2015

Vuoden 2015 Toisinkoinen Laura Lindstedtille

Finalistinelikko erottui korkeatasoisuudellaan, vain yksi voidaan kuitenkin palkita. Vuoden 2015 voittaja on Laura Lindstedtin Oneiron. 

Teos teki raatiin vaikutuksen häikäisevästä aloituksestaan lähtien. Se onnistuu haparoimatta saavuttamaan itsellensä asettamat mahdotonta syleilevät tavoitteet: Kuinka kirjoittaa tarina, jossa ei ole aikaa? Kuinka seitsemän erimaalaista naista ilman yhteistä kieltä onnistuu ilmaisemaan itseään, ymmärtämään toisiaan ja oman olemassaolon hämäryyttä kuoleman välitilassa? Ja kuinka lukija pidetään tässä kaikessa mukana ensimmäiseltä sivulta viimeiselle? Raatia ilahdutti, miten kevyenoloisesti ja luonnollisesti Oneiron nousee maailmankirjallisuuden joukkoon.

Palkintojuhla Loskagaalasta luvassa vielä kuvamateriaalia, pysykää kuulolla!

Vuoden 2015 finalistit

Raadin luku-urakka on nyt takana ja finalistit päätetty. Ehdolla vuoden 2015 parhaaksi toiseksi kirjaksi ovat Veera Antsalon Pölyn historia, Tiina Laitila Kälvemarkin Karkulahti, Laura Lindstedtin Oneiron sekä Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta. Lämpimät onnittelut kaikille!

Finalistit esiintyvät Helsingin kirjamessuilla torstaina 22.10. klo 10:15 Kullervo-lavalla. Haastattelijoina raadin puheenjohtaja Tiia Kähärä ja jäsen Sara Itkonen. Tervetuloa kuuntelemaan takuulla mielenkiintoista kirjallisuuskeskustelua! Voittaja julistetaan saman päivän iltana.

Luimme myös nämä

Sabine Forsblom: Maskrosgudens barn
romaani, 225 sivua
Schildts & Söderströms, 2015

Anitta Kaitajärvi: Hillankukkanyrkki
romaani, 247 sivua
Myllylahti, 2015

Markku Keisala: Sinisilmät
romaani, 243 sivua
Reuna, 2015

Juhani Kuosmanen: Vapahtajan varamies
romaani, 367 sivua
Scanria, 2014

Johannes Lahtinen: Galileo
historiallinen romaani, 650 sivua
Gummerus, 2015

Pasi Luhtaniemi: Viattomat
jännitysromaani, 220 sivua
Kustannus Aarni, 2015

Petja Lähde: Jumala on muuttanut kaupunkiin
romaani, 190 sivua
WSOY, 2015

Mariel Pietarinen: Viesti halki aikojen
romaani, 264 sivua
Kvaliti, 2015

Mari Pyy: Paperiton
jännitysromaani, 213 sivua
Myllylahti, 2015

Timo Saarto: Vesimiehen aika
poliisiromaani, 308 sivua
Karisto, 2015

Ne syksyn kirjat, jotka eivät ehtineet mukaan Toisinkoisen 2015 valintaan, siirtyvät ensi vuodelle.

Polttavan maan armoilla

oranssi-maa

Tua Harno: Oranssi maa
Romaani, 336 sivua
Otava, 2015

Luonnon kierto ja eläinten kulku ovat ikiaikaisessa yhteydessä toisiinsa, ja tuon yhteyden sisäistäminen muuttuu myös omaksi rauhaksi. Ihminen ymmärtää, ettei itse aseta tätä ikiaikaista rytmiä, eikä ole sen ylä- tai ulkopuolella, vaan osa sitä.

Tua Harnon Oranssissa maassa kolmekymppinen Sanna matkustaa Australiaan kaivoskaupunki Kalgoorlieen työstämään graduaan. Tutkimuksen aiheena on Sannan oman lyhyen määrittelyn mukaan se, miten ympäristö vaikuttaa mielenterveyteen. Kalgoorlie tuntuukin sopivan tutkimuspaikaksi, sillä karut olosuhteet, luonnon voimakkuus ja kaupungissa vallitsevat elähtäneet sukupuoliroolit nousevat jo romaanin alussa pintaan – ja samaiset aiheet syvenevät teoksen loppupuolella lähes dramaattisiin mittasuhteisiin.

Sanna on lähtenyt Suomesta pakoon onnetonta elämäntilannettaan: takana on kipeä ero, tulehtuneita perhesuhteita ja yllätysraskaus, joka herättää hänessä ristiriitaisia tunteita. Uudella mantereella hän saa myös kaksi uutta puoleensavetävää tuttavuutta: suomalaisen kaivostyöntekijän Martin, johon Sanna huomaa pian ihastuneensa, sekä paikallisen antropologian professorin Raldan, jonka kanssa Sanna on päättää tehdä henkisen kasvun retriitin aavikolle. Matka ei kuitenkaan suju aivan kuten Sanna oli olettanut.

Tähtien mukana ilmaan tuli kuulautta, ja Sanna hengitti kevyemmin, hän tunsi täyttyvänsä alkuyön pehmeästä ilmasta, katsoi Etelän ristiä ja ajatteli Marttia. Pian saapuisi uni, se tarkoitti, että päivä oli saatettu iltaan, eikä päiviä voinut olla määrättömästi.

Siinä missä Sannalla on menneisyydessään useita kipupisteitä, jotka selittävät hänen ratkaisujaan ja tarpeitaan, saattaa Ralda jäädä lukijalle kaukaiseksi ja motivoimattomaksi hahmoksi – huolimatta siitä, että Ralda saakin uudenlaisia piirteitä, kun vaellus on alkanut. Sama ohuus vaivaa toisinaan muitakin henkilöhahmoja, joita romaanissa on paljon.

Keskeiseksi henkilöksi nouseva Martti on kuitenkin ilahduttava poikkeus tähän. Martti toimii Oranssissa maassa Sannan eheytymisprosessissa ehkä Raldaakin tärkeämpänä henkilönä. Sanna näkee aluksi Martin kapeassa valossa, mutta Martin hahmo saa tarinan edetessä jatkuvasti lisää syvyyttä. Martissa korostuu erityisesti ihmisen ratkaisunteon vaikeus: jokaisella päätöksellä on seurauksena, niin valoisat kuin varjoisatkin.

Kerronta on moniäänistä: ääneen pääsevät Sannan ja Martin lisäksi myös Sannan veli Ville sekä mystiseksi jäävä minämuotoinen kertoja. Moniäänisyys nostaa Oranssin maan kierrokset huippuunsa ja vetää imuun mukaan. Ankaran ja karunkin romaanin eri teemat rakentuvat soljuvasti pitkin kertomusta. Ja vaikka teos käsittelee useita suuria kysymyksiä, niveltyvät ne loppupuolella kauniisti yhteen.

Sara Itkonen

Seksistä, matematiikasta ja ihmisyydestä siinä ympärillä

iidarauma

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Romaani, 474 sivua

Gummerus, 2015

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta (2015) on hiottu ja vaikuttava esitys, joka nimensä tavoin pelaa raflaavasti vastakkainasetteluiden varassa. Monesti kirjassa ovatkin vastakkain juuri ruumiin tarpeet ja järki. Päähenkilö Erika on matemaatikko, joka joutuu luopumaan lupaavasta tutkijanurastaan ulkomailla traagisen välikohtauksen seurauksena. Samalla hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä tapahtumat, jotka vyöryvät lukijan eteen ”huonosti integroituneina muistoina” aina lapsuudesta lähtien.

Loogiseen päättelyyn uskova Erika on kaikessa kireydessään ja estyneisyydessään loistavasti kirjoitettu hahmo. Kun maailma hänen ympärillään menee sijoiltaan ja tunteet hyökyvät yli, ei älyllinen defenssi enää riitä. Jo romaanin alussa poikkeuksellisen ajoissa alkaneet naistenvaivat rikkovat “jonkin järjestyksen, jota hän oli pitänyt vakiona”.

Alitajuisen vaistoamisen ja älyllisen järkeilyn välinen ristiriita väreilee pinnan alla jatkuvasti. Yhtä lailla vastakkain järkeilyn kanssa asettuu Erikaa syvästi inhottava ruumiillinen puoli hallitsemattomine toimintoineen. Seksin ja matematiikan voi tavallaan katsoa asettuvan tähän rinnastamisen tapaan. Opiskelijailloista kotiin lähtevä Erika “juoksi alakerran seksiliikkeen ohi, kieltäytyi katsomasta sen ikkunaa, ja kun hän seuraavan kerran lojui patjalla itseinhon vallassa masturboituaan itsensä uuvuksiin, hän haaveili olevansa kone, pelkkää algoritmia algoritmin perään”. Seksi aiheena laajenee, sen kautta tematisoituu koko hauras ja kontrolloimaton ruumiillisuus. Toisaalta Erikan pikkusiskon kehitysvammaisuus asettaa hänen oman älykkyytensä toiseen valoon, ja pakottaa pohtimaan ilmiön eri puolia.

Rakennetta on rikottu modernille tekstille tavalliseen tapaan, teoksen hahmojen kohtaloiden osuessa lopulta yhteen laskukaavantarkasti. Kun tällaisen valinnan tekee, olisi hahmojen keskinäisiä suhteita ja erityisesti niiden seurauksia voinut eritellä tomeramminkin. Seksistä ja matematiikasta on yhtä kaikki harvinaisen taitava kotimainen nykyromaani tästä maailmasta ja ihmisen osasta siinä – ja matematiikasta, satuihin uskomisesta sekä lämpenevästä ilmastosta.

Inna Reinistö

Seitsemän naista valkoisessa tyhjyydessä

oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
romaani, 440 sivua
Teos, 2015

Laura Lindstedtin Oneiron eroaa useista muista toisinkoiskirjoista siten, ettei se kuvaa elämää edeten kronologisesti syntymästä seuraaviin elämänvaiheisiin, vaan alkaa suoraan kuolemasta. On mahdotonta sanoa, kuinka kauan aikaa kuluu Oneironin alun ja lopun välillä, sillä romaanissa käsitellään kuolemanjälkeisiä sekunteja kuin ne olisivat vuosien mittaisia. Kuolemasta tulee tapahtumia peruuttamattomasti jakava hetki: on tapahtumia ennen sitä ja sen jälkeen.

Hän kulkee hieman muita edellä, hän vetää joukkoa perässään kuin kurkiauran johtaja. Valtava kastanjanruskea kiharapilvi töyssähtelee kun hän ottaa kepeitä askelia ilmassa, keinuvia askelia ei minkään päällä. Hänen perässään astelee viisi naista, kaksi vasemmalla puolella, kolme oikealla. He polkevat ilmaa kuin polkisivat vettä, aavistuksen vaikeanoloisesti, paitsi yksi heistä — yksi heistä näyttäisi tanssivan.

Seitsemän naista ilmestyy yksitellen outoon, kirkkaan valkoiseen välitilaan, jossa ruumiintoiminnot vähitellen hiipuvat, sekä kipu että nautinto katoavat. Naisia näyttää yhdistävän vain sukupuoli ja se, että he ovat oman näkemyksensä mukaan kaikki kuolleet. Vuorollaan he kertovat toisilleen tarinansa elämästään ja pääsevät mukaan seuraamaan toistensa kuolemaa.

Ensimmäinen välitilaan päätynyt nainen on Shlomith, juutalainen performanssitaiteilija, joka on taistellut lähes koko elämänsä anoreksiaa vastaan. Hänen lisäkseen valkoisessa tilassa on pari vanhempaa naista, hollantilainen Wlbgis, joka sairastaa kurkkusyöpää ja moskovalainen Polina, joka kärsii alkoholismista. Loput neljä naista ovat nuorempia: ranskalainen Nina odottaa lapsia, itävaltalainen Ulrike on ollut kesätöissä ravintolassa, senegalilainen Maimuna on epäonnistunut paremman elämän tavoittelussa ja brasilialainen Rosa on saanut uuden sydämen. Lindstedt on käsitetellyt Rosa Imaculadaa myös aikaisemmassa teoksessaan Rosa Imaculadan sydän (2013), joka yhdisti tekstin tanssiin ja sydänääniin.

Aluksi voi vaikuttaa siltä, ettei naisilla ole mitään yhteistä. He tulevat kaikki aivan eri kulttuureista ja ovat eri-ikäisiä. Naiset ihmettelevät itsekin päätymistään kuolemanjälkeiseen tilaan:

– Polina… Oletko koskaan ajatellut: miksi me?
– Sinä ja minä?
– Ei vaan me seitsemän. Miksi juuri me?
– En tiedä, mutta siitä olen varma, että emme ole ainoita. Olisi aika röyhkeää kuvitella, että vain meille seitsemälle osui tällainen erityislaatuinen kohtalo.

Lähemmin tarkasteltuna kaikilla on kuitenkin elämässään samankaltaisia traumoja: jokainen nainen on jollakin tavalla hylätty, jätetty tai unohdettu. Shlomith on yrittänyt hallita elämäänsä rajoittamalla syömistään, mutta on silti joutunut jättämään lapsensa. Ulrikella ei mene hyvin poikaystävänsä kanssa, mutta hän pysyy silti suhteessa. Polina on kömpelö sosiaalisissa suhteissa eikä hänen kuolemansa jälkeen edes julkaista kuolinilmoitusta. Ninan mies pettää häntä. Wlbgisin poika ei käy katsomassa äitiään sairaalassa. Maimuna kuolee välikohtauksessa, johon liittyy myös kahden eurooppalaisen miehen kidnappaus, mutta häntä ei mainita kidnappauksesta kertovassa uutisessa edes nimeltä. Rosa saa kummallisia tuntemuksia uuden sydämensä myötä, kun hän alkaa nähdä näkyjä sydämenluovuttajan, nuoren pojan elämästä. Uusi sydän vaikuttaa Rosan tunteisiin ja ajatuksiin niin paljon, että hän kokee menettäneensä jotain itsestään.

Oneironin vahvuus on siinä, miten uskottavasti siinä kuvataan aivan erilaisia ihmiskohtaloita. Kun naiset ‒ ja samalla lukija ‒ pääsevät katsomaan, kuinka Maimunaa uhataan kiväärinpiipulla keskellä aavikkoa tai kuinka Wlbgis makaa heikkona hollantilaisessa sairaalassa, siirtyminen välitilasta takaisin tavalliseen maailman on vaivatonta kuvitella ja tuntea. Todellisuuden tunne syntyy tarkoista yksityiskohdista ja kielestä, jota Lindstedt pystyy taivuttamaan haluamaansa muotoon, kerrontapoja venyttäen. Romaanissa yhdistellään erilaisia tekstilajeja, kuten kirjeitä, runoja ja uutisia. Lisäksi romaani sisältää Shlomithin 45 minuutin pituisen esitelmän, jonka hän on pitänyt osana performanssiaan juutalaisessa museossa. Teoksessa on viittauksia moniin erilaisiin teorioihin kuolemanjälkeisestä elämästä, kuten juutalaiseen Gehinnomiin tai filosofi Swedenborgin näkemykseen tuonpuoleisesta. Lindstedtin kahdeksan vuoden työ romaaniaan varten ei ole mennyt hukkaan.

Teoksen lopussa käy selväksi, etteivät naiset ole tulleet valkoiseen tyhjyyteen jäädäkseen, vaan se on ollut vain välietappi matkalla jonnekin muualle. Erityisen hienoa Oneironissa on se, ettei kenenkään naisen elämä ei ole ollut tavanomainen, mutta kaikissa on silti jotain universaalia ja samaistuttavaa. Jokaisen kuolema saa selityksen, mutta Oneiron jättää auki kysymyksen siitä, millaisessa paikassa naiset ovat. Onko se helvetti, jossa joutuu näkemään oman kuolemansa uudelleen? Vai onko se taivas, jossa naiset saavat kertoa omat elämäntarinansa niin, että niitä kuunnellaan?

Silloin jossain alkoi jokin lyödä patarummunraskaasti kuin suuri sydän. Tapahtui niin, että yhtäkkiä piiriin asetuttuaan, naiset tunsivat kuinka he alkoivat itsekin pamppailla, he tunsivat rytmin sisällään; pulssi tykytti heidän kämmenissään, sormissaan, jotka olivat puristuneet tunnottomasti toisten kämmeniin ja sormiin.
         Nyt heillä oli rytmi, alataajuuksinen pulssi, ja se hoputti heitä matkaan. Niin he sulkivat silmänsä ja sanoivat, kukin tavallaan ääneen tai pelkästään huulia liikuttamalla: Oooon… ei-ron.
        Eikä mikään enää estänyt heitä sanomasta sitä loppuun saakka: Oooon… ei-ron.
        Eikä kukaan mennyt kesken sanan kippuraan. Eikä kukaan jänistänyt. Eikä kukaan tahtonut kesken jotain muuta. Oooon… ei-ron.
Kädet irtosivat käsistä viimeisen tavun aikana:
ron.
       Sormet suoristuivat, rävähtivät auki ruoteja myöten: ron.
       Eikä paluuta ollut.

Maria Hakkarainen

Vihreän valon tavoittelijat

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

WP_20150929_009            lskdfs romaani, 456 sivua

Otava, 2015

ädlkgäslllsäldkgggggggg

Vuoteeni edessä kirkas kuutamon läikkä:

luulin jo, että maassa oli kuuraa

Kohotin päätäni, näin kuun hohtavan

Pääni painui: muistin kotikylän, kaukaisen.

                      Li Po (700-luku)

Kiinalainen nainen kymmenientuhansien kilometrien päässä kotoaan, yksin vieraassa kylmässä maassa, vieraiden sanojen keskellä. Ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin hänen poikansa: kahden maan välillä, kummassakin ikävoiden toista.

Pasi Pekkolan toinen romaani Lohikäärmeen värit (2015) on surullinen romaani rakkaiden ihmisten menettämisestä, tärkeiden ihmissuhteiden katkeamisesta, yksinäisyydestä. Mutta yhtä lailla se on tarina selviytymisestä, rohkeudesta ja uskaliaista päätöksistä.

Nuori Xiaolong on paremman elämän toivossa jättänyt kotimaansa Kiinan ja muuttanut suomalaisen liikemiehen, Tomin kanssa tämän kylmään ja hiljaiseen kotimaahan. Pian syntyy poika Kimi, isovanhempien pitkään odottama silmäterä. Xiaolong on onnellinen turvallisesta elämästä, jonka poika Suomessa saa, mutta ei osaa silti olla itse onnellinen. Mieltä painaa kaksi peruuttamatonta petosta, koti-ikävä ja kotimaahan jäänyt mies, jota hän on rakastaa yhä palavasti. Eräänä päivänä Tomin ollessa töissä Xiaolong vie Kimi isovanhemmille ja lähtee sanaakaan selittämättä takaisin Kiinaan.

Menestyneeksi sijoitusneuvojaksi kasvanut Kimi on koko nuoruutensa elänyt äitinsä poissaolossa. Suhde isäänkin on kylmentynyt niistä hiljaisista syytöksistä, joita teini-ikäinen poika on isänsä niskaan kaatanut. Kun parisuhde loppuu ja töissä tulee ongelmia, päättää Kimi ensimmäistä kertaa lähteä Kiinaan, jossa hänen isänsä edelleen tekee ulkomaankauppaa. Matka avaa Kimille mahdollisuuden etsiä kadonnutta äitiään yksinäisten vuosien jälkeen.

Romaani kulkee kahdella aikatasolla. Nykytasolla kerrotaan Kimin Shanghain-matkasta, vieraan kulttuurin avautumisesta ja äidin tarinan vähittäisestä selviämisestä Kimille. Rinnalla kulkee nuoren Xiaolongin, Pikku-Lohikäärmeen, tarina, joka on ollut jatkuvaa selviytymistaistelua: Edes tyttövauvan eloonjääminen ei ollut itsestäänselvyys. Myöhemmin ruoan saaminen pöytään itselle ja sairaalle isälle sekä kulttuurivallankumouksesta hengissä selviytyminen vaativat Xiaolongilta vakaata tahtoa ja rohkeutta. Viimeinen selviytymistaistelu on työ karaoketyttönä shanghailaisessa baarissa ja viimein muutto turvalliseen Suomeen miehen kanssa, jota Xiaolong ei koskaan opi rakastamaan.

Romaani rakentuukin selviytymisen, menestymisen, rikastumisen ja rahan teemojen ympärille. Köyhissä oloissa kasvanut Xiaolong uskoo rahan olevan tie onneen. Xiaolongin suurin kauppa on avioliitto Tomin kanssa. Järkiavioliitto suomalaisen miehen kanssa on hinta, jonka Xiaolong uskoo olevansa valmis maksamaan poikansa turvallisesta elämästä. Tomi ei tajua vaimonsa petosta, mutta on hänelläkin muut motiivit: rakkautta tärkeämpää on saada lapsi, sillä aiemmassa parisuhteessa Tom ei ole siinä onnistunut.

Lohikäärmeen värit avaa tuoreen näkökulman nopeasti kehittyvään Kiinaan, joka kantaa yhä menneisyytensä haavoja. Kulttuurivallankumouksen kauhut voivat olla suomalaislukijoille tuttuja muistakin Kiinan historiaan sijoittuvista teoksista, esimerkiksi Jung Changin laajasta sukupolvikuvauksesta Villijoutsenet, mutta Pekkolan tyyli ja vavahduttava tarina nuoren tytön petoksesta tuo aivan omanlaisen syvyyden ajankuvaan. Toki jotkin turistihenkiset Kiinan outouksien esittelyt, kuten kuolettavan numero nelosen tai chinglishin hämmästely hieman pinnallistivat miljöökuvausta.

Pekkolan kieli on laadukasta ja särötöntä, vaikka se saattaa aluksi tuntua nuoren, kyynisen pankkiirin suussa hieman koristeelliselta, mutta tarinan lähdettyä vetämään ja Kimin hahmon syventyessä häiritsevyys katoaa. Koskettavat ihmiskohtalot, loppuun asti mietityt motiivit ja yllätyksellinen mutta hallittu juoni muodostavat Pekkolan koskettavan lukuromaanin reseptin.

Esikoisellaan Unelmansieppaaja (2013) Pekkola ylsi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon finaaliin. Toisinkoinen Lohikäärmeen värit on jopa edeltäjäänsä vavahduttavampi ja hallitumpi lukukokemus. Yksi syy tähän voi olla kerronnan siirtymisestä yksikön kolmannesta persoonasta ensimmäiseen: nyt molemmissa aikatasoissa kerronta on minämuodossa, mikä tekee Lohikäärmeen väreistä esikoista eheämmän ja tunnetasolla vaikuttavamman. Tähän lukukokemukseen vaikuttaa varmasti myös tiiviimpi henkilögalleria, jonka kohtalot liittyvät alusta asti kiinteämmin toisiinsa.

Lohikäärmeen värien henkilöt hamuavat kohti omia juuriaan, päämääriään, kohti onneaan yhtä määrätietoisesti kuin Jay Gatsby kohti vihreää valoa Kultahatussa, joka onkin teoksen tärkein interteksti. Esikoista ja toisinkoista yhdistääkin jatkuva unelmien tavoittelu. Molemmat teokset kertovat unelmista, jotka vaativat liian suuria uhrauksia ja jotka toteutumisensa jälkeen menettävät hohtonsa, paljastuvat kylmäksi vihreäksi valoksi, jolla ei ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Esikoisesta on tuttua myös Helsinki, joka on Lohikäärmeen väreissä yhtä kylmä, ehkä jopa kylmempi kuin Unelmansieppaajassa. Lämpimissä huoneissa, kolminkertaisten ikkunoiden takanakin Xiaolong näkee uuden kotikaupunkinsa jäyhänä, jäisenä ja yksinäisenä. Edes välähdys kotoa ei vie pois vierauden tunnetta uudessa, väärässä maassa.

Silloin hän näkin puistotien päässä auringossa kimaltavat pitkät mustat hiukset. Ne hulmusivat villamyssyn alta. Hän näki nuoren naisen, tuskin paljonkaan itseään vanhemman, ja tunnisti kotimaansa naisen silmistä. – – Kun nainen oli aivan puistonpenkin kohdalla, heidän katseensa kohtasivat. Lyhyen hetken he tuijottivat toisiaan, kaksi eksynyttä vieraassa maassa, kaksi onnetonta, hiljaisuuden kiusaamat. Sen lyhyen hetken aikana he lukivat oman tarinansa toisen kasvoilta. He eivät nähneet muuta kuin menetystä, pelkoa ja onnettomuutta. – – He käänsivät katseensa maahan yhtä aikaa. Ei ollut sanoja. Ei ollut syytä. Ei ollut tarvetta.

 

Tiia Kähärä