2018

Maalaistytöt kaupungissa

38905588._UY1667_SS1667_

 

Heidi Viherjuuri: Seikkailu kutsuu, Hilja
Lastenkirja, 99 s.
Kustannus-Mäkelä Oy, 2018

 

Heidi Viherjuuri jatkaa kirjalla Seikkailu kutsuu, Hilja lastenkirjasarjaansa, jonka ensimmäinen osa Hilja ja vihreän talon kesä ilmestyi viime vuonna. Esikoisessa tutustutaan maaseudulla vihreässä puutalossa perheensä kanssa asuvan ekaluokkalaisen Hiljan ja tämän pikkusiskon Taimin elämään. Isä tekee reissutyötä ja vanhemmat ovat usein poissa kotoa, mutta silloin Hiljan ja Taimin seurana ovat pellon toisella laidalla asuva vaari sekä naapurin mummot ja tädit. Jatko-osassa Hilja ja Taimi pääsevät viettämään kauan odotettua syyslomaa Martti-serkun luokse kaupunkiin. Äiti ja isä eivät ehdi mukaan, mutta ilokseen tytöt saavat matkaseurakseen naapurista topakan Valkoherukkamummon, lempeän Sadetakkimummon ja kaikesta innostuvan Mansikkatädin.

Tytöt olisivat aluperin matkustaneet kaupunkiin linja-autolla, mutta mummot haluavat ehdottomasti ajaa sinne Volvolla. Heidän mielestään auto on nopeampi ja sinne mahtuu kaikki tarpeellinen, ja Valkoherukkamummo vielä toteaa: “Minä en linjuriautoon astu. Niissä on basilleja”. Tällainen yksityisautoilun paremmuuden korostaminen julkisen liikenteen sijaan särähtää korvaan, varsinkin kun lastenkulttuurissa autot ovat usein tarpeettoman paljon keskiössä ja ihastelun kohteena. Automatka kaupunkiin ei kuitenkaan suju ongelmitta, ja paluumatka tehdään Sadetakkimummon ehdotuksesta linja-autolla. Tämä käänne kallistaa loppujen lopuksi vaa’an julkisen liikenteen puolelle.

Automatkalla erimielisyyksien ja hätäisen liikenteen seassa poukkoilun lisäksi seurue on vähällä saada sakot ylinopeudesta, mutta mummot huijaavat poliisia näyttelemällä sairauskohtausta, johon ottavat lapsetkin mukaan. Menestyneimmissä lastenkirjoissa lapset eivät tottele sääntöjä varauksetta, vaan uhmaavat jollain tavoin auktoriteetteja, esimerkkeinä Peppi Pitkätossun vapaa ja itsenäinen elämäntapa tai Ronja Ryövärintyttären rajoja ylittävä ystävystyminen. Samantapaista vapaan ajattelun ideaa on ehkä tässäkin jännityksen ja tilannehuumorin ohella haettu, mutta sen olisi voinut toteuttaa hiukan eri tavalla – lapset olisi ylipäätään voinut asettaa kirjan tapahtumissa aktiivisemmiksi toimijoiksi.

Ilahduttavaa on, että sukupuolirooleja ja stereotypioita kyseenalaistetaan virkistävällä ja luontevalla tavalla: siskosten leikeissä Hilja-prinsessa pelastaa Taimi-prinssin jättiapinan kynsistä, ja kirjan lopussa järjestetyissä tangojuhlissa vampyyriksi pukeutunut Max lennättää harteillaan Hilja-supermiestä. Kirjassa päästään pohtimaan myös erilaisia tunteita. Hilja, Taimi ja Martti-serkku pelkäävät yöllä verhojen varjoissa vaanivaa krokotiilia, jolloin neuvokas Sadetakkimummo perustaa lasten kanssa Pelkokerhon, jossa kaikki saavat jakaa turvallisesti omia pelkojaan. Loman aikana kohdataan lisää jännittäviä tilanteita, kun Mansikkatäti joutuu sairaalaan sydämen rytmihäiriön vuoksi. Lasten näkökulmasta tilanteesta löytyy kuitenkin myös huumoria ja seikkailua, ja tädin päästyä kotiin järjestetään viihdyttävä kykykilpailu. Kaikesta selvitään yhdessä, leikki ja mielikuvitus keventävät tunnelmaa.

Viherjuuri on tavoittanut kirjassaan onnistuneesti lapsen näkökulman ja maailman. Kirja sopii hyvin sekä ääneen luettavaksi että alakouluikäisen itse luettavaksi, ja sen uskoisi viihdyttävän omalla tavallaan sekä lapsia että aikuisia. Erityisesti kaupunkilaislapselle on kiinnostavaa lukea lasten elämästä maalla, jossa naapurit tuntevat toisensa, luonto on lähellä ja omalla pihalla voi pomppia lehtikasoissa. Tässä kirjassa kaupunki- ja maalaiselämä rinnastetaan keskenään ja lukija voi saada oivalluksia siitä, miten erilaisia ne voivat olla. Nykyaikana lapset viettävät yhä enemmän aikaa digimaailmassa, ja kasvokkain kohtaamisen ja yhdessä tekemisen tärkeys saattaa välillä aikuisiltakin unohtua. Etenkin sukupolvien väliset kohtaamiset rikastuttavat sekä nuorien että vanhojen elämää, ja Hilja-kirjat ovat mukava esimerkki siitä, miten ikäihmisistä ja lapsista voi tulla tasavertaisia ystäviä keskenään.

 

Anna Carlson

Modernistinen pohjoinen elegia

tehen_kansi-300x300

 

Riikka Ulanto: Tehen
Runokokoelma, 53 s.
Kulttuurivihkot, 2018


Riikka Ulannon
runoteos Tehen on täynnä modernistisia kuvia ja vettä. On altaita, joista kohoavat patsaat, läpinäkyviä akvaarioita, Perämeri, joka “raataa”, ”hukkuniteitä” ja eräs mikrokokoinen saarivaltio: runon puhuja itse.

Tehen on vapaarytmistä runoa ja vapaalta ja kahlitsemattomalta tuntuu myös sen lukeminen. Ulanto viljelee voimakasta kuvallisuutta, jonka raikkaiden metaforien äärelle pysähtyy jatkuvasti ihmettelemään ja ihastelemaan. Surrealistiset unikuvat nousevat yllättävistä paikoista – pohjoisen maisemasta ja runon rytmistä, joka tiivistyy ja laajenee pitäen otteessaan.

Tehenin teemana on erillisyyden kokemus ja oman identiteetin kokoamisen ja kasaamisen mahdottomuus. Näiden ikuisten teemojen käsittelyn Ulanto onnistuu vaivatta nostamaan myös yksityiselle ja koskettavalle tasolle. Tehen tutkii eksistentialistisia kysymyksiä yhdistelemällä maksimaalista tilaa ja mikrokokoisen kokijan havaintoja. Taustalle hahmottuu tarina, jota runon puhuja kertoo Keroputaan mielisairaalasta. Hän pohtii syitä sille miten tähän päädyttiin, ja miltä se tuntuu.

 

”Kymmenen ponttonia halkeaa huoneessa jossa on elämänlanka.”

 

”Minä en kukki, minä lakaisen lehdet toisten kukkivien tieltä.”

 

Ulanto käyttää murteellista ilmaisua tehokeinona tyylikkäästi ja harkiten. Sen ja paikannimien mukaan nimettyjen runojen kautta teos kiinnittyy vahvasti paikallisuuteen ja tilaan, jossa olemistaan puhuja voimakkaasti vastustaa. Toisaalta Ulanto taitaa myös perinteisen lyriikan ja luontokuvauksen.

 

”Kuu kahlaaja, sinä tiedät niittää syvän / rämeikössä kukkii home kuin salaisuus tavaratarhan pinnalla / upotetut klavikordit, lukolliset ohjelmanumerot: vesi sammuttaa äänet”

 

Hieman etäännyttäviltä tuntuvat vihkosen lopusta löytyvät selitykset runoissa viitattujen henkilöhahmo Juana la Locan ja Sealand-nimisen taideteoksen avaamiseksi. Niiden ymmärtäminen antaa teoksen tematiikalle tulkintaa tukevaa syvyyttä, mutta ei välttämättä olisi edes tarpeen.

Tehenin runokieli tavoittaa sen kuvaaman tilan ja tilallisuuden tunteen sen kaikessa laajuudessa ja yksityiskohtien kiperyydessä. Teoksen tulvivassa ilmaisussa on eksistentiaalista voimaa; nuoruutta ja  kauneutta. Samaan aikaan kokonaisuuden harkittu muoto ja eheys henkii elegistä viisautta ja taitoa.

 

Elisa Paljakka

 

 

Seikkailuja keskiajalla

iso_harka09310

Mikko Kamula: Iso härkä
Romaani, 603 s.
Gummerus Kustannus Oy, 2018

 

Mikko Kamulan toisinkoinen Iso härkä on jatkoa kuusiosaiseksi suunnitellulle Metsän kansa -romaanisarjalle, jonka ensimmäinen osa Ikimetsien sydänmailla ilmestyi viime vuonna. Kirjasarja on sekoitus fantasiaa ja historiallista proosaa, joka ammentaa aiheita muinaisesta suomalaisesta mytologiasta ja kansanperinteestä. Iso härkä sijoittuu 1400-luvun Savoon ja seuraa pienessä pohjoisessa kylässä asuvan perheen elämää. Vaikka tarina alkaa jo ensimmäisessä osassa, soveltuu Iso härkä luettavaksi myös itsenäisenä teoksena.

Sarjan ensimmäisessä osassa Rautaparran perhettä piinasi noidan nostattama karhu, ja nyt vastassa onkin valtavan suuri härkä, joka kasvaa päivä päivältä. Perheen nuorin poika Tenho on tietäjän opissa ja näkee pelottavia enneunia tuhoisasta härästä. Myös muilla perheen sisaruksilla on omat seikkailunsa: Juko joutuu veronkierron vuoksi pakkotyöhön Olavinlinnaan ja Varpu tutustuu maanalaiseen maahisten kansaan. Lopulta kaikki lähialueiden tietäjät, noidat, talonpojat ja sotilaat kokoavat voimansa yhteen ja lähtevät kaatamaan pilven korkuiseksi kasvanutta, raivoa uhkuvaa härkää.

Kamula on tehnyt valtavan taustatyön perehtyessään muinaiseen suomalaiseen kulttuuriin, arkeen, sanastoon ja mytologiaan. Keskiaikainen Savo on mielenkiintoinen lähtökohta romaanille, ja lukijalle on antoisaa päästä tarinan ohessa tutustumaan suomalaiseen kansanperinteeseen. Romaanissa päästään seuraamaan maahanpanijaisia eli hautajaisia hiisilehtoon, jokapäiväisiä tilan askareita heinän niitosta lääkerohtojen valmistukseen sekä kirkonkylän käräjiä ja vauhdikasta hirvenhiihtoa. Tarinassa esiintyy suomalaisesta mytologiasta tuttuja taruolentoja, kuten maahisia ja kuolleiden henkiä sekä järveen houkutteleva vetehinen ja maatilan arjen avuksi loihdittu kummallinen olento para.

Kamula on tavoittanut ajankuvan hyvin ja kuvailee eloisasti tapahtumia ja henkilöitä. Juoni kulkee sujuvasti, viihdyttää ja tempaa mukaansa. Kielessä ja paikoin rakenteessa on kuitenkin puutteensa: kieli on viimeistelemätöntä ja sanavalinnat väliin kömpelöitä, ja kuusisataasivuisessa romaanissa joitakin kohtia olisi voinut tiivistää tai kokonaan jättää pois. Etenkin tarinan loppukohtaus kaipaisi tiivistämistä ja selkiyttämistä. Romaanin ajanmukainen sanasto rakentaa hyvin tunnelmaa. Henkilöiden repliikit ovat yleiskielisiä eivätkä vanhaa Savon murretta, mikä tekee välillä dialogista epäuskottavaa.

Henkilöissä toistuvat stereotypiat ja ahtaat sukupuoliroolit: talonpojat ovat vahvoja sankareita, jotka pääsevät monenlaisiin seikkailuihin, kun taas perheen tytär hoitaa askareita kotona ja jää poikia selvästi pienempään rooliin. Lisäksi myyttisten satuolentojen rinnalla lappalaisia kuvaillaan häijyiksi noidiksi. Yhtäältä nämä seikat kuvaavat romaanin aikaa ja maailmankuvaa, toisaalta nykykirjallisuudessa on kyseenalaista jatkaa ahtaiden stereotypioiden linjaa. Romaani on jännittävä seikkailukirja, johon luulisi monen nuoren lukijan tarttuvan. Erityisesti siksi olisi tärkeää levittäisi Suomen kansanperinteen historiasta ja sen myyteistä sellaisia representaatiota, jotka lisäävät tietoisuutta ja ymmärrystä niistä, eivätkä edistäisi ja jatkaisi päivänvaloa kestämättömien stereotypioiden leviämistä. Kaiken kaikkiaan romaani on viihdyttävää lukemista, jossa näkyy kirjailijan aito innostus ja kiinnostus aiheeseen.

 

Anna Carlson

It’s a man’s world

varjo

Ari Räty: Varjomies
Romaani, 309 s.
Tammi, 2018

Mutta maailma oli toisenlainen. Armoton ja kylmä.”

Ari Rätyn Varjomies johdattaa lukijan korruptoituneiden poliisien sekä latvialaisten rikollisten synkkiin kuvioihin. Alusta asti tehdään selväksi, että vain kylmähermoiset ja vahvat miehet pärjäävät maailmassa, jossa autot räjähtelevät ja ihmishenki on halpa. Samalla käy ilmi, ettei ainakaan Rätyn kuvaamassa ympäristössä ole naisille tilaa muina kuin koristeina. Kenties kirjassa viljelty seksistinen naiskuva on tarkoitettu luomaan autenttista kuvaa siitä, millainen raakojen rikollisten maailma todella on.

Itse koin kuvauksen kuitenkin paitsi auttamattoman epäuskottavaksi, usein myös vastenmieliseksi. Vuonna 2018 tuntuu vaikealta löytää yhtäkään oikeutusta sille, että naisia kuvattaisiin romaanissa ennen kaikkea heidän kehojensa kautta. Ellei se olisi tapa tuoda esille epäkohtia yhteiskunnasta ja rakenteista, mutta siitä ei tässä ollut kyse. Pahinta lienee se, että naiset eivät näyttäydy pelkkinä kehoina pelkästään romaanin miesten ajatuksissa, vaan myös naiset itse tuntuvat ajattelevan vain ulkonäköään ja sitä, miltä miesten tai toisten naisten silmissä milloinkin näyttävät: Natalia työnsi käytävän oven auki. Hän kääntyi ovensuussa katsomaan olkansa yli tietäen hyvin olevansa unohtumaton näky, ja heilautti viehättävästi sormiaan. Kynsilakan sävy oli klassinen tummanpunainen.

Romaanin nimi Varjomies viittaa kirjassa ohimennen esiintyvään väkivaltaiseen murhaajaan, mutta tuntuu samalla kattonimitykseltä käytännössä jokaiselle miespäähenkilölle, joista jokainen tuntuu kulkevan kadun pimeää puolta. “Jokaisella meistä, joka ikisellä, on salaisuutensa.”

Hahmoja on runsaasti, mutta vain miespuoliset hahmot saavat edes jonkinlaista syvyyttä. Syvyys tuntuu kirjassa tarkoittavan yleensä kliseisen maskuliinisia ominaisuuksia: “Poliisin häikäilemättömyys ja jäätävä nihilismi herättivät hänessä vilpitöntä kunnioitusta, ihailuakin.” Miehet ihailevat romaanissa myös vihollistensa kylmäpäisyyttä ja voimaa, ja ovat toki itse aina valmiita taistelemaan: Peeween silmät kapenivat säkenöiviksi viilloiksi. Taistelunnälkä kiristi hänen lihaksiaan, joka ikistä hermonpäätä.— Hän oli silmänräpäyksen päässä menettää itsehillintänsä-yksi väärä sana, yksi väärä ele. Tuntuu lähes huvittavan itsestäänselvältä, että kaidalta tieltä kaikonneet poliisit harrastavat Krav Magaa.

Naiset toimivat lähinnä rekvisiittana miesten vakavissa kohtaamisissa: “Rekolalle Laura oli tissit, perse ja kuuma suu.” Nuorena ulkonäkönsä vuoksi koulukiusatulla mutta aikuisena menestyneellä Autiolla on nuori ja kaunis assistenttinsa Laura. Dimitrillä eli idiootilla, latvialaisella rikollisella, on puolalainen Maria, joka ilmeisesti työskentelee Dimitrin perheen ilotalossa/peliluolassa. Miesten lähellä olevat naiset ovat silkkaa lämminsydämistä silmänruokaa, joita miehet ihailevat isällisen rakastavasti tai haluavat miehisen raa’asti.

Romaanin juonikuljetus on varsin polveileva. Varsinkin kirjan alkupuolella on runsaasti takaumia ja uusia hahmoja esitellään jatkuvasti. Kuvaus Aution kärsimästä koulukiusaamisesta tuntuu ylipitkältä. Lasten julmuudella mässäillään ja se ikään kuin todistaa, että nuoresta asti ihmisen elämä on useille meistä pelkkää kärsimystä.

Dialogi on kirjassa usein epäuskottavaa, sillä se tuo mieleen lähinnä Bond-elokuvissa esiintyvät, mahtailevat keskustelut:

“Me tavataan vielä.”

“Toivottavasti kahden ja kuumissa merkeissä.”

Natalian ilme ei jättänyt tulkinnanvaraa. “Auf Wiedersehen.”
“Vittu joo.”

Paikoin tuntui yksinkertaisesti siltä, että kirjailijalta on loppunut kuvaamisen aiheet: “Hän keihästi lihapalan haarukkaan ja nykäisi sen hampaillaan irti teräspiikeistä”. Toki kirjasta löytyi myös muutama hauska sutkautus. Vaikka jännityskirjallisuutta lukiessa tekisi mieli vain uppoutua monimutkaisiin juonenkäänteisiin, jäävät kirjan tapahtumat usein pinnallisen ihmiskuvauksen vuoksi toissijaisiksi. Hollywood-kliseet ja toimintaelokuvista tutut tilanteet jättivät lukukokemuksen varsin ontoksi.

 

Mia Westerling

 

Hyvin väritettyä draamaa

bf5cf9b62caf7d2bbcb1819ee8caddf2

Lauri Mäkinen: 50/50
Romaani, 316 s.
Siltala, 2017

Lauri Mäkisen sotadekkari 50/50 tarjoaa vetävän seikkailukertomuksen historiallisten tapahtumien ja isojen teemojen parissa. Romaani kertoo 1930–40-luvun Amerikasta Neuvostoliittoon työn perässä lähtevien suomalais-duunareiden elämänvaiheista ja kamppailusta ajan ideologioiden ikeessä. Kaksi aikatasoa ja kolme tarinalinjaa kulkee taidokkaasti läpi romaanin ja punoutuu lopulta yhteen moraaliseksi dilemmaksi. Kerronta noudattaa tyylipuhdasta dekkarilinjaa, jossa toiminta vie tarinaa eteenpäin ja maailmaa väritetään loputtomalla kyynisyydellä.

Kaksi etsivää on saanut tehtäväkseen selvittää, kumpi kahdesta rajan yli tulleesta epäillystä on vihollisen vakooja, desantti. Tarinan kuvasto on läpeensä tuttua. Etsivien tupakoinnin ohessa suorittamat järjen työt ja miehisyyteen liittyvät tuskailut kuvataan ironisesti liioitellen. Takaumista rakentuvat epäiltyjen elämäntarinat puolestaan tarjoavat laajaa ajankuvaa Suomen poliittisesta ilmapiiristä ja siirtolaisten elämästä Amerikasta ja Neuvostoliitosta. Tarina pursuaa toimintaa ja jännitystä, jossa miljöiden vaihtuminen ja runsaus tuntuu välillä kulissimaiselta, mutta nautittavalta.

Kiitosta Mäkiselle voi antaa nimenomaan taidokkaasta herkuttelusta lajin konventioilla. Kirjan alkupuolella ongelmana tosin on, että liiaksi tyypiteltyjen hahmojen toiminnan suora kuvaus muuttuu välistä kuvaluetteloiksi eikä tahdo pitää otteessaan. Etenkin sivuhenkilöiden tuominen mukaan tarinaan ja heidän esittelemisensä muodostuu kaavamaiseksi ja rikkoo muuten toimivan tarinamaailman illuusiota.

On vaikea asetella sanojaan, kun luettavana on dekkari, jonka tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Stalinin keskitysleireille. Nälän kauheuden kuvaamisen ohella Mäkinen pyörittää juonta leirillä valtaa pitävästä Varkaiden veljeskunnasta: mafiasta, joka tuntee vain itsesanelemansa moraalin. Välillä lukija miettii, sopiiko dekkarin seikkailua ja jännitystä romantisoiva tyyli miljoona ihmistä tappaneiden leirien kuvaamiseen. Pelon ja kauhun kuvaaminen ja siitä syntyvä inhon tunne kuitenkin kannattelee ja kutkuttaa lukemaan lisää.

Loppua kohden henkilöhahmot syventyvät ja tarina lähtee onnistuneeseen loppukiihdytykseen. 50/50 ei sorru tarjoamaan käsittelemiinsä hyvän ja pahan, oikean ja väärän erottamisen teemoihin helppoja ratkaisuja. Se jättää lukijan itse punnitsemaan hahmojen motiiveja ja valintoja sinä aikana ja niiden mahdollisuuksien rajoissa, jotka sota-aikana vallitsivat. Identiteetti ja henkilöhistoria, sen muodostaminen itselleen ja muille, kasvaa romaanissa isoksi teemaksi.

Dekkari lähestyy ajallisessa ja tilallisessa laajuudessaan historiallista romaania. Ajankuvan ja tapahtumat tekee kiinnostavaksi myös se, että niistä löytää yhtymäkohtia nykypäivään: rajojen vetämisen politiikkaan, siirtolaisidentiteetin sosiaaliseen määräytymiseen ja jopa väkivaltaisen radikalisoitumisen syihin.

Luin kirjaa Saarenmaalla, jossa Stalinin vainot ovat koskettaneet koko saarta. Kylässä, jossa  kesäisin vietän aikaani, jotkut asukkaista ovat olleet Siperiassa leireillä ja palanneet sitten jatkamaan elämäänsä – parhaansa mukaan. Lauri Mäkisen 50/50 kertoo noista samoista ajoista ja perustuu löyhästi kirjailijan oman suvun jäsenten kohtaloihin – ja niistä myöhemmin kerrottuihin tarinoihin.

Elisa Paljakka

 

 

Oman huoneen hämärästä päivänvaloon

IMG_3674

Saara Turunen: Sivuhenkilö
romaani, 236s.
Tammi, 2018

Kirjoja ovat aina julkaisseet ne, jotka ovat olleet parhaita kirjoittajia, sanoi isäni. Ja maailmassa vallitsee jo ihan tarpeeksi tasa-arvoa, lisäsi veljeni.  Sitä paitsi on niitä vakavampiakin ongelmia, hän sanoi. Kuten mitä? kysyin minä. No esimerkiksi liikakansoitus, sanoi veljeni.

Saara Turusen Sivuhenkilö on autofiktiivinen teos, joka kuvaa esikoiskirjan ilmestymisen jälkeistä vuotta kirjailijan elämässä. Kun esikoinen, kaikkien odotusten ja toiveiden tiivistymä on syntynyt, kirjailija odottaa kukkalähetyksiä, kutsuja ja ylistystä saapuviksi. Niiden sijaan tuleekin vain hiljaista. Kirjallisuustilaisuudet ovat laimeita, kritiikit vähätteleviä ja epäolennaiseen tarttuvia, eikä kirjailija saa suunvuoroa kirjaansa liittyvien väärinkäsitysten oikaisemiseksi. Hän tuntee jäävänsä sivuun, ja taiteellisen työn jatkamisen sijaan juuttuu pohtimaan omaa asemaansa taiteilijana.

Nihkeä vastaanotto saa kirjailijapäähenkilön herkistymään ympäröivän ilmapiirin tarkkailemiseen. Hän havahtuu siihen, että muut oman ikäiset naiset ovat äitejä ja puolisoita, paikkansa löytäneitä naisia, joihin yhteiskunta tuntuu kohdistavan hyväksyvän katseensa. Kirjallisuuskentällä puolestaan tilan valtaavat mieskirjailijoita ihailevat mieskirjailijat. Päähenkilön esikoinen on paperia eikä sitä voi työnnellä lastenrattaissa, eikä sen olemassaolo siksi tunnu merkitsevän mitään muille kuin kirjoittajalleen. Kirjailija seuraa kirjansa matkaa kohti unohdusta kuin kuumeilevan lapsen heikkenevää tilaa.

Turusen autofiktiossa puhuja on esseemäisesti esillä, sävyttäen, kärjistäen ja arvottaen kaikkea kerrottua. Päivänvaloon tuodaan tuntemuksia, joista ei yleensä puhuta, joista ei pitäisi kirjoittaa ja joita ei saisi oikeastaan ajatellakaan, vaikka kaikki niitä silti pyörittelevät: mitä muut minusta ajattelevat, miten saisin heidän hyväksyntänsä? Puhujasta on kuitenkin hankala saada otetta: hän on yhtä aikaa sisäistetyn häpeänsä lamauttama ja silti pohjattomasti omiin kykyihinsä uskova.

Autofiktio on miehinen laji, se on tilan ottamista puhtaimmillaan. Autofiktion kirjoittaja joutuu astumaan reippaasti häpeän, itsesensuurin ja nolostelun kynnyksen yli sanoen: minun elämäni ansaitsee tulla julkaistuksi ja luetuksi. Siksi omasta elämästä kirjoittamista voi jo itsessään tarkastella feministisenä tekona, tilan valtaamisena perinteisesti miehiseltä toiminnan alueelta.

Turusen feminismi saattaa kuitenkin ärsyttää. Hänen kuvaamansa ongelmat tuntuvat äitiemme sukupolven selättämiltä toisen aallon höpinöiltä. On miehet ja on naiset ja heidän välissään epätasa-arvon kuilu. On miesten maailma, jossa nainen on ahtaalla näennäisestä mahdollisuuksien tasa-arvosta huolimatta. Päähenkilön ajatusmaailma tuntuu lukkiutuneelta ”naiskysymysten” ympärillä vellomiselta vailla tämän vuosituhannen intersektionaalisia sävyjä. Kaikki olisi paremmin jos vain olisin mies, tuntuu ajattelevan tämä korkeakoulutettu valkoinen nainen, joka asuu isänsä maksamassa asunnossa.

Päähenkilön kohtaama räikeä ja kaikkialle ulottuva, mutta silti huomiokatveeseen jäävä seksismi saa kuitenkin mietteliääksi. Vaikka feministisen teorian, tutkimuksen ja kulttuuritoiminnan painopiste on siirtynyt intersektionaaliseen lähestymistapaan, toisen aallon ongelmat ovat edelleen läsnä naisten eletyssä todellisuudessa. Ilmassa on jopa merkkejä askelista taaksepäin, menneisyydessä ratkaistujen ongelmien paluusta. Internet tarjoaa kasvualustan uudenlaiselle naisvihalle, jollaisen olemassaoloon nykysuomessa olisi ollut vaikea uskoa vielä vuosikymmen sitten. Kommenttiosiot syttyvät liekkeihin, kun otsikossa mainitaan feminismi tai kun nainen uskaltautuu avaamaan suunsa jostakin yhteiskunnallisesta epäkohdasta. Haukkumasanat ja uhkaukset ovat niitä perinteisiä.

Erityisesti taidemaailmaa on viime aikoina ravistellut vuosikymmeniä jatkuneiden, vahvasti sukupuolittuneiden vallan väärinkäytösten tuominen julkisuuteen. Ehkä tarvitsemme juuri tällaisen teoksen, joka hieman mustavalkoistaen näyttää, mitä on taidemaailman seksismi arkipäiväisimmillään. Ehkä myös tulevat, toivottavasti tasa-arvoisemmassa maailmassa elävät lukijapolvet voivat Sivuhenkilön avulla saada siitä käsityksen.

Turunen esittelee teoksessa oman, pelkästään naiskirjailijoiden teoksista koostuvan klassikkolistansa, joka näyttää jo poikineen #uudetklassikot-somehaasteenkin. Romaani tuntuukin kehottavan toimintaan: uudelleenarvioimaan omaa taidekäsitystämme sekä tarkastelemaan kriittisin silmin omaa toimintaamme ja niitä odotuksia, joita kohdistamme itseemme.

Teos nousee myös kirjailijan omaehtoisuuden ja taiteellisen työn itseisarvon puolustukseksi. Esikoiskirjan saama murskakritiikki sysää päähenkilön synkkiin ajatuksiin, mutta olo ei siitä valoisammaksi muutu asenteiden kääntyessäkään. Kirjailijan työntäessä kirjallisuuspalkintopokaalia kotiin siskonsa lastenrattaissa on koko homman mielekkyys edelleen yhtä suuri arvoitus. Oli vastaanotto millainen tahansa, se ei yksinään riitä merkityksellistämään taiteellisen prosessin yksinäisiä työtunteja ja epätoivon hetkiä. Jos haluaa kirjoittaa, on vain kirjoitettava, siinä koko jutun juoni. Kun kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa, voi innostua kuin lapsi, motiivejaan kyseenalaistamatta:

Kirjoitan kirjoittamisesta ja siitä, ettei siitä kai saisi kirjoittaa, mutta minä kirjoitan silti, sillä elämä on lyhyt eikä kuolleena voi enää kirjoittaa. Kirjoitan samalla tavalla kuin toisen siskoni poika, joka piirsi isänpäiväkorttiin lehtipuhaltimen, oksasilppurin ja kaksi palohälytintä, asiat jotka merkitsivät pojalle eniten.

 

Lydia Lehtola

Hauskasti ja viisaasti nuoruudesta

Something not good2

Erkka Mykkänen: Something not good
Pienoisromaani, 153 s.
Wsoy, 2018

Erkka Mykkäsen toinen teos on kevyt ja hauska pienoisromaani Something not good, jonka päähenkilö on Veikko, tavallinen ja sympaattinen nuori aikuinen. Veikko päätyy parisuhteeseen, käy reppureissulla Thaimaassa ja hänet valitaan runoyhdistyksen taloudenhoitajaksi. Yliopistossa hän opiskelee kirjallisuutta myöntämättä itselleen pyrkimyksiään tulla joskus kirjailijaksi.

Kirja ei yritä rakentaa Veikon elämästä kehityskertomusta, ja tässä onkin yksi sen suurimmista ansioista. Elämä näytetään sarjana tapahtumia, joiden yhteys on usein vain se, että niissä on mukana samoja ihmisiä, ja asioilla on tapana järjestyä. Aikuistumisesta kirjoittamisen sijaan Mykkänen kirjoittaa hauskan anti-kehitysromaanin, jonka hän tarjoaa 2010-luvun nuorille aikuisille.

19-vuotiaana Veikko suorittaa siviilipalveluksen kirjastossa:

Vaikka Veikko asiaa kuinka pyöritteli, ei sitä voinut paremmin sanoa: Pihlajamäen kirjastossa työskenteli keski-ikäisiä ihmisiä.

Kirjaston työntekijät, nekin jotka eivät varsinaisesti olleet keski-ikäisiä, laahustivat tohveleissaan työpisteeltään kahvihuoneeseen, kahvihuoneesta kassalle ja kassalta hyllyttämään. Kaikki valittivat kiirettä, vaikka kiirettä ei huomannut muusta kuin valituksen määrästä. Kahvihuoneessa päiviteltiin sairauksia ja lasten sairauksia ja vanhempien sairauksia ja jatkuvasti kovenevia työelämän vaatimuksia, kuten että Facebookiin piti laittaa lukupiiristä kuva.”

Sosiaalinen media nykyajan ilmiönä, elämän arkisuus sekä lukuisat tunnistettavat paikat ympäri Helsinkiä tekevät kirjasta varsin todentuntuisen. Helsingin yliopistossa kirjallisuustiedettä opiskellut Mykkänen hyödyntää teoksessaan huomattavaa määrää omaelämäkerrallisia aineksia. Lukijaa vastaan tulee myös tutun oloisia henkilöhahmoja: kirjallisuustieteen professori, turkulaisen katurunouden ”grand old man” sekä kalliolainen lukiopoika, joka esittää runojaan biojätepussi päässään. Kirjan yksityiskohdista saa eniten irti kieltämättä sellainen lukija, joka tuntee kirjallisuuskentällä toimivia tahoja ja henkilöitä.

Kokonaisuuden humoristisuudesta huolimatta kirjassa on myös viisautta. Veikon elämäntarina on kaksoiskoodattu siten, että lauseen tasolla siitä löytyy syvempiäkin mietteitä, jotka toiset lukijat voivat helposti sivuuttaa, ja toiset taas pysähtyä niitä pohdiskelemaan. Mykkäsen kieli on tiivistä; hän luo kirjan sivuille tilannetta ja tunnelmaa vain muutamalla yksityiskohdalla. Kerronta ei missään vaiheessa tunnu pitkitetyltä.

Veikon tarinaan ei kannata tarttua jos hakee itselleen suuria eksistentiaalisia kysymyksiä pohdiskelevaa romaania. Mutta jos pieniä viisaita elämänhavaintoja tekevä kirja miellyttää, on varmasti tehnyt oikean löydön.

Réka Lelkes

Väläyksiä yksinäisyydestä

IMG_3266  kuva: Lydia Lehtola

Tekla Inari: Siniset vuodet / Blue Years
Runo- ja valokuvateos, ei sivunumerointia
Kosmos, 2017

Tekla Inarin runoa ja valokuvaa yhdistävä teos Siniset vuodet / Blue Years on poikkeuksellinen ja tervetullut ilmestys kotimaisen runouden kentällä. Teoksen runot ja kuvat sijoittuvat urbaaniin arkitodellisuuteen, jonka hälyn keskeltä puhuja etsii rakkautta ja merkitystä. Kuva- ja sanataidetta yhdistäviä teoksia on totuttu näkemään kenties enemmän kuvataiteen kuin kirjallisuuden puitteissa ja tiloissa, joten teos tuntuu myös kehotukselta omien kirjallisuuskäsitysten uudelleenarviointiin. Näin se asettuu osaksi laajempaa käynnissä olevaa kirjallisuuskentän murrosta. Tämänkaltaisia teoksia ei vielä näy suurten kustantamojen katalogeissa, mutta ruohonjuuritasolla tapahtuu sitäkin enemmän.

Kosmos-kustantamon nettisivujen mukaan Siniset vuodet on kuvattu ja kirjoitettu enimmäkseen älypuhelimella. Kenties siitä syntyy teoksen luonnosmaisuus, harkittu keskeneräisyys, joka jättää tilaa ajatusten kuljeskelulle. Se tuntuu heijastelevan ajassamme koettua keskeneräisyyttä ja sirpaleisuutta, valmiiksi tulemisen mahdottomuutta. Teos on kokonaan sivunumeroimaton, ja se on painettu karhealle kierrätyspaperille, joka tuo digikuviin sopivasti rosoa. Näytöillä vilkkuvien pikselien sijaan kuvista tulee käsinkosketeltavia ja läsnäolevia.

”Lähetit viestin viime viikolla. Mielessäni vastasin heti sen saatuani. Todellisuudessa vastaan vasta nyt, puutarhan hämärässä.”

Siniset vuodet hyödyntää puhekielenomaista ilmaisua ja pikaviestinkieltä, mutta nojaa silti pohjimmiltaan konventionaaliseen modernistiseen kuvaan, symbolien käytössään paikoin jopa romanttiseen kieleen. Säkeet liikkuvat usein metaforisella tasolla ja pelaavat hyvinkin tutuilla runokuvilla, joissa värit, valot ja muut runotopokset puhuvat sisäisistä liikkeistä:

”Panin käteni pimeään / kosketin varjoainetta, sydäntäsi. / Näin kaikista suurimman valon. / Olen ohittanut iän, / jolloin kuollaan nuorena. / Nyt huuhdon / kaikesta keskeneräisestä kultaa.”

Teoksen valokuvissa ihminen on poissaoleva viittauskohde, joka on näkyvillä vain jättämiensä jälkien kautta: tyhjät vuoteet, hylätyt esineet ja sattumalta muodostuneet asetelmat ovat ihmisyyden rippeitä ihmisistä tyhjenneissä tiloissa. Yksinäisyydestä, erillisyydestä ja kohtaamattomuudesta huolimatta kuvat myös löytävät kauneutta odottamattomista paikoista ja pyhyyttä kaiken arkisen seasta.

Valokuvien tarkoitus ei tunnu olevan vain kuvittaa runoja, eivätkä runot vaikuta syntyneen kuvien pohjalta. Ne ovat pikemminkin kaksi itsenäistä tasoa, joiden kohdatessa syntyy jännitteitä ja merkityksiä. Sekä kuvissa että runoissa pohjavire on sinertävän alakuloinen, mutta mukana on myös huumoria ja vinksahtaneisuutta, äänetöntä naurua ihmisyyden kummallisuuksille.

Suomenkielisten runojen rinnalla kulkevat Kasper Salosen englanninkieliset käännökset. Runoteokselle harvinainen ratkaisu on omiaan laajentamaan teoksen potentiaalista lukijakuntaa, mutta vaatii ainakin suomenkieliseltä lukijalta myös hieman totuttelua. On vaikeaa jättää käännökset lukematta, ja usein ajatus jää runon suoran kokemisen sijaan hetkeksi kiinni esimerkiksi alkuperäistekstin ja käännöksen vertailuun. Tekla Inari on koulutukseltaan valokuvataiteen maisteri, ja käännösratkaisu lienee kummunnut kuvataiteen maailmasta, joka alana on runoutta huomattavasti kansainvälisempi.

Jos Siniset vuodet olisi Tekla Inarin Instagram-tili, hymähtelisin ihaillen sen monitulkintaisille kuvan ja sanan kohtaamisille ja hallitulle visuaaliselle ilmeelle ja ryhtyisin oitis tilin seuraajaksi, kuten varmaan moni muukin tekisi. Kirjamuotoon suhtaudun kuitenkin erilaisella vakavuudella: odotan hetkellisten sijaan kestävää. Siniset vuodet on raikas kokonaisuus, jonka parissa on helppo viihtyä, mutta joka on myös helppo unohtaa.

Lydia Lehtola

Höttöinen kuvaus suurista ongelmista

menetetty-tytto

Leena Paasio: Menetetty tyttö
Romaani, 318 s.
Kosmos, 2017

Leena Paasio kuvaa toisinkoisellaan Menetetty tyttö kolmekymppisen Johanna-opettajan Suomeen paluun jälkeistä aikaa kaksi vuotta kestäneen Kenian matkan jälkeen. Johanna yrittää sopeutua suomalaiseen kulttuuriin ja koulujärjestelmään opetettuaan ja elettyään Keniassa, mutta Johannan paluu sellaiseksi kuin hän oli ennen Keniaan lähtöä ei onnistukaan kovin helposti. ”Missä oli se nainen, joka ei ennen pelännyt mitään?” kuten Johanna itse kirjan alkupuolella toteaa.

Romaanin nimi Menetetty tyttö kertoo, mistä romaanissa on kyse. Menetettyjä tyttöjä on kaikkialla ja kaikki voivat tuntea olevansa menetettyjä tyttöjä, niin Keniassa kuin Suomessa, niin nuorena kuin vanhana. Keniassa menetetty tyttö on Alika, sukuelinten silpomisen uhri. Suomessa menetettyjä tyttöjä on useita: Janika, joka elää moniongelmaisessa perheessä, Siiri, joka tulee alaikäisenä raskaaksi, ja toisaalta myös Johanna, joka ei oikein löydä paikkaansa.

Parhaimmillaan Menetetty tyttö onnistuu kuvaamaan opettajainhuoneen elämää ja opettajien erilaista suhtautumista uuteen opetussuunnitelmaan todentuntuisesti, enkä voinut olla yhdistämättä omia lukio- ja yläkouluaikaisia opettajiani tiettyihin henkilöhahmoihin. ”Koulunkäynnistä on tullut yhtä helvetin hulabaloota sen jälkeen, kun johto rouvastui, Erkki puhisi Toukolle riisuessaan ulkotakkiaan. [– –] Kohta ei varmaankaan enää saada pitää kokeita. Nehän ovat uuden opetussuunnitelman hengessä itse pirun keksintö, Erkki irvaili.” Osa romaanin opettajista ovat sen sijaan todella innostuneita ja suhtautuvat positiivisesti uuteen ilmiöpohjaiseen oppimiseen, kuten varmasti oikeassakin maailmassa.

Romaani herättää lukijan myös pohtimaan, kuinka paljon toisen ihmisen elämään voi puuttua ja onko joissain tilanteissa siihen myös velvollisuus. Johanna uhmaa apulaisrehtorin antamia ohjeita yrittäessään auttaa Janinaa ja toisaalta tajuaa itsekin välillä menevänsä liian pitkälle. Hänen mieleensä palaa alituisesti Alika ja se, kuinka hän ei pystynyt pelastamaan häntä sukuelinten silpomiselta.

Paasion kerronta on kepeää eikä henkilöhahmojen ajatuksiin ja tunnetiloihin päästä kovin syvälle. Menetetty tyttö sivuaa pintapuolisesti vaikeita aiheita, kuten tyttöjen sukuelinten silpomista, teiniraskauksia ja perheväkivaltaa, mutta ei varsinaisesti pureudu niihin. Myöskään näkökulman vaihdokset Suomesta Keniaan ja takaisin eivät tunnu kovin sujuvilta, vaan ennemminkin ajatuskatkomaisilta. Päähuomio romaanissa kiinnittyy Johannan miessuhteisiin ja opettajien pirskahteleviin kuohuviinihumalaisiin pikkujouluihin, vaikka suurempiakin aiheita olisi ollut tarjolla.

Ehkä Paasio olisi voinut joko jättää Kenian tapahtumat kokonaan kirjasta pois tai keskittyä niihin enemmän. Tällaisenaan Menetetty tyttö tuntui kevyeltä kesälukemiselta, jonka kepeyttä kuitenkin häirittiin päälleliimaamalla tarina kenialaisesta tytöstä, jonka sukuelimet silvotaan.

Valitettavasti kirjasta jää mieleen pullan ja kahvin tuoksuinen opettajainhuone, kaakattavat opettajat ja höttöinen pikkujouluhumala. Valitettavasti, sillä kehitysmaiden ongelmat ansaitsisivat enemmän, syvälle mielen tajuntoihin porautuvaa käsittelyä.

Otto Rikka

Sotavuodet runoilijoiden silmin

valon juhla

Asko Jaakonaho: Valon juhla
Romaani, 316 s.
Otava, 2017

“Humala makeutti Olavin ääntä entisestään, hän kertoi kaipaavansa minua eri tavalla kuin ketään muuta. Hän vannotti, että meidän pitäisi puhua. Mitä silloin tapahtui ja miksi erkanimme.”

Valon juhla on fiktiivinen kuvaus todellisten Tulenkantajien perustajajäsenten Olavi Paavolaisen ja Katri Valan mutkikkaasta suhteesta sota-ajan Suomessa. Asko Jaakonahon toisen romaanin kerronta vaihtelee Olavin ja Katrin näkökulmien välillä kuvaten heidän kokemustaan sodasta sekä sotaa edeltävästä taiteilijaelämästä. Tarinassa kuvataan Katri Valan taiteellisen lahjakkuuden hiipumista sodan ja sairauksien uuvuttamana sekä Olavi Paavolaisen yritystä palauttaa vanhan ystävänsä runoilijan kipinä.

Kieli Valon juhlassa on kauniin lyyristä ja se sopii hyvin kahden runoilijan sisäisen maailman kuvaukseen, mutta kerronta kokonaisuudessaan on pidemmän päälle hieman puuduttavaa. Jaakonaho kuvaa kuitenkin realistisesti sodan paineissa elämistä, kaventunutta, pelon ja puutteen hallitsemaa arkea. Tarinassa vilahtelee historian oikeita henkilöitä ja tapahtumia, mutta historiaa ja politiikkaa vähemmän tuntevalta lukijalta ne saattavat mennä ohi.

Henkilöhahmot ovat kiinnostavia historiallisuutensa takia, mutta eivät kuitenkaan onnistu synnyttämään suurempaa myötäelämisen tunnetta. Hahmoista mielenkiintoisempi on Katri, jonka sisällä taistelee hänen roolinsa kirjailijana, kansan äänenä, perheestään huolissaan olevana naisena ja lapsensa menettäneenä äitinä. Olavia puolestaan kuvataan tilanteisiin mukautuvaksi selviytyjäksi, joka haluaa vielä pelastaa muusansa Katrin viimeiset runot. Katrin ja Olavin suhde on tarinan keskiössä, mutta jää kuitenkin etäiseksi.

Valon juhla on kokonaisuudessaan aiheeltaan mielenkiintoinen ja historiallisia tapahtumia valottava, mutta ei kovinkaan mukaansatempaava. Kritiikin alussa esitettyyn kysymykseen “miksi erkanimme?” romaani ei anna selkeitä vastauksia. Vaihtoehtoja on useita joista mikään ei ole tyhjentävä, kuten ei elämässä yleensäkään. On silti kiinnostavaa saada katsaus sodan aiheuttamiin seurauksiin kahden runoilijan näkökulmasta kuvattuna. Niissä kuvauksissa korostuu kaiken yksilöllisyys ja jokaisen kohtalon ainutlaatuisuus.

Elsa Arva