2015

Idän ja lännen välissä

BAJyrki Erra
Berliinin ajokoirat
Otava 2015
romaani, 442 s.

Jyrki Erran toinen romaani Berliinin ajokoirat on mukaansa imaiseva trilleri muurin jakamasta Berliinistä, teatterista ja vakoilusta. Verkalleen riehaantuvan tarinan kaari kattaa koko muurin olemassaoloajan, joskin kerronta painottuu vuoteen 1989, jolloin päähenkilö Max saa isältään toimeksiannon palata Suomesta Berliiniin polttamaan muurin pystytysvuosilta jälkeenjääneitä papereita.

Perillä Max saa huomata, etteivät muistot lapsuudesta koskaan täysin vastaa todellisuutta – sikäli kuin yhtä ja ainoaa totuutta idän ja lännen jakamassa kaupungissa on koskaan ollutkaan. Yrittäessään tuhota isänsä papereita ja selvittäessään heidän yhteistä historiaansa Max ajautuu keskelle hengenvaarallista teatteria, jossa ei voi olla enää varma, kuka näyttelee kenenkin osaa, tai kenen kirjoittamasta näytelmästä ylipäätään on kyse.

Erran Berliini-kuvaus on elävää ja vivahteikasta, runsaasti viljeltyjä saksankielisiä ilmaisuja myöden. Myös lukuisat viittaukset draaman klassikoihin, kuten Beckettin absurdiin Huomenna hän tulee -näytelmään, tekevät lukemisesta paikoitellen suorastaan nautinnollista. Toisaalta teos paljastaa keskeisestä muurimotiivistaan turhan paljon aivan alkumetreillä, eivätkä kaikki Erran punomat juonenkäänteet tunnu hyvälläkään tahdolla uskottavilta.

Piatta Rulja

Runosuoli sykkii

9789511290445

Antti Holma

Kauheimmat runot

Otava 2015

192 sivua

skdfökföakföalkfälakfäalkfaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaskflädkfäaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa

Läpi Tuonelan talviyön tumman 

halla hoitanut kuollutta lastaan;

      halki hyyn, yli jään, minä kunniaton

  yhä tappelen pakkasta vastaan.

takaa tunturin pirttini pilkistää,

  mutta mustana, suljetuin uksin.

      Oi hallatar! Tänne ei kalmoni jää,

siis mykkänä vittuun suksin.

                                                          Reino Leino

Antti Holma tarttuu toisessa teoksessaan Kauheimmat runot ravakalla kädellä kotimaiseen kaanoniin. Runoilijat Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske antavat omalaatuisen panoksensa suomalaiseen lyriikkaan kirjoittamalla jaloja esikuviaan Leinoa, Kunnasta, Södergrania ja Heli Laaksosta rienaavia runoja muun muassa ystävyydestä, rakkaudesta ja elämän kolhuista – siis runouden klassikkoteemoista.

Ote on kuitenkin uudistushenkinen: runot viljelevät pikkutuhmaa alapäähuumoria, joka yltyy välillä roisiksi kieli-törttöilyksi. Sirsi Sunnaksen ”Katkera runo luokan parhaalle tytölle” päättyy vahingoniloiseen säkeistöön, jossa puhuja riemuitsee kadehtimansa tytön raskaudesta:

Sillin sallin sinun syy,

Klimppipimppi! Kenkäs myy!

Paljain jaloin juokse

Hevon vitun luokse.

Teoksen lastenrunoihin on siis syytä lätkäistä K18-lappu, ja tuskin ne kaikkia aikuisiakaan huvittavat. Ilahduttavaa kuitenkin on, että jokainen teoksen neljästä runoilijasta noudattelee esikuvansa tyyliä ja aiheistoa tunnistettavalla tavalla. Sirsi Sunnaksen höperö nonsense irvii lastenrunouden onttoudella, kun taas Reino Leinon haksahteleva ylätyyli antaa täyslaidallisen esikuvansa heleille helkkysäkeille. Espoolaisen ryhmäliikuntaohjaajan Edith Södermalmin riutuva tekotaiteellisuus yhdistettynä modernistiseen niukkuuteen naurattaa ääneen. Erityisen mukava on lukea Karin Toisiks-Parasken karmaisevalla ”lounaismurteella” rustaamia ruonoja, joista kuultelee läpi perinteinen länsisuomalainen kursailu ja salakiukku. Asiakaspalvelutilanteissa ei aina onnistu tekemään valitusta vaikka on päättänyt, mutta onneksi myyjälle voi sentään irvistää rumasti.

Kauheimmat runot on hauska ja erottuu edukseen vuoden toisinkoisteosten joukossa. Sitä vaivaa kuitenkin yleinen pulma: se on ylipitkä. Runojen vitsi ehtii kulua. Erityisesti tästä kärsii Reino Leino, jonka runoille on ominaista ylevä alku ja rivo viimeinen säe. Se naurattaa muutaman kerran, muttei enempää. Lähes kaikki teoksen runot ovat vähintään kelvollisia, mutta niitä olisi joutanut uhraamaan raaemmin kokonaisuuden hyväksi.

Pienestä leviämisestä huolimatta Kauheimmat runot on ilman muuta lukemisen ja nauramisen arvoinen. Se on parhaimmillaan pieninä paloina sieltä täältä luettuna, jolloin vitsi pysyy tuoreena. Lukija voi myös huvitella sujauttamalla runositaatteja onnittelukorttien väliin ja katsomalla sitten saajan ilmettä.

Taika Martikainen

Lyhyttä kauhua

Korppi

Jussi Katajala

Korpin silmät kaiken näkevät ja muitayöpuolen tarinoita

Osuuskumma 2015

Novelleja, 275 s.


Jussi Katajala jatkaa toisinkoisteoksessaan suomalaisen kauhun perinnettä. Kokoelma sisältää teemaan sopien kolmetoista novellia, joiden tapahtumat yltävät Suomen suvesta aina avaruuteen saakka. Novellit eivät liity toisiinsa suoranaisesti, mutta ammentavat samasta vampyyrien, enkeleiden ja demonien perinteestä. Myös juonet rakentuvat samankaltaisesti: turvallinen alku, pelottava käänne ja tavalla tai toisella karmiva loppu.


Katajala tuntee genren kuin omat taskunsa ja hyödyntää myyttisiä aineksia tottuneesti. Tällä kertaa jää kuitenkin kaipaamaan lisää kokeilunhalua ja perinteen uudistamista. Konventionaalisuus johtaa turhan usein yllätyksettömyyteen, mikä vähentää novellien pelottavuutta. Myös tekstien lyhyys vaikuttaa: vasta kun alkaa karmia, homma onkin jo kasassa ja lukija pääsee pinteestä. Tällä asiantuntemuksella Katajiston kolmannelta teokselta on lupa odottaa uusia avauksia ja lisää kauhua. Nyt lupaukset jäävät lunastamatta, sillä edes minua ei pelottanut.


Taika Martikainen

Liian höttö trilleriksi

kesäinenilluusioni

Karoliina Timonen

Kesäinen illuusioni

WSOY 2015

psykologinen trilleri, 165 s.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni on hämmentävästi lokeroitu paketti. Kustantamo mainostaa sitä “hienovaraisen latautuneena psykologisena trillerinä”, mutta kansikuva ja nimi viittaavat ennemminkin kevyeen kesäluettavaan. Teksti kulkeekin monin paikoin kuin naistenlehden jatkokertomuksessa konsanaan.

Minäkertoja Klarissa on kirjailija, joka vetäytyy kesäksi saareen tarkoituksenaan hakea yksinolon kautta selvyyttä vuosien myötä väljähtäneeseen avioliittoonsa – tutustuen sitten kahteen komeaan muukalaiseen toisella saarella: Olaviin ja hänen poikaansa Cédriciin. Varsinaisen psykologisen trillerin sijaan Timonen onkin taltioinut hienovaraisen eroottisen latauksen, joka toki saa tarinan edetessä lukijan silmissä varmasti jännittäviäkin piirteitä. Maagiset höysteet, kuten erään saaren mystinen ennustajahahmo, sen sijaan hahmottuvat koomisinakin. Liekö syynä sitten muun kirjan höttöromantiikalla höystetty, arkirealistinen ote.

Henkilökuvaus kirjassa on huomattavasti ohuempaa kuin sen runsaat, polveilevat luontokuvaukset. Niissä kieli on suorastaan pursuilevaa, ja tuntuu kuin maisemat näkisi silmiensä edessä. Kieltämättä Timonen on taitavasti saanut kertomukseensa latausta, joka saa odottamaan tulevaa. Vaikutteita on nähtävästi imetty kirjoitustyötä varten, onhan lopussa kattava lista kirjallisuutta ja musiikkia sitä ilmaisemassa. Lopputulos on kuitenkin kevyt, ja symboliikka hivenen alleviivattua. Kesäinen illuusioni on kuitenkin epäilemättä sopivaa lomalukemista, jos mielii upota erään naisen ihmissuhdepohdintoihin, ilmassa leijuvaan hienovaraiseen eroottiseen sähköön ja mystisen kauniisti kirjoitettuun kesäsaaren luontoon. On siinä jännitystäkin, mutta trilleriksi se ei kyllä kasva.

Inna Reinistö

Hajoavat perheet ja Tattarisuon mysteeri

musta satu

Aki Ollikainen
Musta satu
Siltala 2015
romaani, 157 s.

Aki Ollikaisen Musta satu osoittaa sen, miten vaikea erinomaisen esikoisteoksen jälkeen voi joskus olla kirjoittaa toista yhtä hyvää kirjaa. Nälkävuoden (2012) jälkeen odotuksia on lähes mahdoton täyttää, ja osittain siitä syystä Musta satu jää Ollikaisen esikoisteosta laimeammaksi.

Mustassa sadussa samat tapahtumat, perheiden hajoamiset ja traagiset kuolemantapaukset toistuvat kahdella aikatasolla. 1930-luvulla pirtutrokari Heino yrittää kiivetä elämässään ylöspäin liian nopeaa tahtia, ja vuosikymmeniä myöhemmin, tarinan nykyhetkessä Heinon pojanpoika koittaa ottaa selvää siitä, mistä hänen sukunsa huonoon suuntaan vääntyneet kohtalot ovat saaneet alkunsa. Tattarisuon lähteen ruumislöytömysteeri 1930-luvulta sitoo molempien miesten tarinat yhteen.

Romaanin kerronta on tiivistä ja kaikki ylimääräinen on jätetty pois, mikä toimii yksittäisten lukujen tasolla, mutta vaikeuttaa henkilöhahmojen välisten suhteiden ymmärtämistä. Isät ja pojat sekoittuvat ‒ ehkä tarkoituksellisestikin ‒ mutta kokonaiskuvan hahmottamiseksi täytyy keskittyä. Henkilökuvaus jää myös aika pintapuoliseksi ja ihmiskohtaloista on vaikea saada otetta, päähenkilöäkään ei nimetä. Erityisesti romaanin naiset ovat hyvin etäisiä: he ovat vain vaimoja, äitejä tai hiekasta rakennettuja hahmoja rannalla, he riitelevät, rakastavat ja jättävät, mutta eivät kuitenkaan vaikuta tarinan kulkuun olennaisesti.

Romaanissa on hyviäkin puolia, kuten lähelle tuleva, todentuntuinen historian kuvaus ja kaunis kieli, jotka kiinnittivät huomiota jo Nälkävuodessa. Kielikuvat ovat tarkkaan mietittyjä ja raikkaita ja sitovat menneisyydestä ja nykyhetkestä kertovia lukuja jatkumoksi. Hyvää on myös kuvaus siitä, miten isien pahoinvointi siirtyy heiltä heidän pojilleen, ja miten miehet joutuvat yksi toisensa jälkeen umpikujiin.

Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä.”

Kun päähenkilö, oman perheensä hajoamisen kokeva mies yrittää katsoa menneisyyteen, hän näkee siellä vain huonosti päättyneitä parisuhteita ja elämiä. Hänen paras ystävänsä ja ihailun kohteensakin kuoli jo nuorena, eikä hän tiedä, kenet ottaisi esikuvakseen.

 Lukukokemuksena Musta satu on ristiriitainen: vaikka ei olisi lukenut Ollikaisen esikoisteosta, tästä teoksesta näkee, että Ollikainen on lahjakas kirjailija, mutta epätasaisen kerronnan takia parhaimmatkaan kohdat eivät jää loistavina mieleen. Vahvimmillaan romaani on perheen sisäisten tragedioiden kuvaamisessa, heikoimmillaan taas siinä, miten suvun erilaiset tarinat vaikuttavat toisiinsa. Lopussa ympyrä sulkeutuu, mutta lukija jää silti hämmentyneeksi.

Maria Hakkarainen

Vahvatunnelmainen romaani muistoista ja menneisyydestä

karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark
Karkulahti
WSOY, 2015
romaani, 326 s.

“Kaikki nämä vuodet hän on muistanut itsensä ohi.”

Tiina Laitila Kälvemarkin kiitelty esikoisteos Kadonnut ranta ilmestyi vuonna 2012. Novellikokoelma käsitteli muun muassa ulkopuolisuutta ja irrallisuutta. Samojen teemojen tarkastelu jatkuu myös Laitila Kälvemarkin toisinkoisessa, Karkulahdessa.

Karkulahden isäntä Jaakko tuo taloon miniäksi inkeriläisen Veran. Sodat kokenut äiti Elisabet ei venäläistä miniää hyväksy, ja kahden naisen välinen jännite säilyy kymmenien vuosien ajan. Vera muistaa Lilja-mummonsa kehotuksen: “Eti suomalainen mies nii siul käy hyvin täs elämäs!”, ja on varma siitä, että Karkulahteen muuttaminen tekee elämästä parempaa. Mutta talo onkin vanha, kylmä ja ränsistynyt, eikä anopista tule Veran ystävää: pian on selvää, että he eivät koskaan tule leipomaan suomalaisia herkkuja tai opettelemaan sukkienkutomista yhdessä. Vera toivoisi saavansa asua uuden miehensä kanssa kahdestaan, mutta anopin lisäksi talossa asuu Jaskan erikoinen veli, joka ei puhu mitään, mutta huomaa joskus enemmän kuin muut.

“Oliko Jaska kertonut Velipuolesta? Äidistään? – – Että talo oli ruma ja kylmä ja likainen. Että yhtään naapuria ei näkynyt ikkunoista. Veralla ei ole kunnon kenkiä. Hän viipyy niin kauan, että saa uudet kengät.”

Sekä konkreettinen että kuvaannollinen pakeneminen on romaanissa monella tavalla läsnä. Vera haluaisi paeta jo muuttopäivänään, kun Karkulahti ja sen asukkaat eivät vastaakaan kuvaa, jonka Jaakko on luonut. Toisaalta Vera ei halua palata Venäjällekään, mutta silti hän kerta toisensa jälkeen päättää lähteä. Joka kerta hän kuitenkin muuttaa mielensä, eikä pääse kirkonkylän matkahuoltoa kauemmas.

Anoppi on halvaantunut ja viettää päivänsä maaten sängyssä toimettomana, muiden avun varassa – ja pakenee nykyisyyttä muistoihinsa. Elisabetin muistoissa risteilevät niin nuoruudenrakastettu kuin oma tytärkin. Tytär Anneli on karannut kotoaan ennen kuin täytti kahdeksantoista, eikä hänestä ole kuultu muutamia postikortteja enempää. Talon tunnelma on tiheä pettymyksestä, eikä ole ihme, että paetessaan aikuisten arkea Veran ja Jaskan tytär Anna uppoutuu satumaailmoihin. Kuvitellessaan olevansa satujen merenneito Ariel hän pystyy kaikkeen siihen, mihin ei Annana pystyisi.

“Tänä aamuna se kysyi, voiko muistoja muuttaa. Voiko kaikkein tärkeimmät asiat muistaa väärin?”

Ennen kaikkea Karkulahti on romaani muistamisesta ja muistoista, menneisyydestä ja sen pakenemisesta – mutta myös nykyhetken pakenemisesta menneisyyteen. Se on monimutkainen kertomus monine eri aikatasoineen ja vaihtuvine näkökulmineen, mutta alun hapuilun ja hämmennyksen jälkeen kuvio alkaa pikku hiljaa hahmottua. Menneisyydestä paljastetaan vähä vähältä lisää, ja samalla ymmärrys romaanin naisia kohtaan kasvaa. Aluksi hankalalta tuntuva rakenne osoittautuukin vähitellen hyväksi ratkaisuksi, sillä lukija saa tutustua hahmoihin ja heidän elämäänsä pala palalta; aivan kuten oikeassakin elämässä. Karkulahti ei välttämättä ole kaikista kevyin romaani aiheeltaan tai rakenteeltaan, mutta siitä huolimatta se on yllättävän nopealukuinen.

Laitila Kälvemark on taitava kirjoittaja, ja kaunis kieli onkin romaanin parasta antia. Teksti on yksinkertaista, eikä siinä ole mitään liikaa. Karkulahden pysähtynyt ja ahdistava tunnelma välittyy ennen kaikkea miljöön tarkan kuvauksen ja murteen kautta. Tunnelma ja Laitila Kälvemarkin harkittu teksti jäävätkin päällimmäisinä mieleen, eivätkä niinkään esimerkiksi romaanin aihe tai teema, mutta siitä huolimatta Karkulahti on vahva ja vaikuttava teos.

Talvikki Uusitalo

Seikkaperäisesti erämaailmasta

PostiapyymiehelleMarkku Hirvonen
Postia pyymiehelle
Karisto 2015
Novellikokoelma, 224 s.

Markku Hirvosen toinen eränovellikokoelma Postia pyymiehelle sisältää neljätoista enemmän ja vähemmän realismin rajoja taivuttelevaa novellia. Hirvosen vahvuus on ehdottomasti erämaailman yksityiskohtaisessa tuntemuksessa ja lämminhenkisen huumorin viljelyssä, mutta kaunokirjallisina tuotoksina Hirvosen novellit jäävät hieman viimeistelemättömiksi. Metsästystä ja kalastusta käsittelevät tarinat ovat juonellisesti jokseenkin ennalta-arvattavia, ja silloin kun herkullisesti pyritäänkin tolkuttomuuksiin, kerronta ei tavoita sellaista absurdiutta, johon siinä tuntuisi olevan pyrkimys ja kaikki mahdollisuudet.

Piatta Rulja

Pieni selviytymiskirja sumun keskellä taivaltaville

pieniä
Fanni-Laura Patanen
Pieniä pisaroita
Valmiixi 2014
novellikokoelma, 60 s.

Pieniä pisaroita (2014) on avoimen omakohtainen kokoelma, ja siksi se ei myöskään ole helpoin mahdollinen arvioitava. Patanen on kirjoittanut kirjansa masentuneille, avuksi sairaudesta selviytymiseen. Kirjaa höystävät omakohtaisuutta todistava omistusteksti sekä loppusanat. Väliin jäävä aines on Patasen novelleja, muutama leikittelevä rap-runo sekä kuvataidetta masennuksen ajoilta.

Kritiikki on kuitenkin välittömästi syytä kohdistaa taittoon. Palvelukustanteena tehdyn teoksen harrastelijamainen kansi ja asettelu eivät ole kirjan sisällön kanssa samalla tasolla. Toisaalta tästä syystä sisältö onnistuukin yllättämään lukijan: Patasen novellien maailmat ovat varsin hyvin kirjoitettuja ja allegoriat viehättäviä. Masennus ja muut mielentilat hahmottuvat luonnonympäristöä vasten ja luonnonympäristön “tiloina”. Sumu on pieniä pisaroita; masennuksen tila on kaikennielevä, harmaa maa.

Kirjan satumetsän ympäristö antaa mielentiloille kasvot, ja ne hahmottuvat helpommin. Ja onhan yksinäisyys myös kirjassa näkymättömäksi muuttumisen seuraus. Merkillepantavaa on, kuinka usein puhuja on yksin. “‘Epäreilua!’ hän huusi: ‘Kenen oikeus on antaa perhosten elää yhdessä, kasvien kukkia toistensa rinnalla ja puun puun vierellä muodostaa kokonaisia metsiä! Kasvaa ja olla yhtä! Miksi minä joudun täällä taittamaan matkaani vailla seuraa (–)’”. Metsä lohduttaa ja luonto elää surussa mukana. Satumaailman kautta psykoottisen masennuksen ongelmat on mahdollista käsitellä vertauskuvien kautta. “Mikä epäoikeudenmukaisuus, että yksi lapsi joutuu aina ja näin paljon kokemaan putoamisen tunnetta”, toteaa maakerroksien läpi satunnaisesti tipahteleva tyttö.

Pieniä pisaroita sisältää myös itsemurhayrityksen kuvauksen sekä sivuaa viiltelyä, mutta välttää kuluneiksi muuttuneet angstiset mehustelut aiheilla melko onnistuneesti. Yhteyden katkeaminen sanoihin on myös eräs onnistuneesti sivuttu teema, samoin sanojen yhteys todellisuuteen. Kyllä tästä pienestä kirjasta on syytä viehättyä – onhan siinä kysymys suurista asioista.

Inna Reinistö

Painajaisen muisto

Mia Franck: Maraminne

Schildts & Söderströms 2015

339 sivua

Mia Franckin toinen teos Maraminne sijoittuu osaksi 2000-luvun viihdekulttuurin supertrendiä: vampyyrien, noitien, aaveiden ja ihmissusien toista tulemista. Myyttisiä hahmoja on toki esiintynyt kertomuksissa aina, mutta ne ovat muuttuneet ja päivittyneet vastaamaan nykypäivän vaatimuksia. Vampyyrit eivät enää ole rumia ja inhottavia ukkoja vaan nuoria, seksikkäitä ja haluttavia, kuten Stephanie Meyerin kulttiaseman saavuttaneen Twilightin-kirjasarjan Edward Cullen. On tyypillistä, että päähenkilö on nuori nainen, joka on rakastunut vampyyriin, mutta yrittää samalla taistella pahaa vastaan ja toimia oikein.

Maraminne ottaa vankasti paikkansa perinteessä. Hyvän ja pahan taistelun ytimessä on Matilda Creutz eli Mati, suomalaisessa pikkukaupungissa asuva nuori jalkapallotähti. Hän joutuu uudelleen mukaan samaan pyöritykseen kuin Martrådarissa, jonka itsenäinen jatko-osa Maraminne on.

Matin kotikaupungissa Björknäsissä kaikki ovat unohtaneet menneet kauhut. Myös Mati haluaa paeta hirveiden tapahtumien muistoa kunnes tapaa nuoren miehen, Norin, ja tempautuu toimintaan. Nor on Edward Cullenin tyyppinen komistus, eikä siis ihme, että Matin kiinnostus herää ensi silmäyksellä. Nor on kotoisin Björknäsin rinnakkaistodellisuudesta Birkenesistä. Kaksi maailmaa ovat teoksessa jatkuvasti läsnä, ihmiset liikkuvat niiden välillä vaarallisissa maagisissa tunneleissa. Maailmat ovat muutenkin yhteydessä toisiinsa: molempia vaanii pahuus. Birkenesissä se on jo valloillaan, mutta Björknäs henkii vielä pikkukaupungin rauhaa ja idylliä:

Det är vad man ska se och höra. Solen som skiner. Vågornas skvalp mot strandkanten. Den arbetande mannen och de glada ungdomarna. Det är Björknäs utåt sett.

Täydellinen kulissi kuitenkin rakoilee jo. Pieniä merkkejä pahan läsnäolosta on havaittavissa, mutta kaikki kieltäytyvät näkemästä niitä.

Men den idylliskt belägna staden vid stranden, Björknäs, ville inte höra. Den har glömt hur man gör när man lyssnar på kropparna, mönstern, på det som finns inunder, i underjorden. I Björknäs undermedvetna vidgas gångarna. Björknäs ler mot barnen i sandlådan. I synnerhet mot den lilla som gräver, gräver djupt.

Jotta pahan voitto saadaan torjuttua, tarvitaan Matia, jolla on tietämättään suuria taikavoimia. Virkistävää kyllä Franck ei ole tyytynyt kopioimaan angloamerikkalaisen viihteen noitia ja vampyyreita, vaan on sen sijaan ammentanut skandinaavisesta mytologiasta. Mati on mara, taruista tuttu painajaisen (mardröm) ruumiillistuma, joka kykenee ottamaan erilaisia hahmoja, tunkeutumaan ihmisten mieliin ja vaikuttamaan heidän uniinsa. Maraminne on sanaleikki ilmauksesta mannaminne, miesmuisti. Nyt kyseessä ei ole ihmisen muisti, vaan menneen pahuuden ja painajaisten muisto, joka kalvaa Matia. Nimellä on toinenkin merkitys: muuttuessaan maraksi Mati kadottaa oman identiteettinsä ja unohtaa nimensä. Teos on siis fantasiakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan myös kasvutarina ja kertomus oman itsensä löytämisestä. Mati joutuu pohdiskelemaan minuuttaan, sillä hän ei ole sellainen yksiselitteisen hyvä ja viaton sankaritar kuin Twilightin Bella ja moni muu. Osa pahasta asuu hänen sisällään, mara on häijy ja verenjanoinen hahmo. Matin on tunnettava ja voitettava itsensä, ennen kuin taistelu pahaa vastaan on mahdollista voittaa.

Franckin kerronta on vetävää ja imaisee mukaansa. Hän hallitsee suvereenisti fantasia- ja kauhukirjallisuuden perinteen ja kykenee uudistamaan sitä raikkaasti. Tietyt seikat jättävät kuitenkin toivomisen varaa. Maraminnen sanotaan olevan Martrådarin itsenäinen jatko-osa, ja huolettomalle lukijalle se varmasti onkin. Tarkemmin lukiessa herää sen sijaan useita kysymyksiä.

Ei selviä, miksi kaikki Björknäsissä ovat unohtaneet menneet tapahtumat. Onko kyseessä taikuus vai kollektiivinen huonomuistisuus? Myös hahmojen keskinäisistä suhteista on vaikea päästä kärryille, ja siksi henkilökuvaus jää osittain ohueksi. Koska sama porukka on aiemminkin taistellut yhdessä pahuuden voimia vastaan, heillä on selvä käsitys siitä, miten kulloinkin tulee toimia. Lukija sen sijaan saattaa hämmentyä vauhdikkaista käänteistä tajuamatta, miten niihin päädyttiin.

Ensimmäisen osan lukeminen varmasti ratkaisisi suurimman osan ongelmista, koska silloin lukija olisi hahmojen kanssa samalla viivalla ja tietäisi yhtä paljon. Itsenäisessä jatko-osassa lukijaa voisi kuitenkin auttaa vähän enemmän. Jos ei anna näiden pikku pulmien haitata, Maraminne on viihdyttävä ja imaiseva kirja, joka kannattaa napata vaikka laiturinnokkaan idyllisessä merenrantakaupungissa, jossa kaikki on vielä hyvin.

Taika Martikainen

Hassuja sattumuksia ja tärkeitä oivalluksia

DSC_0055
Maria Kuutti
Kuvitus Katri Kirkkopelto ja Ilmari Kettunen
Anna ja Elvis mummolassa
Karisto, 2015
lastenromaani, 109 s.

“Kun olin nukkunut kunnolla, elämä näyttikin taas ihan tavalliselta. Arkisuus on ihan hyvä, sillä ei ole kivaa, jos on koko ajan juhlat ja syö kakkua. Silloin maha tulee kipeäksi.”

Maria Kuutin ensimmäinen lastenromaani Anna ja Elvis kylpylässä ilmestyi vuoden 2014 lopussa. Annan ja Elviksen seikkailut jatkuvat sarjan seuraavassa osassa Anna ja Elvis mummolassa. Kuutin esikoisteoksessa Anna ja Elvis vasta tutustuvat toisiinsa, mutta itsenäisessä jatko-osassa Elvis kutsutaan jo Annan mukaan mummolareissulle.

Hassujen sattumusten lomassa käsitellään onnistuneesti tärkeitä aiheita, kuten erilaisuutta, katumista ja anteeksi pyytämistä. Ensin Anna pettyy, kun mummon antama syntymäpäivälahja on ilmaiseksi jaettava rukouskirja. Pian hän kuitenkin ymmärtää, että hänen pettymyksensä saa mummon surulliseksi; onhan tämä valinnut kirjan juuri Annaa ajatellen. Kun Elvis kertoo vanhempiensa kehoittaneen häntä olemaan reippaampi, olemaan enemmän kuten Anna, Anna toteaa viisaasti:

“Mummo on opettanut, että erilaiset ovat rikkaita. Jos sinä olisit yhtä puhelias kuin minä, niin eihän me saataisi toisiltamme suunvuoroa. Minun mielestäni jokaisella on oikeus olla erilainen!”

Päähenkilö Anna on ahkera lukija, ja teos sisältää useita viittauksia muihin lastenkirjoihin. Joukosta löytyy myös maininta ainakin yhdestä aikuisten romaanista, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta. Voisi kuvitella teoksen parhaassa tapauksessa innostavan lukemaan enemmän ja tutustumaan myös juuri siinä mainittuihin kirjoihin.

Teoksen huumori tehoaa varmasti niin aikuiseen kuin lapseen, ja moniin Annan oivalluksiin on helppo samaistua. Samaistuttavuutta lisää varmasti myös tapahtumapaikka, arkinen mummola, ja keskenään ilahduttavan erilaiset henkilöhahmot.

Talvikki Uusitalo