2019

Kansainvälisen huumekaupan kahdet kasvot

9789512366415

Esa-Pekka Kanniainen: Hämähäkin huone
Dekkari, 283 s.
Karisto, 2019.

 

Esa-Pekka Kanniaisen toisinkoinen Hämähäkin huone (2019) on jatkoa tämän esikoisteokselle Pimeä korpi (2011). Molemmat kirjat ovat melko perinteisiä rikosromaaneja. Esikoisteoksessa pääroolissa ovat Turun rikospoliisin työntekijät, jotka joutuvat selvittämään koulupojan raakaa surmaa. Toisinkoisteoksessa kerronta hajautetaan kahteen rinnakkaisjuoneen, mutta päärooleissa jatkavat esikoisteoksesta tutut Anna Kariluoto ja Vesa Laaksonen, jotka ovat myös romanttisessa suhteessa toistensa kanssa. Sivuhahmoina esiintyy niin poliiseja, armeijan henkilökuntaa kuin rikollisiakin.

Hämähäkin huone on suomalaisittain poikkeuksellinen rikosromaani, sillä puolet sen tapahtumista sijoittuvat Afganistaniin. Anna on lähtenyt Afganistaniin kouluttamaan maan ensimmäisiä naispoliiseja. Kaikki ei kuitenkaan suju aivan mutkattomasti, ja Anna päätyy selvittämään kansainvälisen huumekauppaan liittyviä rikoksia.

”Laitalan tapauksesta puuttui monta olennaista palaa, jotka tekisivät tapahtumasta loogisen. Murhassa oli aivan liikaa eri suuntiin vieviä tutkintalinjoja, se oli kuin sotkuinen hämähäkin verkko, joka kahmaisi varomattoman sisäänsä jos meni liian lähelle.” (s. 131132)

Toinen rinnakkaiskertomuksista sijoittuu Turkuun ja Turun lähialueille. Vesa on edelleen töissä Turun rikospoliisissa ja hänen ratkottavakseen tulee paikallisen huumekauppiaan teloitustyyppinen murha. Asiat eivät ole aivan sitä, miltä ne näyttävät, ja pian Vesa joutuu keskelle monimutkaisten rikosten vyyhtiä.

”Laaksonen tiesi kiusallisen hyvin, että pienen mittakaavan huumekauppaan ei enää puututtu, ellei siihen suoraan törmätty. Rajojen avautumisen jälkeen huumeiden salakuljetus oli lisääntynyt ja samaan aikaan poliisin resursseja oli vähennetty. – – Kaikki käytettävissä oleva työvoima oli kiinni väkivaltarikosten ja suuremman luokan omaisuus- ja huumerikosten selvitystyössä.” (s. 157–158)

Hämähäkin huone on kertomus kansainvälisen huumerikollisuuden monimutkaisista yhteyksistä ja syy–seuraussuhteista. Siinä missä Annan osuus kertomuksesta kietoutuu huumekaupan kansainväliseen puoleen, on Vesalla edessään sen konkreettiset seuraukset: väkivalta, jengitappelut ja yksittäisten ihmisten tragediat. Kanniainen ottaa samalla melko suoraan kantaa poliisien resurssien vähyyteen, ja tämä onkin sarjan molemmissa teoksissa usein esiin nouseva teema.

Naisten asema Afganistanistanissa on myös yksi teoksen kantavista teemoista. Positiivisia esimerkkejä naisten aseman paranemisesta tarjoavat Annan kouluttamat naispoliisit, mutta teoksen sivuilla tehdään myös selväksi, ettei naisten asema ole läheskään tasa-arvoinen. Eräs räikeimmistä esimerkeistä on paikallinen vankila, jossa vierailtuaan Anna saa selville, että vanginvartijat pakottavat naisvankeja prostituutioon. Esikoisromaani Pimeä korpi puolestaan sisältää runsaasti seksistisiä poliisimiesten vitsejä, eikä kirjassa juurikaan esiinny naishahmoja. Hämähäkin huone korjaa tätä puutetta, ja esikoisen mieskeskeisyydestä päästään osin eroon.

Teoksen heikkouksiin kuuluvat henkilöhahmojen väliset suhteet ja näiden suhteiden kuvaus. Rikostapausten kerronta on melko sujuvaa ja kiinnostavaa, mutta tunnemaailman ja ihmissuhteiden kuvauksessa on puutteita. Henkilöhahmot ovat monella tapaa hyvin rakennettuja ja toimivia, mutta lukijan on melko vaikea samaistua heidän tunne-elämäänsä, ja jotkut hahmot jäävät lukijalle etäiseksi. Monissa rikosromaaneissa tämä on tahallinen tyylikeino, mutta Hämähäkin huoneessa tämä lienee tahatonta. Tämä puute on toisaalta myös melko tyypillistä tämän lajin kirjallisuudelle, sillä kliiniseen rikoskerrontaan on toisinaan vaikeaa liittää onnistuneesti rikostutkijoiden rakkauselämä.

Puutteistaan huolimatta Hämähäkin huone nousee positiiviseksi lukukokemukseksi, joskaan ei erityisen mieleenpainuvaksi. Rikosromaanin lajin kliseisiin sorrutaan usein, mutta kirjailijan taidot ovat selkeästi kehittyneet esikoisteoksesta. Ja koska teoksen lopussa jää joitain juonia vielä avoimeksi, on jatkoa todennäköisesti vielä tulossa.

Miina Hentinen

Lintutytön matka rakkauden luokse

lintutytö

Heli Galliano: Lintutyttö
Romaani, 523 s.
Otava, 2019.

 

Heli Gallianon Lintutyttö (2019) jatkaa esikoisromaanissa Kyyhky ja susi (2018) esitellyn Caterina Castelvetron tarinaa. Historiallisen romaanisarjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun loppuun ja 1600-luvun alkuun, ja teosten tapahtuma-aikojen välillä on noin kymmenen vuoden väli. Vaikka Caterina on italialainen, on pääasiallisena tapahtumapaikkana kuitenkin Suomi.

Kyyhky ja susi kertoo, kuinka protestanttiseen perheeseen syntynyt Caterina joutuu inkvisition vainoamaksi ja joutuu pakenemaan Italiasta. Hän jättää taakseen niin perheensä kuin kihlattunsa Flavion. Lopulta Caterina päätyy Skandinaviaan saakka enonsa Giacomon turviin, josta he päätyvät Turkuun keskelle Kaarle-herttuan Turun linnan piiritystä. Caterinan matka on vaiherikas ja sen aikana lukija pääsee tutustumaan muun muassa ilkeisiin emäntiin, ystävällisiin aatelisrouviin ja metsän noitiin. Lopulta Caterina kuitenkin selviää vaikeuksistaan, palaa takaisin Italiaan ja pääsee avioitumaan rakkaan Flavionsa kanssa.

”He palaisivat vielä. He halusivat saada käsiinsä isosetäni Ludovicon kirjoitukset, ja totuus oli, että minä todellakin tiesin missä ne olivat. Ne olivat hyvässä piilossa. Kuinka kauan he kiduttaisivat minua saadakseen minut paljastamaan kätkön. — Tiesin, ettei minua jätettäisi koskaan rauhaan. — Tällä kertaa inkvisitio oli kuitenkin onnistunut antamaan minulle kaikkein pahimman rangaistuksen. Nielaisin kurkkuun nousseen palan. Ei, minun täytyisi lähteä täältä.” (s. 47)

Lintutyttö jatkaa Caterinan tarinaa. Flavio on onnistunut suojelemaan vaimoaan inkvisitiolta yli vuosikymmenen ajan, mutta hän kuolee teoksen alussa. Samalla Caterina menettää suojansa inkvisitiota vastaan ja joutuu jälleen pakenemaan. Caterina päätyy takaisin Suomeen, tällä kertaa yksin. Mukanaan hänellä on arkullinen kirjoja, hatara toive Kaarina Maununtyttären tapaamisesta uudelleen sekä setänsä antama tehtävä, joka johdattaa hänet matkalle läpi Suomen maaseudun.

Lintutyttö edeltäjänsä kanssa edustaa kautta aikojen suosittua historiallisen romaanin lajia. Historiallinen romaani tarjoaa lukijalle eskapismin mahdollisuuden aivan eri tavalla kuin nykypäivään sijoittuva teos, ja silotellut renessanssiajan kuvaukset voivat olla hyvinkin romanttisia. Lintutyttö ei juurikaan poikkea tutusta kaavasta: kaunis ja ylväs sankaritar joutuu vastoin omaa tahtoaan keskelle historian merkittäviä tapahtumia, joista hän joutuu selviytymään niistä parhaansa mukaan – ja löytämään samalla toki rakkauden.

”Olavi ja Johan seisoivat lähteen takana ja katsoivat minua. En osannut sanoa mitään. He näyttivät niin nuorilta ja terveiltä. Odotin näkeväni jälleen punaisen juovan ilmaantuvan kummankin kaulaan, mutta sen sijaan nuorukaiset hymyilivät. Vähitellen he alkoivat haalistua ja jäljelle jäi vai kevyt väreily ilmassa.” (s. 197)

Mielenkiintoisen lisän historiallisen romaanin lajiin luo teoksissa olevat poikkeamat realismista. Caterinan matkojen taustalla ovat inkvisition keksimät noituussyytökset, mutta samalla teokseen on myös lisätty runsaasti yliluonnollista alkuperää olevia näkyjä. Caterina muun muassa näkee useaan otteeseen kuolleiden henkilöiden haamuja. Eräs Lintutytön tärkeimmistä juonista koskee Giovanni Battista della Portan Magiae Naturalis -teosta, joka kantaa yllään yliluonnollisen auraa ja kirousta, joka lankeaa sen omistajan ylle.

” – Ette ehkä ole ymmärtänyt, että hartain toiveeni on avioitua teidän kaltaisenne ihastuttavan naisen kanssa. Kun setänne pyysi minua perustamaan kirjakaupan teidän kanssanne, olin onnesta huumaantunut. Näin, että setännekin toivoa samaa, ja se helpotti asioita huomattavasti.

Oloni oli tukala ja olisin halunnut livahtaa karkuun, mutta tiesin, ettei se onnistuisi.

– Miten voi olla mahdollista, että te leskirouvana ette halua toimia sedänne tahdon mukaisesti?

– Se ei ole setäni tahto, sain sanottua ennen kuin Hans painoi minut läheisen talon seinää vasten ja työnsi kasvonsa aivan lähelle omiani.”  (s. 207)

Eräs ongelmallisimmista piirteistä Lintutytössä ja sen edeltäjässä on sen mies- ja naiskuva, joka on kovin yksipuolinen. Historiallinen romaani on tästä näkökulmasta lajina haastava, koska sukupuolten kuvauksessa on otettava tietenkin huomioon myös historiallinen tarkkuus. 1600-luvun naisilla oli hyvin erilaiset olosuhteet nykyaikaan verrattuna, ja tämä luonnollisestikin heijastuu myös ajasta kertoviin teoksiin. On samalla kuitenkin hieman epämiellyttävää lukea nykypäivänä kirjoitettua teosta, jonka päähenkilö on täysin miesten armoilla. Käytännössä kaikki Caterinan kohtaamat miehet voidaan lajitella kolmeen eri luokkaan: sukulainen, kosija tai uhka. Tämä korostuu erityisesti sarjan ensimmäisessä osassa, jossa kutakuinkin jokainen Caterinan kohtaama mies ihastuu häneen päätä pahkaa. Lintutytössä esiintyy myös jonkin verran neutraalimpia mieshahmoja, mutta miesten ja naisten välisten suhteiden pohjasävy pysyy samana; miesten tehtävä on romaaneissa pelastaa Caterina niiltä miehiltä, joiden tehtävä on hyökätä hänen kimppuunsa.

Puutteistaan huolimatta Lintutyttö on suhteellisen miellyttävää ja nopeaa luettavaa, mutta lukijalle ei lopulta jää paljoakaan käteen. Teoksen luokittelu on melko vaikeaa, sillä historiallisen romaanin lisäksi siitä löytyy rakkausromaanin, seikkailuromaanin ja kehitysromaanin piirteitä. Yksikään piirre ei kuitenkaan nouse esille, mikä tämän romaanin tapauksessa luo sekavan kokonaiskuvan. Lisäksi harmittamaan jää Italian melko vähäisen osuus tapahtumapaikkana. Renessanssiajan Italian historia on hyvin kiehtovaa, mutta sitä ei juurikaan esitellä lukijalle.

Lintutytössä on selkeästi yritystä johonkin suurempaan, mutta lukijalle jää lopulta epäselväksi, mikä tämä suurempi päämäärä on. Caterinan itsenäisyyttä ja rohkeutta korostetaan hahmojen puheen tasolla jatkuvasti ja hän viettää suuren osan toisesta kirjasta erilaisissa vakoilupuuhissa. Lopulta Caterina kuitenkin kaipaa pelkästään avioliiton tuomaa onnea ja perhe-elämää. Tämä luo melko ristiriitaisen olon lukijalle. Tämä ristiriitaisuus ei pilaa romaania, mutta mieleen hiipii silti ajatus siitä, mikä näiden kaikkien eri seikkailujen tarkoitus lopulta oli. Teoksen monet juonet jäävät harmittavasti avoimeksi, mikä tietenkin pohjustaa tulevia jatko-osia.

 

Miina Hentinen

Äitiensä Aurinkotyttö

aurinkotyttö

Nura Farah: Aurinkotyttö
Romaani, 252 s.
Otava, 2019

”Hyeena huusi kaukana. Shamsu oli koonnut vähäiset tavaransa, ja kulki nyt aavikolla kohti uutta tulevaisuutta. Mahassa nipisteli inhottavasti, ja hänestä tuntui koko ajan siltä, että joku seurasi häntä.”  s. 149

Nura Farahin Aurinkotytössä (Otava, 2019) kuvataan Shamsu-nimisen nuoren naisen rakastumista, itsenäistymistä ja kamppailua omien unelmiensa ja perheen odotusten ristivedossa. Isä Keyse ei anna perheen vanhimman tyttären mennä kouluun, vaan hänen tulee työskennellä kotona ja mennä naimisiin vanhempiensa valitseman miehen kanssa. Shamsu haluaa kuitenkin itse päättää asioistaan ja hän ryhtyy kapinaan.

Farahin romaani keskittyy paitsi Shamsun myös muiden tälle läheisten naisten kokemuksiin. Naiset kärsivät romaanin kuvaamassa patriarkaatissa usein väkivallasta ja rajoitetusta itsemääräämisoikeudesta. Kynnys erota tai lähteä huonosta avioliitosta on kuitenkin korkea, sillä aavikolla selviytyminen ilman perheen turvaa on miltei mahdotonta. Lisäksi monet romaanin naiset ovat ylpeitä perheistään sekä tyytyväisiä elinoloihinsa. Tyytyväisyys kuitenkin rikkoutuu aika ajoin, ja naisten tunteet ja halut asettuvat ilmeiseen ristiriitaan yhteisön odotusten kanssa.

Päähenkilö Shamsussa ja tämän äidissä Khadijassa kiteytyy naisten käymä sisäinen kamppailu. Khadija muistaa oman nuoruutensa ja ymmärtää kapinoivan Shamsun tunteita, mutta haluaa tyttärelleen kuitenkin helpon ja vauraan tulevaisuuden kaupungissa. Shamsu puolestaan ymmärtää, miten tärkeää perheen kasvojen säilyttäminen on, mutta hänestä tuntuu väärältä mennä naimisiin tuntemattoman miehen kanssa. Haasteista huolimatta tytön ja äidin välinen rakkaus on vahva ja säilyy, ja yksi romaanin keskeisistä teemoista onkin naisten välinen empatia ja ymmärrys.

”Shamsulla oli käsissään hennaa ja kasvoilla naamio. Luul auttoi häntä peseytymään. Hän kaatoi kulhosta lämmintä vettä ja hieroi sitten Shamsun koko vartalon saippualla. Käsiä ja jalkoja piti varoa, ettei henna haalistuisi. — Hän näki kyyneleet Shamsun silmissä, ja puheli tälle hiljakseen. Niin kuin silloin, kun Shamsu oli pikkuinen tyttö.” s. 168

Farahin kerrontatyyli on mukaansatempaava ja tapahtumat etenevät suoraviivaisesti. Kerronnan parhaimmiksi hetkiksi tarkentuvat lopulta kauniit ja vähäeleiset, mutta emotionaalisesti latautuneet tilanteiden kuvaukset, joissa pysähdytään jonkin arkisen asian äärelle. Hiusten letittäminen, hennalla värjääminen ja nuotiolla istuminen tuovat romaanin naisia lähemmäs toisiaan sekä luovat heidän välilleen iloa, turvaa ja jatkuvuutta. Shamsun kapinointi ja lukemaan oppiminen kuitenkin vihjaavat tulevasta murroksesta, jonka myötä naiset joutuvat turvautumaan toisiinsa entistä enemmän asettuessaan poikkiteloin patriarkaalista järjestystä vastaan.

Se, että kotimaisen kirjallisuuden kautta voi yhä useammin päästä kurkistamaan kokonaan toiseen kulttuuriin, on ehdottomasti yksi nykykirjallisuutemme suurimmista rikkauksista. Aurinkotyttö on varmasti monille silmiä avaava lukukokemus, sillä se kuvaa somalikulttuuria ja naisten asemaa 70-luvun Somaliassa. Vaikka somalit ovat yksi Suomen suurimmista vieraskielisistä väestöryhmistä, lienevät monen suomalaisen tiedot somalikulttuurista melko vähäiset. Farahin teos on omiaan kaventamaan tätä aukkoa.

Aurinkotyttöä voi siis suositella luettavaksi jo pelkän sivistyksen kannalta, mutta onneksi myös sen tarina ja henkilöhahmot kantavat. Lisäksi Farahin romaanissa on kaukaisuuden ohella paljon tuttua, ja sitä lukiessa tulee helposti muistelleeksi Minna Canthin ristiriitaisia naispäähenkilöitä. Aurinkotyttö täten myös osoittaa lohdullisesti, kuten niin moni muukin kaunokirjallinen teos, että erilaisista kulttuureista lähtöisin olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan kaikki melko samanlaisia.

Laura Karhapää

Elämän oppitunteja ja hilpeitä kommelluksia

jasupöljä

Markus Ikola: Jasu – Pöljiä päiviä
Lasten – ja nuortenkirja, 134 s.
Karisto, 2019

”Ihminen kuulemma oppii erehdyksistään. Jos näin on, musta tulee aikuisena kotimaani oppinein ihminen.” (s. 48)

Markus Ikolan nuortenkirja Jasu – Pöljiä päiviä (Karisto, 2019) on jatkoa Ikolan edeltävälle teokselle Jasu Mestarimokaaja (2018). Kirjoissa seikkailee kuudesluokkalaisen Jasu, jonka kommelluksia lukijat saavat seurata niin koulumaailmassa kuin lomallakin. Yltiöihastunut, hyväntahtoinen hulivili Jasu on varsin sympaattinen päähenkilö, jonka puolelle lukija asettuu nopeasti. Tekstin edetessä saa sekä hävetä Jasun ja hänen kavereidensa omituisia päähänpistoja että seurata kevyen huvittuneena vierestä tämän ihastusta “iki-ihanaan” Mariaan. 

Vaikka teos ei kenties itsessään tarjoa mitään järisyttävää nuorista pojista kertovaan kirjallisuuteen, tuntuu se silti virkistävältä kuvaukselta yläasteikää lähestyvistä lapsista. Kaveriporukan tekemät tempaukset ovat kovin viattomia, eikä ensimmäisessä parisuhteessa edetä juuri nopeita suukkoja pidemmälle. Ikola tuntuu sanovan, että 12-vuotiaana elämä on jatkuvia oivalluksia, ja pienet asiat ovat suuria.

Samoin hän välittää tekstissään lämmintä ja anteeksiantavaa maailmankuvaa; kunhan yrittää parhaansa ja on vilpitön, asiat sujuvat aina lopulta, vaikka vähän mokailisikin. Näin käy esimerkiksi 6A-luokan joulukuvaelmassa, joka katastrofin aineksista huolimatta ilahduttaa jopa jämerää rehtoria. 

Virkistävää on ennen kaikkea Ikolan kuvaus ihastuneesta Jasusta, joka intoilee tyttöystävästään eikä saa ajatuksiaan pois tästä: “Joskus innostun Marian tuoksusta niin, että saan unen päästä kiinni vasta aamuyöllä”(s.8) Ikolan kuvailema vilpitön ihastuminen tuntuu osuvalta, joskin aavistuksen romantisoidulta. Vaaleanpunaiset lasit kuitenkin sopivat asiaan, kun kyseessä on ensimmäinen vakava ihastus. 

Tyypillisesti nuortenkirjallisuudessa sekä aikuisille suunnatuissa teoksissa on ihastujan rooli tyypillisesti langennut naispuolisille hahmoille. “Teidän kädet on rakastuneet toisiinsa” huomauttaa Marian pikkuveli (s.32) Jasun pitäessä Mariaa kädestä. Sen sijaan että Jasu hätääntyisi tästä julkilausutusta tunteesta, hän ajattelee itsekseen, että “rakastuneelta musta tuntuikin” (s. 32). 

Ikola onnistuu Jasun kohdalla rikkomaan tunnekylmien poikien ja miesten strereotypiaa. Jasu ja hänen ystävänsä saavat tuntea syviä ja voimakkaita tunteita, sekä puhua niistä avoimesti sekä keskenään että ihastuksen kohteiden kanssa. Kohtaus, jossa koko poikapoppoo tukee Jasua harjoittelemalla yhdessä suutelemista muovinukeilla, tarjoaa erilaisen kuvan pojista jakamassa tunteita keskenään. Kirja antaa ymmärtää, että myös pojat voivat olla tukemassa toisten ihastuksia sen sijaan, että nälvisivät toisiaan moisesta tunteilusta. Samalla tilanne tuo muuten varsin kevyeen tarinaan myös jännitystä, josta itse kuudetta luokkaa käyvät lukijat voisivat hyvinkin pitää. 

Teos itsessään on helposti lähestyttävä. Lyhyet, tarinamaiset episodit ja tiiviit kappaleet olivat lukijaystävällisiä, joten kirja sopii hyvin myös vähän tottumattomillekin lukijoille. Ikola viljelee runsaasti huumoria, ja tunnelma pysyy enimmäkseen erittäin kevyenä, on kyse sitten leirikoulusta tai perhesuhteista.

Mutkaton kerronta ei toisaalta tarjoa erityisiä haasteita, ja Jasun tempaukset voivat tuntua lähes sarjakuvamaisilta. Välillä teos viljelee varsin lattealta kuulostavia lauseita: “Paraskaan ystävyys ei kestä, jos siitä ei pidä huolta.” (s.34) Kirjassa on usein aavistuksen opettavainen sävy, ja elämää lähestystään erilaisten kasvattavien hetkien kautta.

Monella tapaa Ikola tuntuu pysyttelevän tekstissään turvallisilla vesillä, sillä hän turvautuu kevyen nuortenkirjallisuuden lajityypillisiin juonenkäänteisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi  kommellukset ja väärinkäsitykset, joista lopulta kuitenkin selvitään kunnialla. Hahmojen lapsenomainen viattomuus tuntuu toisinaan vähän lattealta ja kenties epäkiinnostavalta potentiaalista kohderyhmää ajatellen. Ikonen olisi voinut vähän revitellä hahmoillaan ja korvata esimerkiksi syömistä rakastavan isän jollain vähemmän perinteisellä isähahmolla. 

Sisällöltään kertomus ei kenties ole maailmaa mullistava eikä huumoriltaan aivan hillitöntä, mutta voi positiivisen tunnelman ja helppolukuisen kerronnan ansioista hyvinkin onnistua houkuttelemaan pariinsa myös vähemmän tottuneita lukijoita. 

Mia Westerling

 

Maagista arkea lapsen silmin

taniwha

Taru Kumara-Moisio: Taniwha
Romaani, 216 s.
Osuuskumma, 2019

“Ella kääntää väkisin silmänsä muualle ja huomaa ovelle pysähtyneen äidin. Sekin katsoo merelle ja näyttää kauhistuneelta. Pystyykö se näkemään Taniwhan?” (s. 96)

Taru Kumara-Moision maagisrealistinen romaani Taniwha (2019, Osuuskumma) kertoo suomalaisen perheen vuodesta Uudessa-Seelannissa. Romaanin päähenkilö on neljännen luokan juuri aloittanut Ella, joka huomaa pian perheensä “Suuren Muuton” jälkeen osaavansa lukea toisten ihmisten ajatuksia ja kohtaavansa yhtenään maorien taruista tuttuja taianomaisia olentoja. Olennoista pelottavimpia ovat villit taniwhat, joka vaanivat piiloistaan pelokkaita ja epävarmoja ihmisiä.

Aluksi Taniwhaa saattaa erehtyä luulemaan lastenkirjaksi, sillä se kuvaa tapahtumia ja perheen uutta elinympäristöä lapsen näkökulmasta. Romaani sivuaa kuitenkin vakavia aiheita mielenterveydestä seksuaaliseen hyväksikäyttöön, ja myös romaanin aikuiset pääsevät välillisesti ääneen Ellan lukiessa vanhempiensa ajatuksia. Kontrasti romaanin alun ja lopun välillä on vahva, sillä näennäisen onnellinen ja uuden seikkailun aloittava perhe joutuu kohtaamaan monia koettelemuksia Uuden-Seelannin vuotensa aikana. Ella painii vieraan kielen, ilkeän Taniwhan ja koti-ikävän kanssa. Isä taasen hukuttautuu työhönsä, ja äiti jättää perheensä löydettyään uuden rakkauden. Vaikka maaginen on romaanissa läsnä, ovat henkilöhahmojen ongelmat siis varsin arkisia ja reaalimaailmasta tuttuja.

Taniwhan vahvuuksia ovat sen mielenkiintoinen miljöö sekä yhteydet maorien tarustoon. Mielenkiintoiseksi romaanin tekevät erityisesti sen maagiset elementit, jotka kytkeytyvät tiiviisti Ellaan. Ella lukee ajatuksia ja elää kuin tarujen sankari uhmatessaan pahaa Taniwhaa. Hän myös kirjoittaa ja kuvittaa omia tarinoitaan sarjakuviksi. Lapsen lähestyminen taruihin on luonnollisempi kuin isän ja äidin; Ellalle tarut ovat eläviä ja todellisia, siinä missä isä ja äiti näkevät tarut menneen ajan reliikkeinä. Lapsen erilainen katsanto tarinoihin kiteytyy oivallukseksi kaikkien ihmisten samankaltaisuudesta:

“Kaikissa ihmisissä on sisin samaa, Ella sanoo. Yhtäkkiä hän on varma, että juuri siitä tarinoissa on kysymys, kuinka kaikki ihmettelevät samoja juttuja auringosta ja meristä ja maasta, ihmisen iloista ja suruista, vaikka kukin asuisi eri puolella maapalloa.” (s. 146)

Romaanin edetessä ikäisekseen kypsä Ella oivaltaa monia asioita ympäröivästä maailmasta ihmisineen. Romaanin filosofinen ydin tuntuu kuitenkin hieman päälleliimatulta neljäsluokkalaisen esittämissä mietelauseissa. On myös harmi, että teoksen eri osaset tuntuvat keskenään irrallisilta. Lastenkirjallisuutta lähenevä alku ja humoristisuus vaihtuvat yllättäen, keskiosan arkisten tapahtumien kuvauksen kautta, lopun synkkiin hyväksikäytön ja hylkäyksen kuviin. Osien välisen irallisuuden takia teoksen ydintä on vaikea tavoittaa, eikä lukijalle jää romaanista paljoa käteen.

Taniwhassa on heikkouksiensa ohella kuitenkin myös paljon hyvää. Aikuinenkin lukija pystyy hyvin samaistumaan Ellaan, joka kipuilee uudessa maassa etäisten vanhempiensa kanssa. Romaani myös tutustuttaa suomalaista lukijaa Uuteen-Seelantiin sekä maorien tarustoon ja kieleen, kun monet teoksen luvut ja henkilöhahmot on nimetty maoriksi. Taniwhaa voikin suositella lukemistoksi nuorelle, maagisista ja yhteiskunnallisista aiheista kiinnostuneelle lukijalle.

Laura Karhapää

Hirviöt keskuudessamme

Hirviöturnajaiset

Pasi Pitkänen: Hirviöturnajaiset
Lastenkirja, ei sivunumeroita
Tammi, 2019

Legendan mukaan hirviö nimeltä Sedna pelasti Kuohukosken asukkaat vedenpaisumukselta.

Sen kunniaksi Kuohukosken prinsessalla on tapana haastaa valitsemansa hirviönkouluttaja perinteisiin Hirviöturnajaisiin.”

Eräänä päivänä Eren, Kuohukosken nuorukainen, löytää rannalta hirviönmunan josta kuoriutuu pikkuinen vesihirviö nimeltään Pomelo. Pomelo ei ole mikään tavallinen hirviö: se pötköttää kylvyssä, imee vettä ja turpoaa kuin ilmapallo. Eren haluaisi, että Pomelo olisi hirviönä voimakkaampi. Silti hän päättää pitää otuksen ja kouluttaa sitä.

Prinsessa Rola haastaa vuosittaisiin hirviöturnajaisiin Erenin ja Pomelon. Eren suostuu osallistumaan, mutta haaste on hänelle kova: voitettavana on sekä prinsessa että tornadoja ja sadekuuroja synnyttävä mahtava Myrskyetana! Lopulta lukijalle selviää, voittaako Eren pelin Kuohukosken vallanhimoista prinsessaa vastaan. Entä miten pieni Pomelo pärjää turnajaisissa?

Pasi Pitkäsen kirjoittama ja kuvittama lastenkirja hakee inspiraatiota japanilaisista Pokémon sekä Digimon -tuotesarjoista. Tekijän kuvitus on paikoittain suloista, paikoittain taas tummaa ja pelottavaa. Toinen päähenkilö, valtaansa käyttävä ja kilpailuhenkinen prinsessa Rola poikkeaa perinteisestä prinsessan hahmosta ja tuo satuun tuoreutta. Kirja rohkaisee nuoria lukijoita uskaltamaan, ja näyttää heille, että vaikeatkin asiat voivat kääntyä hyväksi mitä odottamattomimmalla tavalla. Hirviöturnajaiset sopiikin erityisesti alakouluikäisille lapsille. Teoksella on selvä opetus, mutta tarinan loppuratkaisu olisi voinut olla oivaltavampi.

Reeka Lelkes

Pelien maailmoissa

mainImage_798df180-f7f4-4de9-a8ae-c808c2e0055a_495x800

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch. Sensored Reality 2.
Romaani, 399 s.
Tammi, 2019

 

Elämä on peli ja maailma on pelisali. Tullaan sisään, pelataan, voitetaan ja hävitään.” (s. 71)

 

Videopelaamisen arvostus vaikuttaa kasvaneen viime vuosien aikana. Kun ennen saatettiin kauhistella niitä nuoria, jotka viettävät päivästä toiseen tuntikausia pelikonsolien ääressä, saamme nykyään lukea sanomalehdistä menestyneistä e-urheilijoista eli ammattimaisista videopelien pelaajista. Pelaaminen voi myös auttaa merkittävästi henkilökohtaisen elämän haasteissa, sillä lähes kahden miljoonan euron vuosituloihin yltänyt 24-vuotias e-urheilija Lasse Urpalainen kertoi vuosi sitten Ylen haastattelussa videopelaamisen jopa vetäneet hänet ”pois kuilun partaalta”.

Sata vuotta Urpalaisen maailmanmestaruutta myöhemmin, vuonna 2117, nousee 16-vuotias Bug, Minako Takeda, maailman kuuluisimmaksi videopelaajaksi Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan scifiä ja dystooppisia piirteitä yhdistelevässä trilogiassa Sensored Reality (2018–2020). Kun Bugin isä kuolee, muuttaa hän yhdessä äitinsä kanssa Meri-Tokiosta Helsingin kaupunkisaareen, jossa äiti työskentelee kuuluisan videopeliyrityksen toimitusjohtajana. Erinäisten vaiheiden kautta Bug päätyy tilanteeseen, jossa hänen täytyy pelata äitinsä yrityksen tekemä uunituore videopeli läpi, jotta peliin kirjautuneet henkilöt eivät kuolisi todellisessa elämässä. Peliä pelataan uudenlaisen konsolin, Sensored Reality -puvun avulla. Vaikka kuusi pelaajaa ehtii kuolla, nousee Bug onnistuessaan koko maailman tietoisuuteen. Suorituksensa ansiosta Bugista tulee toinen ihminen maailmassa, joka saa valintakokeiden ohi kutsun kansainväliseen videopeliakatemiaan. Tästä alkaa trilogian toinen osa Glitch.

Glitch keskittyy Bugin opiskeluun akatemiassa, hänen isänsä kuoleman selvittämiseen ja kadonneen äitinsä etsimiseen. Akatemian opiskelijat ja opettajat osallistuvat The Last Viking King: The Viking Apocalypse Countdown V -peliin, joka on ”tarinallinen, strategiaa suuresti painottava Battle Royale -RPG eli Role Playing Game”. Pelin voittaja eli viimeinen hengissä selviytyjä pääsee osallistumaan pelitapahtumaan Marsiin, joka on yksi neljästä planeetasta, jolle ihmiskunta on romaanin maailmassa levittäytynyt. Bug kuvittelee isänsä kuoleman olleen onnettomuus, mutta isän 7Sense-laseihin tallentuneet videot viimeisistä hetkistä kertovat muusta. Bugin äiti taas on kadonnut ensimmäisen osan tapahtumien takia, mutta jättänyt Bugille koordinaatit paikkaan, jossa toivoo heidän jälleen tapaavan.

Tarinamaailman miljöö on mielenkiintoinen katsaus yhdestä mahdollisesta tulevaisuudesta, joskin sen kuvailu jää kirjasarjan toisessa osassa ymmärrettävästi ensimmäistä osaa vähemmälle. Suuren tulvan jälkeinen Helsinki on peittynyt vesimassojen alle, kotien seiniä peittävät älytapetit ja ihmisillä on silmiin asennetut henkilökohtaiset 7Sense-silmäimplantit. Ympäröivään maailmaan suhtaudutaan kuitenkin varsin neutraalisti, ja dystooppisena se näyttäytyy lähinnä nykylukijan perspektiivistä. Kirjasarja antaakin omalla tavallaan toivoa siitä, että ihmiskunta lopulta sopeutuu elinympäristömme muutoksiin.

Sekä trilogian ensimmäinen osa Beta että toinen osa Glitch ovat kehitysromaaneja, joka on tyyppillinen laji nuortenkirjallisuudessa. Shadow Warriors-pelin kuolemantapausten johdosta Bug on lopettanut videopelien pelaamisen ja vetäytynyt yksin kotiinsa:

En pysty. Ei huvita. En halua asettaa itseäni tilanteeseen, jossa voin joutua jonkun toisen manipulaation kohteeksi, sätkynukeksi ja pelinappulaksi. Kätkin jopa rakkaan pelipukuni patjan alle, koska pelkään sen nostavan pintaan muistoja Shadow Warriors II: Out of Shadows -pelistä, sen kuolonuhreista ja kaikesta siitä… siitä, mikä sisälläni on mykkää, muodotonta ja sanatonta.” (s. 14)

Tästä traumasta ylipääseminen asettuu yhdeksi Bugin kehitystehtäväksi omaa identiteettiään etsiessä.

Mielenkiintoisimpia aspekteja kirjasarjassa ovatkin videopelien sivistykselliset ja opetukselliset mahdollisuudet. Akatemian rehtori kertoo olennaisimmaksi asiaksi akatemian opetuksessa sen, että opiskelijat tulevat erinomaiseksi elämän kaikilla osa-alueilla: ”Teistä tulee erinomaisia urheilijoita, ongelmanratkaisijoita ja ihmistuntijoita. Me opetamme teidät seikkailijoiksi, filosofeiksi, psykologeiksi.” (s. 42–43) The Last Viking -peli räätälöidään jokaisen henkilökohtaisten heikkouksien mukaan, joita Bugilla ovat rakkauden puute, halu olla yksinäinen taistelija ja strateginen ajattelu. Näiltä osin kirjasarja tuokin mieleeni myöskin Tammen kustantaman Salla Simukan kirjaparin Jäljellä (2011) ja Toisaalla (2012), joissa Sensored Reality -puvun kaltaista sensoriteknologiaa yritetään hyödyntää eräänlaisena terapiamuotona. Tällaisen henkisen kasvun lisäksi The Last Viking-peli opettaa myös historiasta: ”Peli opettaa minulle, kuinka kristillinen kirkko sopeutui paikallisiin oloihin. Kyse oli kilpailusta vanhan uskontojärjestelmän kanssa.” (s. 102)

Vaikka kirjan maailma on monella tapaa erilainen nykymaailmaan nähden, tuntuvat nuorten haasteet elämässä olevan varsin tuttuja. Bug joutuu muun muassa pohtimaan, pystyykö ja haluaako olla kaveri entisen kiusaajansa kanssa ja mitä tarkoittaa rakkaus:

 Oletko sä koskaan edes ollut rakastunut? Se on hirvittävää, eikö olekin? Rakkaudeton elämä saa toimimaan järkevästi… kuten hankkimaan suojaavan haarniskan, uusimmat aseet ja tuliterän kilven ikävyyksien varalle… ja silloin on turvassa. On haavoittumaton, kuolematon. Sitten yhtenä päivänä ihan sattumalta kohtaa jonkun ällön idiootin, joka harhailee sun elämääsi kuin joku päänsä loukannut komediahahmo. Tää peelo hymyilee sulle etkä sä enää ajattele selkeästi. Ja silloin myrkky imeytyy suoniin. Myrkky saa riisumaan haarniskan, mutta silloin saa miekasta. Rakkaus jättää sut yksin pimeään itkemään jonkin niinkin typerän lauseen äärelle, kuten ’ehkä meidän pitäisi olla vaan kavereita’. Rakkaus on typerää. Rakkaus on käsikranaatti, joka räjäyttää sydämen, sielun ja järjen kappaleiksi sisältäpäin. Kuka sellaista haluaa?” (s. 224)

Haluan nostaa vielä esiin myös kirjojen visuaalisen ilmeen, josta vastaa Laura Lyytinen. Kannet muistuttavat monella tapaa videopelien kansia, ja minulle ne olivat siinä mielessä varsin hätkähdyttävät, että kirjan käteen saatuani jouduin hetken miettimään, pitääkö tätä kirjaa lukea normaalin kirjan tapaan vai joidenkin kummallisten Sensored Reality -lasien läpi. Normaalin kirjan tapaan, tietenkin.

Vaikka kirjasarjan toinenkin osa on sujuvasti kirjoitettu ja monilta osin ajatuksia herättävä, huomaan harmikseni, että se ei aiheuta minussa yhtä innostuneita tuntemuksia kuin ensimmäinen osa. Dystooppisen Helsingin kuvailu jää vähemmälle, juoni tuntuu hieman köyhemmältä enkä usko Glitchin avautuvan kaikkine nyansseineen ilman ensimmäisen osan lukemista, joskin ei sen ehkä osana trilogiaa tarvitsekaan. Glitch on ensimmäisen osan nostattamiin odotuksiini nähden pienoinen pettymys, mutta siitä huolimatta jään mielenkiinnolla odottamaan sekä trilogian päätösosaa Replicaa että sitä, miten maailman suhtautuminen videopeleihin muuttuu tulevina vuosina ja vuosikymmeninä.

 

Otto Rikka

Lasse Urpalaisen haastattelu: https://yle.fi/urheilu/3-10311233

Romaaneista ja ehkä hieman rikoksistakin

maxwell

Sissi Katz: Maxwell Sternin  tutkimukset
Romaani, 201 s.
Tammi, 2019

Nimensä perusteeella Sissi Katzin teos Maxwell Sternin tutkimukset saa lukijan odottamaan kohtaamista dekkarin kanssa. Sellaisesta ei kuitenkaan ole kyse, ei oikeastaan. Toki rikosten selvittäminen on romaanissa keskeistä, mutta niiden ratkaiseminen tuntuu merkittävässä määrin toissijaiselta verrattuna perinteiseen dekkariin. Teoksen tarinat sekoittuvat, rajat hämärtyvät, ja jokaisen rikoksen ratkaisua lähenevän askeleen myötä siitä myös etäännytään. Yksi henkilöhahmoista, metafiktiivisenä kommentaattorina toimiva komisario Trotski, kritisoi jatkuvasti kirjan poikkeavuuksia suhteessa dekkareihin kohdistuviin odotuksiin: 

     “Olisit edennyt suoraviivaisesti kohti murhaa. Selkeää ja yksioikoista: uhri ammutaan toimistonsa lattialle, kuvaan astuu poliisi, joka aluksi erehtyy pidättämään viattoman laitapuolenkulkijan sekä jonkun niistä Hotel Procopén uhkeista prostituoiduista. [– –] Poliisi pääsee oikean murhaajan jäljille, seuraa kliimaksi ja loppu. Aivan kuten todellisessa elämässä: alku, kliimaksi ja loppu, ei se ole sen mutkikkaampaa. Nyt olet kirjoittanut kirjasi juoneen oikosulun. Teksti räjähtää lukijan silmille, aiheuttaa sähköiskun, joka kulkee hetkessä päästä jalkoihin muttei löydä tietään ulos.” (s. 73–74)

On yllättävän haastavaa kuvailla, mitä kirjassa tapahtuu. Se ei ole juonivetoinen eikä kevyt iltalukeminen, vaan se vaatii lukijaansa syventymään ääreensä. Vaikka siihen keskittyisikin, ei kirjasta helppolukuista saa, mikä tosin näyttää olevan yksi sen tavoitteista. Nimensä romaani on saanut fiktiivisen kirjailijan päähenkilöstä, jonka tehtävänä on löytää Liz London -niminen nainen ja selvittää samalla murhatapausta. Vaikka teoksessa ei varsinaista punaista lankaa tunnu olevan, ovat nämä tutkimukset kaikkein lähimpänä sellaista. Juuri niiden etenemistä Trotski tahtoo jatkuvasti jouduttaa, kenties lukijaltakin odotetaan samankaltaista reaktiota.

     Teos on pitkälti postmodernia kielen kanssa leikittelyä, ja nojaa vahvasti esimerkiksi metafiktiivisyyteen. Siinä on oikeastaan kyse kirjan kirjoittamisesta aivan yhtä suuressa määrin kuin rikosten tutkimuksesta. Käytännössä tämä toteutuu jo mainitun Trotskin kuulusteluissa, joissa kirjailijaa syytetään murhasta tai kenties huonon kirjan kirjoittamisesta. Teos itsessään ajautuu tarkoituksellisesti ensin mahdollisimman kauas lähtökohdistaan vain palatakseen hetkellisesti raiteilleen Trotskin vetämänä. Se saattaa esimerkiksi kiinnittää lukijan huomion tarkkaan yksityiskohtaan tai kokonaiseen kohtaukseen, joka ei tunnu lopulta johtavan juuri mihinkään. Trotskin kanssa käytävät kuulustelutilanteet kuitenkin pysäyttävät “harhailun”, kun hän usein hyvin selkeästi vaatii selkeämpää etenemistä. Hän arvostelee kuulusteltavaansa, mutta tuntuu samalla puhuttelevan suoraan myös lukijaa johdatellessaan tämän tulkintoja ja mielikuvia.

     “Etkö ajattele lukijaa, joka menee sekaisin merkityksettömiä ihmisiä vilisevistä tarinoista? Tarinoista, jotka ovat syöneet sisäänsä toisia, kolmansia ja neljänsiä tarinoita” (s.118), syyttää Trotski kirjailijaa. Teoksen tosiaan voidaan katsoa koostuvan useammista tarinoista kuten kuulustelusta, kirjailijan päähenkilön Maxwell Sternin selvityksistä ja Paco-sissin bensa-aseman tapahtumista. Silti niitä ei  kuitenkaan ole mahdollista irrottaa toisistaan, vaan ne kietoutuvat toisiinsa, syövät toisensa kuten lainaus asian ilmaisee. Paikoittain lukijana kokee epävarmuutta siitä, mitä tarinaa parhaillaan seuraa. Juoni haarautuu lukemattomiin säikeisiin, jotka myös sotkeutuvat toisiinsa, mutta jotenkin tästä kaikesta muodostuu yksi kiehtova kokonaisuus. Teoksen kieli ja teemat tuovat mieleen jossain määrin Paul Austerin New York -trilogian (1985-1986), joka tunnetaan esimerkiksi juuri abstraktista juonestaan rikoskertomuksissa.

     Teosta voi suositella lukijoille, jotka eivät odota romaaneilta loogisesti etenevää juonta tai selkeitä rajoja sen suunnille. Heille, joille kieleen ja tunnelmaan uppoutuminen riittää nautinnollisen lukukokemuksen aikaansaamiseksi. Maxwell Sternin tutkimukset on matka, joka vetää mukaansa, mutta vaatii lukijaansa heittäytymään riittävästi, jotta loppuratkaisu alkaa tuntua kaiken keskellä yhä merkityksettömämmältä. Teoksen miljöökuvaukset onnistuvat usein luomaan konkreettisuutta pakenevan  juonen keskelle, ja toistuva symboliikka tai esimerkiksi runsaat raamatulliset intertekstuaaliset viittaukset kietovat osasia toisiinsa. Kirja mahduttaa suuria ajatuksia lyhyeen sivumäärään, ja kokonaisuus on vaivansa arvoinen.

Annika Kyytinen

 

Uhkia olohuoneen ikkunan ja tabletin lasin takana

ei_ketaan_meidan_jalkeemme1384

Sami Majala: Ei ketään meidän jälkeemme
Romaani, 247 s.
Gummerus, 2019

 

“Koittaa hetki jolloin kumpikaan meistä ei tiedä kumpaan suuntaan meidän tulisi eteenpäin päästäksemme kulkea.” (s. 245)

 

Kaaoksen, katastrofien ja maailmanlopun äärellä saattaa kadottaa suunnan, mikä välittyy Sami Majalan toisinkoisessa Ei ketään meidän jälkeemme. Kirja kertoo nykyajasta nelihenkisen, korostetun tavanomaisen lähiöperheen näkökulmasta. Alkuun perhe-elämän kuvaus vaikuttaa leppoisan rutiininomaiselta, mutta teoksen avaavassa luvussa irralliset kuvat nykyajan kaoottisuudesta kuitenkin lupaavat, että jotakin epämiellyttävää on tulossa:

“Autopilotin ohjaksissa nyt kaikki. Penkkeihinsä sidotut metalliputkissaan. Paperisia oksennuspusseja. Partavesimainoksia, automainoksia, käsivoidemainoksia, meikkimainoksia, ja lisää sitä samaa: kansallismaisemia, kansallispukuisia tyttöjä perinneruokatarjottimet päidensä yllä, tuotemerkkisuojaa ja happinaamari aina itselle ensin.
Se mitä jää. “ (s.11)

Perheen arjessa uhan kokemus näyttäytyy aluksi suhteellisen pieninä asioina, kuten kodinhoitohuoneen lattiaa valloittavina muurahaisina tai hetkeksi lasten ulottuville unohtuneena veitsenä. Pian lähiympäristössä etsitään mystisesti kadonnutta tyttöä, ja äärimmäiset sääolosuhteet alkavat vaikeuttaa elämää. Myös muun maailman katastrofit koetaan kotona: tabletti tuo tapahtumat ruokapöytään, sänkyyn ja olohuoneeseen. Jatkuva uhan olemassaolo näyttäisi olevan perheen vanhemmille itsestäänselvää. Sen aiheuttaja voi olla yhtä hyvin katkennut lämmönjakelu sydäntalvella kuin elintarvikkeiden haitalliset lisäaineetkin. Taistelu uhkaa kuin uhkaa vastaan pyritään suorittamaan perusteellisesti ja rationaalisesti, sitten siirrytään seuraavaan. Eräänä iltana nukkumaan mennessään perheen äiti Laura esittääkin miehelleen kysymyksen: “Mistä muusta me voisimme olla huolissamme?” (s. 198). Maailmanlaajuisiin suuren mittakaavan katastrofeihin ei perheen vanhemmilla ole ratkaisua. Kenties siksi heille on erityisen tärkeää tarttua niihin arjen epäkohtiin, joihin he pystyvät vaikuttamaan.

Pahaenteisyydestään huolimatta teos on muutakin kuin synkkä maailmanlopun odotus. Minäkertojana toimiva perheenisä tarkastelee lähiöarkea ja naapuruston toimintaa paikoin hulvattomankin itseironisesti, ja kertoo todellisuudestaan kuin ulkopuolisen tai nuoremman itsensä kautta. Vaikka hän ei ollut haaveillut rivitaloelämästä golfkentän, ostoskeskusten ja moottoriteiden ympäröimänä, ei hän vaikuta kuitenkaan pettyneeltä elämäänsä.

Ironiaa on myös nykyajan ilmiöiden kuvauksessa. Lapsille tutut viihdehahmot eivät jaksa kiinnostaa lavalla samalla tavalla kuin tabletissa:

Lasten tunnistushymyt alkoivat haihtua, alun kiihkeä innostus laskea, kaksiulotteisten teräväkuvahahmojen ilmestyminen lavalle alkoi kadottaa taikaansa eikä sormikaan voinut heihin koskea. “ (s. 175–176) .

Älylaitteet muovaavat lasten ja aikuisten kuvaa todellisuudesta jatkuvasti, ja toisaalta ne tulevat ihmisen ja ympäröivän todellisuuden väliin. Pariskunta on hämmentävässä tilanteessa, kun nettiyhteys katkeaa ja on elettävä käsillä olevaa hetkeä:

“Lasten mentyä nukkumaan ympäröimme itsemme kynttilöillä. Häpeän kuilu aukesi. Tuijotimme tyhjiä käsiämme mykistyneessä maailmassa. Toimeliaisuutemme harha alkoi murentua, koko vuoksi vyöryi kohti.” (s. 135)

Modernista elämäntyylistä huolimatta – tai juuri siitä johtuen – on naapuruston vanhempien sukupolvella erityinen tarve säilyttää yhteys luontoon ja heidän esi-isiensä elämäntapaan. Taloyhtiössä on yksimielisesti haluttu säilyttää pihan vanhat omenapuut, vaikka niiden hedelmät putoilevat tarpeettomina maahan, ja kaatuneen roskakatoksen tilalle on omin käsin rakennettava uusi, vaikka taidot siihen ovat hatarat. Kirjan lopussa vierailu kartanolla tiivistää yhteyden keinotekoisuutta:

“Jono kiemurtaa hevosaitausta ympäri, autoja ajaa pihaan, lisää lapsia asettuu jonoon, seteli katoaa sarkahousun taskuun, ukko nostaa lapsen  kainaloista satulaan kuin lelun, moiskauttaa lähtökäskyn, lähtee vetämään kuormaansa kyyryssä kuin risukauppias.
    Yksi kierros: 10 euroa” (s. 243)

Teoksen läpi jatkuva luettelomainen tyyli saattaa paikoin tehdä lukemisesta puuduttavaa, mutta toisaalta se alleviivaa hyvin arjen tapahtumien väistämätöntä virtaa. Välillä aloitusluvun tapaan irtaudutaan kertojapäähenkilön näkökulmasta ja listataan kuvia, jotka viittaavat luonnonvaroja tuhoavaan ja kuluttavaan kulttuuriin. Tämä lienee osoitus radikaalien sääilmiöiden ja luonnonmullistusten syihin, mutta tarinan kannalta listat jäävät kovin irtonaisiksi. Vaikka erilaisille tulkinnoille on tilaa, saa kirja pohtimaan uhkakuvia, jotka eivät ole ainoastaan yhden ihmisen tai perheen ratkaistavissa.

Lentomatkustus, älylaitteiden ristitulen vaikutukset ja voimakkaat sääilmiöt ovat olleet julkisen keskustelun etualalla. Ei ketään meidän jälkeemme näyttää kuinka nämä aiheet ovat taustahälyä arjessa, ja niiden aikaansaamien haasteiden edessä katse suuntautuu entistäkin kapeammin oman elämän ylläpitämiseen. Kannesta alkaen on tekstissä läsnä lopun alun tunnelma. Siksi teoksen nimi lopulta provosoikin kysymään: entä he, jotka tulevat meidän jälkeemme?

 

Jenni Seppälä

Jalokivet, kirja ja ikuisuuden tuntu

Kärhi kuva

Reetta Pekkanen: Kärhi
Runokokoelma, 74 s.
Poesia, 2019

Toisia lumoavat ihmeelliset kidemuodot, loistavat värit ja
suurenmoiset valoilmiöt.

Toisille määrääviä tekijöitä ovat jalokivien kestävyys ja
siitä johtuva ikuisuuden tuntu. (s. 30)

Reetta Pekkasen toisessa runokokoelmassa maapallo otetaan suurennuslasin alle. Luonnon orgaaniset ja epäorgaaniset muodot kuten ihminen, ametisti ja erilaiset merieläimet ovat osana samaa valtavaa kokonaisuutta. Tämä lajien välinen yhteys muodostaa Kärhi -runokokoelman ydintä.

Teos keskittyy luonnon ja ihmisluonnon pieniin yksityiskohtiin ja tekee niistä tarkkoja havaintoja. Se kritisoi ihmisen hyötyyn pyrkivää luontosuhdetta ja havainnollistaa ilmastonmuutosta. Ikuisen yhteenkuuluvuuden näyttämisen lisäksi teos kehottaa ihmistä toimimaan luonnon ehdoilla ja sen puolesta: ”Mahdollisuus ainoastaan kerätä kiviä, ei valmistaa niitä” (s. 19) ja ”Nyt on/ vain pakko” (s. 41). Teemoiltaan Pekkasen runot rinnastuvat välittömästi Sirpa Kyyrösen runokokoelmaan Ilmajuuret (Otava, 2016). Toistuvana teemana Kärhi -kokoelmassa esiintyy myös luopuminen. Ihminen joutuu luopumaan asioista omassa henkilökohtaisessa elämässään, mutta täytyykö meidän luopua myös tutuista elintavoistamme?

Kärhen runoja yhdistää niiden fragmentaarisuus sekä minimalismi. Sivulle tiputetaan sanoja ”koira haukkuu./ Haukku kaikuu/ kaiku haihtuu”, joiden jälkeen jätetään kirjassa pari sivua tyhjänä. Teoksessa ei ole varsinaisia osastoja mutta muutaman kerran toistuvat tyhjäksi jätetyt sivut kannustavat lukijaa pysähtymään.

Pekkasen runot ovat pieniä jalokiviä, joissa on ikuisuuden tuntu. Kuten jo kivikauden ihminen tallensi itselleen olennaista tietoa, myös runoilija kirjaa muistiin olennaisuuksia. Kärhen runojen tiivis, aforistinen ilmaisu palvelee tätä tarkoitusta. Puhujan äänessä tunnistaa ihmislajin selviytymisen salaisuuden jopa kahden miljoonan vuoden ajan:

Lähimmäisten kanssa ollaan läheisiä ja lähekkäin
Lähimmäisten kanssa pysytään yhdessä ja pidetään yhtä (s. 29)

Kärhi on runokokoelma, jota on parasta lukea yksin hiljaisuudessa ja ihastella sitä. Kärhi on kooltaan pieni mutta ei missään nimessä hauras. Päinvastoin: se on hyvinkin elinvoimainen.

Reeka Lelkes