin huomaamatta tapahtumien vilskeessä. Toiminnan välissä kuitenkin kerronta töksähtelee hieman, ja hahmojen välinen dialogi tuntuu välillä hieman kömpelöltä ja liian elokuvamaiselta.

Romaanin toimintapainotteinen luonne heijastuu myös sen henkilöhahmoihin. Sivuhenkilöitä on runsaasti, mutta heihin ei juurikaan tutustuta. Monet merkittävätkin hahmot jäävät lukijalle etäisiksi tämän takia. Romaanissa esiintyy myös melko paljon samankaltaisia hahmoja, joiden puhetyyli on melko identtinen. Kiinnostavaa kyllä, lähes jokainen hahmo esitellään jonkin anekdootin kera. Anekdooteilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä romaanin varsinaisen juonen kannalta, ja lopulta tämä tehokeino alkaa tuntua vähän puuduttavalta.

Suurimmaksi ongelmaksi romaanissa muodostuu kuitenkin sen naiskuva. Sotakirjallisuus mielletään perinteisesti melko maskuliiniseksi lajiksi, jossa naishahmot jäävät sivurooliin. Likaista peliä yrittää näennäisesti korjata tätä puutetta lotta Helle Haagan hahmolla: Helle on Valpon eli Valtiollisen poliisin agentti, jonka taistelutaitoja kehutaan runsaasti teoksen mittaan. Helle ei kuitenkaan pääse esittelemään kykyjään vasta kuin aivan romaanin lopussa, ja hän viettää suurimman romaania eräänlaisena sotilasterapeuttina ja Jangin tunteiden kohteena. Hukattua potentiaalia on myös toisessa keskeisessä naishahmossa, Maria Jaalassa, jonka panttivankitilanteessa kokemaa seksuaalista väkivaltaa kuvaillaan turhan yksityiskohtaisesti.

”Hautala tuijottaa Hietasta mykkänä. Välillä tuppaa unohtumaan, miksi he värväsivät juuri tämän opiskelijan. Hietanen on älykäs. Sitä on vain niin hemmetin vaikeaa muistaa tuon ulkonäön takia.” (s. 339)

Seksuaalisen väkivallan lisäksi on myös häiritsevää, miten romaanin naishahmoja esitellään ja kuvaillaan. Siinä missä miehistä kerrotaan erilaisin anekdootein, naishahmot esitellään kuvailemalla heidän ulkonäköään ja vaatetustaan. Mieshahmojen seksistisyyttä kuvaa hyvin yllä oleva sitaatti, jossa toimittaja pohtii kollegaansa.

”Ulko-ovella Jang kääntyy vielä kerran katsomaan taakseen asuntoa, jota ei tule enää koskaan näkemään. Hän voi vieläkin tuntea Hellen hennon vartalon sylissään. Kuinka siro hän onkaan, kuinka kovasti Jang häntä haluaisikaan puolustaa tämän maailman pahuutta vastaan. Ehkä hän ajan kanssa saa Hellen kulkemaan rinnallaan. Ehkä Helle viimeinkin ymmärtää jättää taistelut hänelle ja pysytellä itse naisellisemmissa hommissa. Sillä niissä hän on erinomainen, se tuli juuri todistettua.” (s. 383–384)

Kirjasarjan keskushenkilö, Peder Jang, sortuu myös seksismiin. Jang on muutenkin hahmona hyvin idealisoitu, sillä hän on testosteronia uhkuva miehen perikuva, joka on hyvännäköinen, hyvä sängyssä, voittamaton strategisti, parantumaton naistenmies ja Mannerheimin kummipoika. Jangin hahmoa voisikin hyvin kuvata suomalaiseksi vastineeksi James Bondille. Jangin mieltymys muihin naisiin ja taipumus seksismiin toisaalta myös kostautuu, sillä hänen suhteensa Hellen kanssa kangertelee juuri näistä syistä.

Teoksessa on kuitenkin myös joitain virkistäviä poikkeamia sotakirjallisuudelle tyypillisistä ominaisuuksista. Esimerkiksi vihollisiin suhtaudutaan usein hyvin ymmärtäväisesti, ja venäläisten rivisotilaitten ymmärretään olevan pakotettuja sotimaan. Myös sotatilanteen traumaattisuutta käsitellään hienoisena sivujuonteena, ja monien hahmojen psyykkisiä ongelmia kuvataan kirjan sivuilla. Kovinkaan syvälliseen käsittelyyn teos ei edes pyri, mutta satunnaiset maininnat tuntuvat kenties juuri tämän vuoksi merkityksellisiltä.

Omassa lajissaan Likaista peliä on oikein mainio ja viihdyttävä lukukokemus. Toiminta etenee sopivaa tahtia, ja teosta on usein vaikea laskea käsistään. Kerronta on onnistunutta, eikä paikoittain kömpelö dialogi pilaa lukukokemusta. Teos onkin rankoista aihepiireistään huolimatta positiivinen lukukokemus: juuri sopiva romaani silloin, kun haluaa vain uppoutua toimintaan. Toivoisin kuitenkin, että tämän lajin kirjallisuudessa päästäisiin viimein eroon tunkkaisesta naiskuvasta, jossa naisten suurimpana tehtävänä on olla silmänruokana ja tulla pelastetuksi.

 

Miina Hentinen

Koston hinta

papinkosto_1_1

Jaakko Melentjeff: Papin kosto
Romaani, 388s
Atena, 2019

Jaakko Melentjeffin toisinkoinen Papin Kosto on sopivassa suhteessa nopeatempoinen ja kuitenkin selkeästi etenevä jännäri. Kirjassa on iso määrä hahmoja, joiden tarinoita seurataan rinnakkain. Melentjeff onnistuu pitämään hahmot ja tapahtumat kristallinkirkkaina lukijalle, mikä ei ole ihan helppo homma. Kirja on itsenäinen jatko esikoisteokselle  Hukkuneet (2017), jossa pitkälti samat hahmot ovat kietoutuneina hivenen eri asemissa toiseen murhamysteeriin.

Teos on saatu pidettyä selkeänä sillä, että samat asiat paljastuvat eri aikaan eri ihmisille. Toistoa syntyy juuri sen verran, ettei se ala ärsyttää, mutta tapahtumat säilyvät selkeinä ja hyvin lukijan muistissa. Kirjan juoni kaappaa valtaansa ensimmäisistä luvuista lähtien, ja teosta ei malttaisi laskea käsistään. Cliffhangereita on käytetty maltillisesti ja hyvän maun mukaisesti, mikä osaltaan todistaa kirjailijan taitoa kirjoittaa aidosti mielenkiintoista tarinaa. Kirjailija kuvaa ympäristöä huomattavan paljon nimeämällä katuja ja paikkoja, jotka kaupungissa vieraillut lukija helposti tunnistaa. Tämä piirtää yllättävän tarkan kuvan miljööstä.

”He ajoivat aution Amurin läpi työläismuseokorttelin sivuitse, ohittivat Pispalan valtatiellä vanhan rollikkahallin ja oikealle jäävän Tipotien kuparisen sosiaali- ja terveysaseman. Tummavetinen Näsijärvi jäi yön nielaisemana oikealle puolelle, vasemmalla olevan harjun toinen puoli vietti alas Pyhäjärvelle. Kahvit löytyivät Haulitornin ja Harjun seurakuntatalon jälkeen Pizpalasta, joka oli avoinna vuorokauden ympäri.” (s.9)

Paikkojen yksityiskohtaisen nimeämisen lisäksi toinen huomiota herättävä kuvailun keino on hahmojen iän korostaminen. Monia tuntemattomia hahmoja kuvataan päähenkilöiden kautta ”hänen ikäisekseen” muun ulkoisen kuvaamisen sijaan. Päähenkilöiden iät taas kerrotaan erikseen irrallisena, kuin raportissa. Lukijalle syntyy kuva, että tilannetta pyritään kuvaamaan synnyttämättä henkilökohtaisia mielikuvia siitä, miltä esimerkiksi ”ikääntyvä” ihminen näyttäisi. Tämä sopii mainiosti murhamysteeriin.

”Hän tunnisti Holmströmin, 59, tummassa liivipuvussaan. Kalle mahtui hädin tuskin istumaan tukevan rikosylikomisarion viereen. He kättelivät jämäkästi sanomatta mitään. Holmström oli ilmiselvästi tyytyväinen, että kyyti oli ollut riittävän nopea. Samassa vartijat saattoivat sisään käsiraudoitetun miehen, jonka oliivinvärinen iho paljasti ulkoruotsalaisen syntyperän. Holmströmin ikäinen Kharoon Asefi vilkaisi heitä melkein tuttavallisesti, mutta hymynkaretta oli turha odotella puolin ja toisin.” (s.29)

Teoksen heikko kohta on henkilöhahmojen pinnallisuus. Kirja olisi voinut jopa toimia niin, ettei siinä olisi kuvailtu hahmojen henkilökohtaista elämää lainkaan, vaan keskitytty heidän reaktioihinsa jännärin edetessä ja tapausten auetessa. Juoni ja muu kuvailu olisi saattanut kannatella kirjaa riittävästi. Kun kirjassa kuitenkin raotetaan henkilöiden sielunelämää menemättä siihen kunnolla, jää hahmoista ärsyttävän lattea ja yksipuolinen vaikutelma. Kirjailijan tarkoitus on saattanut olla tehdä hahmoista karikatyyrisiä, mutta valitettavasti se ei välity tarpeeksi, eikä istu kirjan tunnelmaan.

”Töihin lähtiessä Paula Korhonen laittoi tuuheita hiuksiaan hetken eteisen kokovartalopeilin edessä. Mieliala oli korkealla, sillä aamupunnituksen mukaan paino oli vähentynyt edellisestä kerrasta. Hän voisi palkita itsensä vaikka jollain kivalla jutulla, mutta ei millään syötävällä.” (s.47)

Lähes nelisataasivuisen kirjan hotkaisee hetkessä. Juoni on rakennettu ennalta-arvaamattomasti, mutta kuitenkin perustellusti ja loogisesti. Nopeatempoiset kohdat toimivat loistavasti, eivätkä sorru dekkareille yleisiin toimintaa latistaviin sudenkuoppiin, kuten liialliseen kuvailuun tai tönkköön dialogiin. Jännittäviä kohtauksia on ripoteltu sopivasti pitkin kirjaa, jotta vauhtiin pääsee, muttei kuitenkaan hengästy. Teoksesta välittyy selkeästi, että kirjailija on lukenut paljon kyseistä genreä ja nauttii kirjoittamisesta. Kirja hipaisee edelleen ajankohtaista pakolaiskriisiä tyylikkäästi ja mässäilemättä. Toivon kovasti, että kirjalle on luvassa vielä jatkoa.

-Vilja Först

Vihainen nainen ja sen ukki

valuvikaSoili Pohjalainen: Valuvika
Romaani, 175 s.
Atena, 2018

Soili Pohjalaisen romaanissa Valuvika minäkertoja Maria on jatkuvasti vihainen. Kolmekymppinen Maria ei tule toimeen äitinsä kanssa, väistelee aviomiehensä vauvakuumeesta puhumista ja kiroaa päässään kaiken aikaa.

Heti romaanin alussa Maria pakenee Helsingin painostavasta tunnelmasta ja hurauttaa autollaan Pohjois-Karjalaan tapaamaan isoisäänsä. Tyypillinen kehitys-  ja matkakertomuksen motiivi – autoilu ja tien päälle lähteminen – lupailee lukijalle juonivetoisuutta ja päähenkilöä kasvattavia valintatilanteita. Valuvika yllättää lukijan, sillä mitään näistä ei oikeastaan tule. Päähenkilöä muuttavat oivallukset tapahtuvat paikan ja ihmisen kohtaamisesta.

Marian saapuessa lapsuudenmaisemiinsa löytyy metsittyneeltä mökiltä rojukasojen keskeltä naukkaileva isoisä Arttu. Pikku hiljaa Maria huomaa, että Artusta löytyy sitä samanlaista sisäistä paloa ja vimmaa kuin hänestä itsstäänkin.

” Arttu puhisee ja kaivaa housun taskuaan. Se nostaa sieltä silmieni tasalle Carisman avaimen, heristelee sitä hetken ja heittää avaimen sitten voimalla rovioon.

– Mikä sua vaivaa! huudan.

– No ei niin mikkään, Arttu sanoo, kävelee saunan nurkalle ja päräyttää raivaussahan käyntiin.

Katson sen huitovaa etenemistä. Rovion takaa katsottuna sen ääriviivat ovat epätarkat. Ne väreilevät lämpimästi. Arttu vilkaisee olkansa taakse minua.

– Tämähän käy! se iloitsee raivaussahan äänen yli. – Niin ku perseen pesu! ”

(s.149)

 

Valuvian kieli on sävykkyydessään ja värikylläisyydessään nautinnollista luettavaa. Sen viehätys perustuu kertojan ja henkilöhahmojen elävästi kirjoitetulle dialogille. Hahmojen kieli on tunteikasta ja ronskia, välistä jopa suorasukaista tylystä: se onnistuu naurattamaan. Dialogin iskevyyttä tasapainottaa Pohjalaisen kerronta, joka tavoittavaa kauniita tarkkoja kuvia ja tunnelmia suomalaisesta maisemasta.

Marian hahmo on kiinnostava eritoten ristiriitaisuudessaan. Romaanin alussa Maria on raivostuttavan itsekeskeinen ja kädetön oman elämänsä ja vihaisen käytöksensä suhteen. Hänestä löytyy kiireeseen ja paineeseen tottuneelle kaupunkilaislukijalle paljon tuttua levottomuutta. Lisäksi naisen aggression suorasukainen käsittely kaunokirjallisuudessa on aina tervetullutta ja virkistävää.

Tuoreelta tuntuu myös romaanin asetelma, jossa Maria oppii ymmärtämään itseään tarkkailemalla isoisäänsä. Marian synkän itseironian ja kaupunkilaisen pessimismin sekä isoisä Artun ilkikurisen omapäisyyden törmäyksestä syntyy lämmintä ja kiinnostavaa  huumoria.Ylisukupolvisen sukulaissuhteen käsittely ei ole kirjallisuudessa niitä aiheista tyypillisimpiä. Vaikka henkilöiden fyysinen ja ajallinen ero on äärimmäinen, yhdistää heitä silti jokin –  muistot, perimä tai suvun historia –  sen Pohjalainen jättää lukijan päätettäväksi.

Kasvuromaanin teemat tarttuvatkin nykyihmisen identiteetin monimutkaisuuteen. Identiteetin rakennuspalikoista käsitellään vähän luettelomaiseenkin tapaan sivuten muun muassa kasvissyöntiä, työelämän vaativuutta, lastenhankintaan liittyvää epävarmuutta ja toisaalta ikuisia lapsi-vanhempi-asetelman mysteerejä.  Identiteettipulmien kanssa kieriskelevälle Marialle uutta perspektiiviä antavat tutun paikan herättämät lapsuudenmuistot.

” – ”Miksi ryyppäät, multa kysytään. Sit en oikein tiedä itsekään. Miks en toisten lailla kotiin jää?”

Mummo laittoi viiruvartisia haarukoita ja veitsiä pöytään ja aina tuolin kohdalle jäädessään naputti sisäkengällään tahtia lattiaan. Minä en silloin vielä tiennyt, etteivät sen laulun sanat oikeasti mene niin. Mummo hyräili itsensä hetkeksi hiljaiseksi ja jatkoi sitten yllättävän heleästi ja kovaa.

– ”Kuinka kauan, milloin, ja miksi niin? Kysymykset mulle lausuttiin. Kuinka voisin ymmärtääkään sen? Miksi ryyppään, tiedä sitä en.”

Siihen Arttu ei sanonut mitään. Eikä äitikään. ”

(s.50)

 

Romaani rakentuu taiten ja kasvattaa teemojaan ja jännitettään hitaasti nautiskellen maaseudun rauhasta. Viihdyttävät hahmot syvenevät tarinan myötä ymmärrettäviksi ja inhimillisiksi henkilöiksi. Ja juuri kun kerronta alkaa tuntua nojaavan liiaksi nostalgian taikavoimaan, ujuttaa Pohjalainen mukaan tarinaan myös traagisempia sävyjä suomalaisille tutuista aiheista.

Nostalgia – ikävä kotiin – on itse kertomamme tarina menneisyydestämme ja lopulta yksi perustavanlaatuisista osista identiteettiämme. Jos lapsuusmuistot ja niihin liittyvä nostalgian tunne – tieto alkukodista – katoavat, on se verrattavissa tulevaisuuteen kuuluvan toivon katoamiseen. Käsittelyn arvoisia kysymyksiä, joihin Pohjalainen taitavasti vetoaa.

Marian vihalle annetaan lopulta monia erilaisia mahdollisia syitä, jotka jäävät pohdituttamaan lukijaa. Valuvika tutkii, miten niin pelkomme ja epävarmuutemme kuin tapamme rakastaa ja olla kumpuavat paitsi tästä ajasta, myös kaikista aiemmista ajoista. Juuret yltävät yllättävän syvälle.

 

        Elisa Paljakka

Taitavasti sanoitetussa välitilassa

jälki kansikuva

 

Marjo Katriina Saarinen: ¡Jälki!
Romaani, 222 s.
Teos, 2019

 

“Oli vain kysymyksiä kysymysten perään, liuta vääriin suuntiin vieneitä vinkkejä, hukkaan mennyttä aikaa. Ja oli välitila joka pysyi, jossa minä pysyin kuin unen ja valveen rajamailla, läpikuultavan jään ja silkan sinisyyden liepeillä, loppumattomassa houreessa.” (s. 54)

 

Marjo Katriina Saarisen toisinkoinen ¡Jälki! (2019) pureutuu kriisin, traumojen ja muistamisen synkkiin teemoihin. Päähenkilön Marionin miesystävä Kai katoaa yllättäen, mikä käynnistää pitkän muistojen kehän Marionin mielessä. Romaanin suureksi teemaksi muodostuu epätietoisuus, joka on Marionin kokemusten perusteella pahinta maailmassa. Hän kuvailee ihmisen katoamisen olevan kuolemaa kamalampaa. Hän haluaisi edes ruumiin, jota surra.   

Romaanin nimestä tutuksi tullut jälki on jo sanan tasolla kirjassa toistuva motiivi. Marion tutkiskelee kadonneen miehensä ja heidän suhteensa jälkiä sekä konkreettisella että muistojen tasolla. Miehen jalanjälkien lisäksi myös Marionin ja Kain yhteiset muistot ovat Kain jättämiä jälkiä, joita Marion mielessään tutkii yrittäessään ymmärtää Kain katoamista. Symbolisella tasolla jälki kuvaa asioita, jotka pysyvät meissä ikuisesti silloinkin, kun toinen katoaa. Kai on jättänyt Marioniin jäljen. Jälkiä on kaikkialla: hanskat jään reunalla ja pihan perällä, tragediasta jäljelle jäänyt ehjä hajuvesipullo ja keltaisiksi haalistuvat mustelmat muodostavat katoavien ja katoamattomien jälkien verkon, johon Marion pikkuhiljaa kadottaa itsensä. 

Mielenkiintoiseksi tarinaa kuljettavaksi elementiksi muodostuu Marionin ja Kain välinen suhde, jota kuvataan minäkertojan Marionin näkökulmasta muistojen muodossa. Parisuhde vaikuttaa pinnalta katsottuna hieman erikoiselta, mutta kuvaa pohjimmiltaan raa’an rehellisesti toiseen ihmiseen totuttelua. Ikuisena mysteerinä pysyvät toisen ajatukset, jotka hiljaiset hetket jättävät täysin toisen tulkinnan varaan. Pienistä asioista, kuten sohvan siirtämisestä tai kengännauhojen aukeamisesta, syntyy väärinkäsityksiä ja ristiriitoja.  

Aluksi sain Marionin muistojen perusteella Kaista hyvin huonon kuvan. Hän vaikutti kontrolloivalta, itseensä käpertyvältä ja epärehelliseltä, paikoin jopa fyysisesti väkivaltaiselta. Tarinan loppupuolella aloin kuitenkin epäillä Marionin muistojen totuudenmukaisuutta. Marion muuttuu kertojana romaanin edetessä yhä epäluotettavammaksi. Molemmilla parisuhteen osapuolilla on epäilemättä omat kipupisteensä ja heikkoutensa, enkä paikoin tiedä, kumpaan osapuoleen luottaa. 

Pidän Saarisen tarkkanäköisestä kerrontatyylistä, joka sopii erityisen hyvin romaanin mystiseen tunnelmaan ja kertojan kipeästi kysymyksiä kaipaavaan mielentilaan. Teksti on itsessään sujuvaa ja nopealukuista, vaikka sen kätkemä sanoma on paikoin raskas sisäistää. Epäkronologisessa järjestyksessä kerrotut yksittäiset kohtaukset ja tunnepitoiset hetket kuvaavat uskottavasti kriisissä olevan ihmisen mielen toimintaa. 

Marionin ja Kain viimeinen keskustelu ja Kain katoaminen sen jälkeen kuvataan romaanissa moneen kertaan. Kohtaus on kuitenkin jokaisella kerralla hieman muuntunut, tapahtumat poukkoilevat ja tarina murenee kasaan kertojan muistojen haalistuessa. Muiston sumentumiseen vaikuttaa kertojan kriisi: tapahtuma on etsintätyön kannalta tärkeä ja merkityksellä ladattu, minkä vuoksi sitä poliisin painostuksen alla muistellessaan ja kertoessaan Marion alkaa epäillä omia muistojaan. Suru, epätietoisuus, ajan kuluminen ja vastuuden tuoma taakka häiritsevät muistoa, jonka minkään version aitouteen ei lukija täysin voi luottaa. 

Romaanin edetessä kerronta alkaa muuttua lähes huomaamattomasti järkevästä ja surevasta hapuilevaan ja epäluotettavaan. Marionilla on muistamisen vaikeuksia jo alusta alkaen, mutta loppua kohden muistot herättävät lukijassa yhä enemmän epäilyjä. Epäilyt eivät kohdistu niinkään Marionin rehelliseen kerrontaan kuin muistojen hataruuteen. Etenkin traumaattiset muistot alkavat mielessä katoilla ja muuntua, ja joskus muistoja voi syntyä tyhjästäkin. 

Loppua kohden romaanissa sekoittuvat keskenään kertojan todellisuus, todelliset muistot, väärät tai vääristyneet muistot ja unet. Välillä sekoitin itsekin, mikä oli unen ja mikä todellisuuden kerrontaa. Tämä jos jokin on romaanin kiinnostavinta antia ja epäilemättä tarkoituksenmukaista. Marion miettii itsekin: “[— —] kuinka pitkä on matka pelon ja toiveen, nukkumisen ja hereillä olon, toden ja valheen, kuoleman ja elämän välillä?” (s. 135)

Romaani pohjautuu moniin kiinnostaviin teemoihin, jotka sidotaan loppuun mennessä kauniisti yhteen. Pitkään jäin lukiessani odottamaan jotain yllättävää ja mullistavaa, jotain sellaista, joka erottaisi teoksen muista teoksista. Lopun mystisyys, yllättävyys ja arvaamattomuus toteuttivat osittain toiveeni, enkä jäänyt kaipaamaan ainakaan yllätystä. 

Romaanin loppu jää kuitenkin minun makuuni liiankin avoimeksi. Romaani rakentaa kutkuttavasti jännitettä teoksen keskivaiheilta loppuun asti, mutta ratkaisu ei täysin täytä vihjeiden rajaamaa aukkoa. Monelle romaani varmasti aukeaa, mutta itse jäin pitkän pohjustuksen jälkeen kaipaamaan edes hieman selkeyttä. Toisaalta koko romaanin idea on sekoittaa toisiinsa sekavat muistot, unet ja todellisuus, mikä jättää myös lukijan lopuksi pohtimaan: mikä on todellisuus?

Samaan aikaan rakastan ja vihaan Saarisen omaperäistä romaania. Oivaltava kieli ja muistamisen tarkkanäköinen kuvaaminen tekevät minuun vaikutuksen. Romaanin mystisyys on samaan aikaan kiehtovaa ja raivostuttavaa. ¡Jälki! on teoksena sellainen, joka ei poistu mielestä heti kirjan kansien sulkeuduttua, vaan jää askarruttamaan ja tuo näin romaanin nimelle ties kuinka monennen merkityksen. 

Arvoitukseksi jääköön romaanin loppu, jonka Kain tarinan alkupuolella lausumat sanat hyvin tiivistävät: “[— —] pelko johtuu aina tulevaisuudesta, ja sille joka on luopunut tulevasta ei jää mitään syytä pelätä.” (s.10-11)

 

Elina Immonen

Viihdyttävää toimintaa kimurantissa maailmassa

Tomupoika kansi

 

Nonna Wasiljeff: Tomupoika

Romaani, 334 s.

Otava, 2019

 

Nauttiakseni hyvästä tarinasta minun ei tarvitse pystyä selittämään henkilöiden käyttäytymistä ja valintoja oman kokemusmaailmani pohjalta. Sama pätee tarinan maailmaan yleisemminkin: se, että maailma on kiinnostava, uskottava ja todentuntuinen ei lainkaan vaadi sitä, että se vastaisi sitä todellisuutta, jossa itse elän.

Tarinasta nauttimista häiritsee kuitenkin se, jos en ymmärrä maailmaa ja sen henkilöitä niissä puitteissa, jotka minulle tarinassa tarjotaan. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sisäisiä ristiriitaisuuksia tarinan eri elementtien kesken tai sitä, että ilmoille heitetään erilaisia mielenkiintoa tai kysymyksiä herättäviä täkyjä, joita ei sitten kuitenkaan avata sen enempää.

Nonna Wasiljeffin Tomupoika on kerronnallisesti sujuva romaani. Vaikka dialogi voisi paikoin olla toimivampaakin, on tarinassa on hahmoja, joihin kiinnyn ja joista kiinnostun. Lisäksi erityisesti kirjan toimintakohtaukset pitävät hyvin otteessaan. Teksti on vauhdikasta, dialogi pääosin toimivaa ja käänteet yllättäviä – sivut etenevät nopeasti ja huomaamatta. Kaikkia päähenkilö Aaron Dolenia vastaan tulevia esteitä ja tyyppejä ei välttämättä ymmärrä, mutta niitä ei huvita pysähtyä kyseenalaistamaan. Wasiljeff onnistuu luomaan Aaronista minulle nopeasti niin tutun ja läheisen hahmon, että ainoastaan sillä, mitä hänelle seuraavaksi tapahtuu, on merkitystä.

Vaikka romaani on vahvasti toiminnallinen ja juonivetoinen, kirjoittaa Wasiljeff myös kaunista hetkien proosaa. Esimerkiksi seuraava katkelma sivulta 218 pysäytti minut levolliseksi hetkeksi tunnelmoimaan varhaista aamua fiktiivisessä Aviiran kaupungissa:

Kadut olivat enimmäkseen tyhjiä, verhoja vedettiin auki ikkunoiden edestä. Haalea auringonvalo pyyhki yön harmautta tieltään. Talonmiehet lakaisivat porttikongeja kuin olisivat jatkaneet auringon työtä. Praerusilla ei ollut kiire. Hän nautti raukeasta kaupungista, hengitti syvään puhdasta ilmaa, jota kukaan muu ei ollut vielä ehtinyt hengittää.

Kaikista sen ansioista huolimatta jokin kuitenkin estää minua heittäytymästä kokonaan romaanin vietäväksi. Asiaa pohdittuani uskon, että tuo jokin on nimenomaan tietty ymmärryksen puute, tai pikemminkin ymmärryksen kaipuu. Vastaan tulee niin suuri määrä nimiä, erikoisia rinnakkaistodellisuuksia ja kysymyksiä herättäviä viittauksia fiktiivisen yhteiskunnan rakenteisiin, että haluamattanikin ajatukseni lipuvat paikoin itse tarinan fiilistelystä näiden asioiden ratkomiseen. Toisaalta tämä on toki hyvä asia. Pohtiessani esimerkiksi romaanin eri yhteiskuntaryhmien suhtautumista toisiinsa tulen ajatelleeksi tarkemmin myös sitä yhteiskuntaa, jonka itse tunnen. Ehkä opin siis katsomaan myös omaa todellisuuttani hieman uudesta kulmasta. Koen kuitenkin, että romaani voisi saavuttaa tämän tavoitteen myös vaivihkaa, ilman että joudun aktiivisesti kysymään näitä asioita ymmärtääkseni tarinan juonta.

 

”Miksi ihmiset pelkäävät Tomuja?”, kysyin. “Tiedän kyllä, miksi luonnokkaat pelkäävät, mutta miksi tavalliset ihmiset?”” (s. 20-21)

Päähenkilö Aaron on niin kutsuttu luonnokas. Hänellä on ”luonto”, eräänlainen supervoima, joka on jokaisella luonnokkaalla erilainen. Aviiran kaupungin luonnokkaat eivät kuitenkaan voi käyttää luontoaan vapaasti. Kaupunkia hallitsevat Tomut, jonkinlaiset niin ikään supervoimilla varustetut poliisijoukot, jotka rankaisevat luonnokkaita luontonsa julkisesta käyttämisestä muun muassa sulkemalla heitä Loukku-nimiseen vankila-ihmiskoelaboratoriokompleksiin. Vaikka luonnokkaiden ja Tomujen välinen suhde on romaanin ehkä keskeisin, kantava jännite, jäävät näitä ryhmiä määrittävät tekijät itseltäni hieman pimentoon. Kuten yllä mainitusta sitaatista näkyy, on myös Aaron hieman pihalla siitä, mikä rooli Tomuilla lopulta on yhteiskunnassa ja Aviiran kaupungissa. Vastausta hänen kysymykseensä ei romaanissa anneta.

Kysymyksiä yhteiskunnan ryhmistä ja rakenteista herättää lisäksi ”kapinallisten” joukko, jonka olemassaoloon jossain Aviiran ulkopuolella viitataan, mutta jonka tavoitteista, agendasta tai koosta suhteessa vaikkapa Tomuihin ei anneta tietoa. Kaiken yhteiskuntaproblematiikan päälle tulevat vielä erilaiset todellisuuden tasot, ”varjot” ja Syvyys, jotka omalta osaltaan herättävät kysymyksiä siitä, miten romaanin maailma oikeastaan toimii.

 

”Sinähän olet Tomu. Etkö olekin?”

Purin huultani. Julesin ääni oli pelottavan tyyni, väritön. “Kyllä”, vastasin. “Minä olen Tomu.”” (s. 257)

Minulle romaanin keskeisimmäksi teemaksi nousee identiteetti ja sen kehittyminen. Aaron ei sovi – hän ei halua sopia – Tomun muottiin, johon hänet on jollain tapaa pakotettu. Hän kantaa univormua, joka määrittää häntä ulkopuolisille, mutta jota hän inhoaa. Toisaalta tulevaisuus Tomuna olisi helppo ratkaisu: se takaisi aseman yhteiskunnan valtaapitävien kanssa samalla puolella, ja Aaronia pidetään kyvyiltään lupaavana. Aaron on siis vaiheessa, jossa hän tekee loppuelämänsä kannalta merkittäviä päätöksiä. Hänen kohtalonkysymyksensä tuntuukin olevan, pystyykö hän seuraamaan omaa näkemystään, omia unelmiaan, ja siten irtautumaan hänelle ulkopuolelta tarjotusta roolista.

 

Yhteiskuntarakenteellisen pilkunviilauksen unohtuessa (ja onneksi näin tapahtuu usein) Tomupoika on viihdyttävä ja mukaansatempaava teos. Lisäksi trilogian muiden osien lukeminen luultavasti paikkaisi useita niitä ymmärryksen aukkoja, joita itselleni tämän keskimmäisen osan lukemisen jälkeen jäi. Ja ehkä lukijan pitäminen toistaiseksi vähän pimennossa onkin tarkoituksellista – moni mysteeri voi vielä ratketa tarinan jatkuessa.

-Niilo Luotonen