2014

Lukiko Magda Goebbels lapsilleen Grimmin satuja?

sileneimg_0685

Silene Lehto
Lumikin sydän
Runoja, 88 sivua
WSOY, 2014
Lukiko Magda Goebbels lapsilleen satuja?
”Kuningattarella ei ole nimeä. Hän on vain nainen, joka halusi Lumikin sydämen. Hän halusi pitää sitä kädessään, voitonmerkkiä. Voimmeko oikeastaan paheksua hänen toivettaan? Kuningattaren täytyy aina olla varuillaan kuin jäniksen, on salamurhaajia, on vallankumouksia, ei millään ehdi olla hyvä ihminen.”

 
Silene Lehto (s. 1979) sijoittui toiseksi J. H. Erkon lyriikkakilpailussa 2009 30 runon sarjalla, josta hiotui myöhemmin hänen esikoisteoksensa Hän lähti valaiden matkaan (2011). Lehdon esikoisrunoissa pääosaa näyttelevät vesi ja ihminen, matelijat ja muut merenelävät. Hänen toisen teoksensa aiheita ovat kirjallisuuden kestoaiheet rakkaus ja kuolema.

http://www.wsoy.fi/sample-pages/9789510403853_lukun.pdf
Silene Lehdon Lumikin sydän -runoelma (2014) käynnistyy lääketieteellisestä perspektiivistä. Runoissa on herkkyyttä ja kylmää anatomiaa – kirurgin mielestä sydämellä ei ole muistoja. Laskelmoivalla kirurgilla on kylmä sydän ja leikkaussalin hoitajan vihreä kaapu muistuttaa puuta. Murhan uhriksi joutuneen henkilön sydän on käpertynyt kokoon. – Mary Shelleyn kirjoituspöydän laatikossa on ”kankaaseen kääritty Percyn sydän”.

Satujen maailma on Silene Lehdon teoksessa jatkuvasti lähellä. Vanhat sadut käsittelevät kuolemaa yhtä aikaa traagisesti, groteskisti ja peittelemättä. Grimmin metsä on pelottava. Siellä ovat Punahilkka, Hannu ja Kerttu, Lumikki ja metsästäjä. Entä jos Andersenin sadun pieni tulitikkutyttö olisikin ”lämpimikseen sytyttänyt jonkin rakennuksen palamaan”?

Joissakin Grimmin sadun versioissa ilkeä kuningatar, paha äitipuoli haluaa hopeatarjottimella Lumikin sydämen todisteeksi siitä, että tyttö on kuollut. Kirjan nimirunossa, joka kuuluu kokoelman parhaimpiin, kuningatar syö tyytyväisenä villisian sydäntä, jonka Lumikkia säälinyt metsästäjä on hänelle tuonut. Satujen kuningattarien lisäksi Lehto esittelee historiallisia kuningattaria Sissin, leskikuningatar Viktorian ja Elisabet II:n. Uskonnollista symboliikkaa on paljon (Jobin kirja, Nooan vaimo).

Kielletty hedelmä – ja omena ”hedelmistä kaikkein petollisin” tuo mieleen Eedenin puutarhan ja Eevan. Käärme luikertelee puutarhassa. Uskonnollista symboliikkaa on paljon. Kuolema on armoton pahan kuningattaren ja etenkin Magda Goebbelsin yhteydessä.

Lumikin sydämen ilmaisu virittää ajattelemaan kuoleman jatkuvaa likeisyyttä ja sen elimellistä, ruumiillista osuutta elämässä. Siteeraan Otto Frankin ”vastausta kirjeeseen”: Tutkimattomat ovat Jumalan tiet ja hänen huumorintajunsa on kuin raivaamaton sademetsä, aina vain löytyy uusia lajeja.
Kritiikit

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1392195133604
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/607150/Tahystyksia+kuolemaan
http://www.kiiltomato.net/silene-lehto-lumikin-sydan/
http://www.lukukeskus.fi/lukufiilis/silene-lehto-lumikin-sydan/

http://penjami.files.wordpress.com/2014/01/img_0685.jpg

Kaisu Lindroos

Ilmoittautuminen Loskagaalaan on alkanut!

Ilmoittautuminen Loskagaalaan on nyt alkanut!

Ilmoittautuminen TÄSTÄ LINKISTÄ.

Kirjallisuuspalkinto Toisinkoinen jaetaan Putkinotkon Loskagaalassa, joka järjestetään torstaina 23.10.2014 klo. 18.00 alkaen Helsingin Uuden ylioppilastalon Alina-salissa (Mannerheimintie 5 A, HKI). Illan ohjelmaan kuuluu mm. kasvisruokailu, kirjailijavieraan puhe, raadin puheenvuoro vuoden finalisteista ja totta kai voittajan julistaminen.

Liput: 15 €/18 € (alkoholiton/alkoholillinen). Ilmoittautuminen päättyy 14.10.2014. Parhaat paikat viedään käsistä, joten varmista paikkasi loppuvuoden ehdottomasti puhutuimmista bileistä ja ilmoittautu NYT!

Pukukoodi: smart casual.

Loskagaalan Facebook-tapahtuman löydät täältä.

Lämpimästi tervetuloa!

Terveisin

Sara Tarvas ja koko Toisinkoisen tuotantotiimi

Onko enää beat-runoutta?

Kutsummu sitä kodiksi

Harri Hertell:

Kutsumme sitä kodiksi.

Runoja, 58s.

Helsinki Poetry Connection, 2014.

Lavarunoilija ja kulttuurivaikuttaja Harri Hertellin toisinkoinen ”Kutsumme sitä kodiksi” jatkaa runoilijan esikoisesta tuttuja teemoja. Keskiössä ovat beat-runoudelle tutut teemat ja kuvat: kaupunki, matkanteko, öiset kadut, nuoruus, vapaus, päihteet, seksi ja pubit. Puhujalla on aiheenaan tai haaveenaan ”levyllinen Sepramia”, ”rakkautta ilman häpykarvoja” ja viinitönikästä nautittu totuus muki kerrallaan. Toisin sanoen kokoelmassa toistuvat aiheet, jotka näkökulmasta riippuen alkavat olla − luojan kiitos tai ikävä kyllä − puhkikoluttuja ainakin nuorten miesrunoilijoiden ja -prosaistien keskuudessa. Jokaisen sukupolven on kuitenkin löydettävä nuoruus uudelleen.

Parasta Hertellin kokoelmassa on sen kaunistelematon rehellisyys sekä luettavuus ja kielen puheenomainen sujuvuus. Runot ovat esitettävän ”kuuloisia”, kalliolaisia. Hertellin tausta lavarunoilijana kuultaa tekstistä läpi. Kokoelma kuitenkin törmää beat-runouden tai ylipäänsä vastakulttuurisuuden ikuisuusongelmaan: nuoruus, runous, kauneus, vapaus ja humalakin ovat hienoja juttuja, mutta entäs sitten kun ihminen vanhenee, vastuuntunto kasvaa ja koittaa arkiaamu – mites sitten suu pannaan? Eivätkö arki, työ ja vedenjuonti enää ole runon arvoisia?

Samalla kokoelma herättää kysymyksen myös siitä, mitä on nykyajan beat-runous ja mitä sen pitäisi olla? Menneen beat-kulttuurin nostalginen kertauskurssi vai uusi ja päivitetty vastareaktio valtaa pitäville taidenäkemyksille ja yhteiskunta malleille? Jos amerikkalaiset beatnikit toivat Yhdysvaltojen kulttuurielämään uudistettujen kirjallisen muotojen ohella zen-buddhalaisuutta, tasa-arvoisuutta, monikulttuurisuutta ja liberaaliutta, jää nykyajan beatnikkien panos usein vaatimattomaksi. Kapinoidaan ja ollaan kriittisiä, mutta uudistetaanko mitään, vaikutetaanko mihinkään?

Hertellin välähdyksenomaiset runot kaipaavatkin laveampaa draamallista kehittelyä tai syvyyssuuntaista symbolitasoa, joissa Kallion kadut otetaan kokonaisvaltaisemmin ja moniulotteisemmin haltuun. Missä on esimerkiksi Kallion monikulttuurisuus?

Hertellin kokoelma on kuitenkin kokonaisuudessaan omaperäinen, yllättävä ja lukemisen arvoinen sukellus Kallion yöhön. Hertellin kyvyt puheen illuusion luojana voisivat kantaa myös proosan puolella.

Matias Koriseva

Perhe-elämää ja yhteiskuntakritiikkiä

Mikko Kalajoki

Kolme tärkeintä asiaa

Romaani, 364 s.

WSOY

Kolme tärkeintä asiaa on Mikko Kalajoen ensimmäinen romaani, aiemmin häneltä on kuitenkin ilmestynyt nuortenkirja Taas mua pohjaan (2005). Perheen hajoamisesta kertova Kolme tärkeintä asiaa käsittelee aihettaan kolmen henkilöhahmon kautta. Perheen äiti Taru päättää ottaa pienen irtioton arjesta ja lähtee Argentiinaan vapaaehtoistyöntekijäksi. Taakseen hän jättää alaikäiset lapsensa Heinin ja Sakun sekä näiden alkoholisoituneen isäpuolen Jukan. Teoksessa fokus on lasten ja Jukan kolauksen saaneessa elämässä ja siinä, kuinka he yrittävät selviytyä uudessa tilanteessa. Isosisko Heini tuskailee ulkopuolisuuden tunteensa kanssa ja tekee suunnitelman, jonka avulla irrota äitinsä jättämän tytön roolista ihan tavalliseksi tytöksi. Hiljainen ja syömisen kanssa kamppaileva pikkuveli saa ensin voimaa jalkapallosta, mutta huonoon seuraan ajauduttuaan päätyy purkamaan pahaa oloaan rötöstelemällä. Isäpuoli Jukka taas painuu yhä syvemmälle alkoholismin pyörteisiin löytäen itsensä työttömänä, kelkasta pudonneena spurguna lähimetsän juoppopiiristä.

Kolme tärkeintä asiaa ruotii hajoavan perheen kautta ansiokkaasti yhteiskunnan kuumia perunoita kuten syrjäytymistä, sosiaalista mediaa ja lamaa, ja pohtii näiden kautta aikuiseksi kasvamista, vaikeuksista nousemista ja vastuuta. Romaanissa perheen vastuunkantaja on ala-asteikäinen Heini. Hänen uurastuksensa kautta pohditaan moraalisia kysymyksiä, kuten sitä, onko vanhemmilla oikeus ottaa lomaa lapsistaan, jos siinä sivussa tulee pelastaneeksi pienen palan maailmaa.

Kirjan parhaita ansioita ovat lasten ja nuorten maailman briljantti kuvaus sekä sujuva kieli. Tarina menee hyvää vauhtia eteenpäin, eikä kaikesta kurjuudesta huolimatta tunnu siltä, että kurjuudella retosteltaisiin, tai että siihen pysähdyttäisiin liikaa. Heinin ja Sakun elämä jopoja ja adidaslaukkuja vilisevällä ala-asteella on tämän hetken nuorison kuvausta parhaimmillaan. Yleensä aikuisten yritys kuvata lasten elämää on jo kättelyssä surkea, ellei kyse ole muisteloista joltain kaukaiselta 60-luvulta, mutta Kalajoki on selvästi perillä uusimmista muotivirtauksista, lasten käyttämästä kielestä ja sosiaalisista suhteista. Teosta lukiessa tulee välittömästi sellainen olo, että kyseessä voisi hyvinkin olla nuortenkirja – sen verran syväluotaavasti ja riipaisevasti nimen omaan lasten elämää käsitellään.

Miinusta romaani saakin aikuishahmoistaan. Alkoholisoituneen Jukan laahustamisen seuraaminen kotoa töihin / baariin / lumihankeen on ajoittain puuduttavaa. Jukan työkaverit tuntuvat epäuskottavilta hahmoilta, juoppokaverit ovat kaikki tietenkin entisen elämänsä systeemin lannistamia pyhimyksiä ja Tarunkin persoona jää pintapuoliseksi raapaisuksi. Parikymppisten ja keski-ikäisten välinen kuilu kuvataan kaikessa tragikoomisuudessaan turhan valtavaksi, ja nuoremmat edustavatkin kirjassa trendikkäitä hipstereitä, jotka ostelevat kaupasta pelkkiä avokadoja ja pomeloita. Teoksessa viipyilevä nuortenkirjamaisuus huipentuu epäuskottavassa lopussa, jossa kaikki on ainakin melkein hyvin ja valo loistaa tunnelin päässä.

Krista Lehtonen

Koodinimi Kajaali

kajaali

Pia Heikkilä:

Koodinimi Kajaali

Romaani, 333 s.

Otava, 2014.

Yleinen oletus lienee, että kirjallisuuden opiskelijat karttavat kaikkia viihteelliseen kirjallisuuteen luokiteltavia teoksia ja lajeja ­ – kuten chick litiä. Tarttuessani tähän teokseen odotin kuitenkin innoissani viihdyttävää, hauskaa ja kenties jännittävää lukukokemusta. Ikävä kyllä jouduin pettymään.

Pia Heikkilän Koodinimi Kajaali on jatkoa esikoisteokselle Operaatio Lipstick (2013). Kuten esikoisteoksessa myös Koodinimi Kajaalissa on päähenkilönä ulkomaantoimittaja Anna Sandström. Tällä kertaa Sandström toimii kirjeenvaihtajana Pakistanissa, ja miesseikkailujensa lomassa pureutuu mystiseen murhaan ja sen taustalla piileviin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Kiitettävää teoksessa on sen miljöö ja ne teemat, jotka se tuo mukanaan. Teos kertoo rohkeasti pakistanilaisesta kulttuurista ja etenkin sen naisille tuottamista ongelmista. Koodinimi Kajaalissa käsitellään muun muassa lapsiprostituutiota, ihmiskauppaa, järjestettyjä avioliittoja ja hyväntekeväisyysjärjestöinä esiintyvien yhtiöiden todellisia motiiveja. Tämän ja ratkaistavana olevan murhan myötä teos liukuu genressään lähemmäs dekkaria.

Toisaalta juuri tämä rikoskirjallisuuden ja chick litin muodostama lajihybridiys on teoksen suurimpia ongelmia, sillä se ei ainakaan tässä teoksessa ole kovin toimiva yhdistelmä. Vakavat teemat ja koskettavat tarinat kärsivät, kun päähenkilö unohtuu muistelemaan eilisiltaista seksikokemustaan tai tekstailemaan pusuja bestikselleen. Teoksen chick litiin yhdistetyt ominaisuudet tuntuvat päälle liimatuilta ja epäuskottavilta. Jopa seksikohtaukset ovat jokseenkin tylsiä ja vajaita, mikä tänä Fifty Shades of Grey -aikana on chick lit -teokselle anteeksiantamatonta.

Tavoitteena lienee ollut kirjoittaa viihdyttävästi ja innostavasti tärkeistä teemoista, mutta lopputuloksena molemmat, sekä viihteellisyys että vaikuttavuus, kärsivät. Lukisin mielelläni kirjailijalta romaanin, joka ilman chick lit -piirteitä käsittelisi Pakistanin tai vaikkapa ensiteos Operaatio Lipstickin miljöön Afganistanin kulttuuria ja ongelmia, sillä niitä teos kuvaa koskettavasti.

Henni Huostila

Tunnelmavalaistu murhamysteeri

hatuntekijan_kuolema97203

Nina Hurma:
Hatuntekijän kuolema
Romaani, 346 s.
Gummerus, 2014

Hämmentävään moniin yhteyksiin linkittäytynyt ystäväseurue sotkeutuu murhamysteeriin, kun nuori hatuntekijänainen putoaa ikkunasta kuolemaan. Kaupungilla pyörii myös näpistelevä ikkunanpesijä, jolla tuntuu olevan jotakin tekemistä tapauksen kanssa. Samaan aikaan Sörkan vankilasta vapautuu seurueen vanha tuttu, jolla on velkoja selviteltävänä.

1920-lukuun sijoittuvassa Nina Hurman noir-henkisessä dekkarissa tapahtuu alussa nopeasti ja vyöryttämällä. Henkilöhahmot marssitetaan estradille rytinällä, sen kummempia esittelemättä. Hatuntekijän kuolemaa markkinoidaan itsenäisenä jatko-osana Yönpunaiselle höyhenelle, mutta ensimmäistä osaa lukematon ei kenties pysy perässä henkilöiden määrissä ja taustoissa. Moni hahmo on vaarassa jäädä vain varjoksi.

Toisaalta syväluotaavia esittelyjä ei ehkä tarvitakaan. Hatuntekijän kuoleman vahvuutena pelaavat vauhdikas kerronta, harkitun napakat ja kauniit lauseet sekä nokkela dialogi. Tunnelmakuvaus on elävää ja ansiokasta: pienillä yksityiskohdilla, kuten huomautuksella Lux-mainoksesta, jossa naisella on vallankumouksellisesti päällään hameen sijasta housut, avautuu lukijan eteen eloisa sisällissodan jälkeinen, kieltolain varjostama Helsinki. Itse murhamysteerin kerroksellisuus jää mielestäni teoksessa toissijaiseksi seikaksi. Romaanin kliimaksiksi rakentuu rikoksen ratkaisun sijaan ennemminkin monisivuinen eroottinen kohtaus kirjan loppuvaiheilla.

Hatuntekijän kuoleman keskushenkilöksi nousee laulajatar ja itsekin hatuntekijä Rouge, oikealta nimeltään Saimi Helainkari. Rouge jää jatkuvasta läsnäolostaan huolimatta etäiseksi. Erityisesti kertojan käyttämä nimi Rouge tuntuu irralliselta, kukaan henkilöhahmo kun ei sitä romaanissa käytä. Rougen linkittymiset romaanin lähes jokaiseen henkilöön ja tapahtumasarjaan ovat toisinaan heppoisesti perusteltuja ja tuntuvat häiritsevän sommitelluilta. Kuitenkin juuri nämä osittain epäuskottavat kytkökset mahdollistavat romaanin vauhdin ja juonen näppärän kuljetuksen, joiden ansiosta teos on mukaansatempaavaa luettavaa.

– Sara Itkonen

Kulttuurihistoriaa antiikista nykyaikaan ja Itä-Helsingistä Jerusalemiin

villonin puutarha

Kirsi Poutanen:

Villonin puutarha.

Runoja, 95 s.

Tammi, 2014.

Villonin puutarha on vaikeasti lähestyttävä ja runsaasti alluusioita sisältävä kokoelma. Runoja hallitsee räikeä, hajanainen ja epätarkkakin kuvasto. Kokoelma liikkuu aina Itä-Helsingistä keskiajan kautta raamatulliseen mystiikkaan. Toistuvana teemana runoissa on itsensä kadottaminen, maailmasta vieraantuminen. Runon puhuja kysyykin epistemologisesti: ”missä kohtaa maailma tarkalleen ottaen on”.

Vieraantuneisuuden teema korostaa erityisesti runoissa toistuva Kristus-motiivi. Kristus edustaa teoksessa poikkeamaa maailman virrasta, suvantoa nyt-hetken hektisyydestä. Valitettavasti hän on kadonnut tai poissa.

Kristus on häipynyt vaivihkaa, etsittiin dna:ta mutta

tarkempi välineistö puuttui, mikään ei ole entisellään

− en odottanutkaan.

Kristus-motiivin ohella katkelma paljastaa runojen ajoittaisen naiiviuden, kankeuden ja kirjoitusteknilliset puutteet. Katkelmassa havainnon väljyyden ja yläasteen uskontotuntien syvällisyyden kruununa toimii sellainen vanhoillisuus kuin ajatusviiva rivin alussa. Eikö rivinvaihto riittäisi?

Myös runojen kokeellisuus tuottaa ongelmia. Postmodernismin aikakautena (tai jopa sen jälkeisenä) kokeellisuudessa ei enää ole mitään uutta tai hohdokasta. Monen muun runoilijan ohella myös Poutanen lankeaa tähän sudenkuoppaan. Fragmentaarisuus, rivinvaihdot, typografian hajoaminen ja anakronismit alkavat pikemminkin tasapäistää ja laimentaa Poutasen runoja, sen sijaan että ne toisivat teokseen lisäarvoa ja omaperäisyyttä.

Jos kokeellisuus on kokoelmassa kankeaa, sen parasta antia ovat impressionistiset ja aforistiset runot. Ne edustavat teoksessa havainnon tuoreutta ja omaperäisyyttä. Samalla ne toimivat pysähtymisen hetkinä muuten moniaineksisen ja nopealiikkeisen, eri aikakausien ja diskurssien välillä soljuvien runojen välillä ja sisällä. Niissä yhdistyvät teoksen teemat ja persoonallinen ympäristön havainnointi tavalla, joka jättää lukijan pohtimaan usein arvoituksellista ajatuskulkua. Esimerkkinä kansiliepeeseenkin valittu aforistinen katkelma, joka osuu teoksen ydinsanomaan, hektisen nykyelämän kritiikkiin:

Jos luovumme kellosta, siis tarkoitan että jos todella

luovumme kellosta, kohtaamisemme järjestävät itse itsensä.

Matias Koriseva

Loistoromaani kysyy, mitä ihmisestä jää jäljelle

s14-taskinen-katedraali-SMALLER

Satu Taskinen:

Katedraali

Romaani, 335 s.

Teos, 2014

Satu Taskisen Katedraalilta osaa odottaa paljon. Voittihan kirjailija Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon esikoisellaan Täydellinen paisti (2011). Myös toisinkoinen on yhdenpäivänromaani, joka lupaa suuria teemoja. Perhesuhteiden kuvauksen pohjalla kulkee pohdinta ihmisen osasta maailmassa. Vaatii rohkeutta teilata hohtavaan alkuun päässeen kirjailijan teos. Tälle rohkeudelle ei kuitenkaan ole tarvetta.

Katedraali sukeltaa nelikymppisen Tean tajuntaan. Wieniläisessä perheessä vietetään hautajaisia: Kerstin-pikkusisko on kuollut tuskalliseen geneettiseen sairauteen vain 37-vuotiaana. Kuolema on koonnut yhteen toisistaan etääntyneet perheenjäsenet. Heidän keskinäiset suhteensa paljastuvat vähitellen Tean monologin kautta. On hoivarooliinsa kyllästynyt isosisko Bea, uhkapeleihin addiktoitunut Leo-veli, pitkään poissa ollut isä ja huomionkipeä äiti, jota lapset kutsuvat Ilseksi. Tean avioliitto on kariutunut, mutta Mark-pojalla menee hyvin.

Stephansdom-katedraali nousee tärkeäksi paikalliseksi ulottuvuudeksi. Se kietoutuu niin raamatulliseen Salomon temppelin rakentamiseen, ruumiillisuuteen kuin ihmiskunnan taakseen jättämään perintöön. Yli 300 vuotta kestäneet rakennustyöt ovat kyntäneet kärsimystä ja kuolemaa. Silti haikeus siitä, että tekniikan aikakaudella maailma on kulttuurin suhteen valmis, on läsnä. Kenen kärsimyksellä on tarkoitus? Katedraali kysyy, muttei anna yksiselitteistä vastausta.

Uuden ja vanhan maailman väliset vastakohtaisuudet peilautuvat äidin ja pojan väliseen suhteeseen: ’’Kun Mark näppäilee konettaan, hän voi yhtäkkiä ilmoittaa esimerkiksi, että 90 % universumista on ihmisen silmälle näkymätöntä materiaa. Mark on ratkaisukeskeinen ihminen. Jos ei ole ketsuppia, voi olla majoneesia. Jos on pilvistä, ei tarvitse aurinkolaseja. Jne. Tuntuu väärältä sanoa Markin kuullen, että ennen kaikki oli paremmin.’’

Uuteen sukupolveen ladotaan suuria odotuksia maailman pelastamisesta. Tea puolestaan on pettänyt itsensä kohdistuvat odotukset. Ruumis ei ole ollut hänelle temppeli, se on hukutettu tupakkaan ja särkylääkkeisiin. Isältä saatu perintö on tuhlattu kalliiseen vuokraan ja ravintoloihin. Syyllisyydellä ei kuitenkaan ole syytä ja seurausta: ’’Yhtäältä on syypää kaikkeen tuhoon, vaikka ei olisi ikinä tehnyt mitään. Ja toisaalta ei ikinä saa ansaitsemaansa rangaistusta, vaikka tekisi kaiken väärin.’’

Kaunopuheisuuteen tai keinosyvällisyyteen Taskinen ei sorru. Tematiikka sulautuu arkipäiväisyyksiin. Kuvat pelargonioista, orkideoista ja ruumiin mätänemisprosessista kulkevat rinnakkain.

Teoksen lajityypiltä ja teoreettista filosofiaa opiskelleelta kirjailijalta odottaa pitkäveteisyyttä ja vaikeaselkoisuutta. Nämä odotukset pettävät, sillä Katedraali imaisee neuroottiseen hypnoottisuuteensa.

– Katja Korva

 

Kalmantanssi

kalmantanssi

Milja Kaunisto:
Kalmantanssi
Romaani, 399 s.
Gummerus, 2014

Synkkään myöhäiskeskiaikaan sijoittuvan Kalmantanssin keskiössä on nuori pappi Olavi Maununpoika, joka joutuu keskelle kotikaupungissaan Turussa keskelle häväistysjuttua ja lähetetään siksi Ranskan Sorbonneen jatkamaan opiskelujaan. Saavuttuaan perille hän saa kuitenkin piispa Pierre Cauchonilta erikoislaatuisemman tehtävän: Olavi sysätään kuulustelemaan kuuluisaa Jeanne D’Arcia, joka lojuu ranskalaisessa vankityrmässä syytettynä noituudesta.

Kauniston romaanin näyttämönä toimii synkkä, saastainen Pariisi lukuisine paheineen. Henkilöitä ja heidän rakkaitaan uhkaavat jatkuvasti sairaudet, kuolema ja turmelus. Aihepiiristään huolimatta romaanin tyylilaji on varsin kevyt ja lipsuu toisinaan hyvinkin viihteelliseksi, mistä voi osittain syytellä Kalmantanssin lukuisia seksikohtauksia. Henkilöhahmojen impulsiivinen ja eläimellinen käyttäytyminen tuntuu toisinaan liioitellulta ja rietasteluille annetaan liikaakin painoarvoa.

Kirjan kieli on kuvailevaa ja värikästä sekä miljöö on elävä ja historiallisesti mielenkiintoinen, mutta romaani kärsii paikoin tietystä irrallisuudesta. Kalmantanssi alkaa kuvauksella Beatrix de la Tour d’Auvergnen vaelluksesta lapsensa isän, Maredudd Owaininpoika Glyndwrin luo. Ensimmäisen osan tarkoituksena lienee taustoittaa Olavin rakkaan opiskelijatoverin Miraclen tarinaa, lähinnä sitä, miten hänet päädyttiin kasvattamaan miehenä. Beatrixin ja Mareduddin tarina ei kuitenkaan nivoudu luontevasti kokonaisuuteen romaanin keskittyessä jatkossa vain Olavi Maununpoikaan, Jeanne D’Arciin ja mutkikkaaseen maiden väliseen valtasuhdekuvioon. Alun mittavan pohjustuksen jälkeen Miraclen poissaolo hämmästyttää; hän esiintyy romaanissa lähinnä vain Olavin polveilevissa ajatuksissa.

Kalmantanssi on jatkoa Milja Kauniston Synnintekijä-romaanille ja juonensa puolesta Kalmantanssi toimii yksittäisenä teoksena hyvin. Henkilöhahmot jäävät kuitenkin osittain ohuiksi. Syynä voi olla osittain sekin, että toisinaan hahmoja tuntuu olevan romaanissa perusteettoman monia. Olavi Maununpojan tarina täydentyy kirjailijan mukaan trilogiaksi vuonna 2015, joten kenties viimeinen osa punoo kohtalot ja hahmot tiukemmaksi kokonaisuudeksi.

– Sara Itkonen

KARHUNPESÄ – PAKKO SAADA TIETÄÄ

Karhunpesä

Venla Hiidensalo, Karhunpesä
Otava 2014, 480 sivua

KARHUNPESÄ – PAKKO SAADA TIETÄÄ

Venla Hiidensalon (s. 1975) toinen romaani Karhunpesä on lähes 500-sivuinen kunnianhimoinen historiallinen romaani, jonka haluaa lukea nopeasti kannesta kanteen. Se on luonteeltaan vakava ja surumielinen kirja. Romaanista löytyy mytologiaa ja symboliikkaa, kansamme historian kipukohtia ja yhteiskunnallisuutta.

Hänen esikoisteoksensa Mediahuora (2012) on taas toimittajan työssä kertova kirja, jonka jokainen luku alkaa kirjan päähenkilön Facebook-päivityksellä. Kyseiset romaanit ovat hyvin erilaisia.

Karhunpesä -romaani on kirjailijan oman suvun tarina neljän sukupolven kohtaloista sekä päähenkilön isän- että äidinpuoleisesta suvusta. Sukulaisten näkökulmat vuorottelevat, välillä eletään nykyhetkessä Matalena-nimisen nuoren naisen matkassa. Rakenne kyllä toimii, mutta hetkittäin on vaikea muistaa, kenestä on kysymys. Venla Hiidensalo on tehnyt toimivan paketin.

Venla Hiidensalo kertoo teoksestaan ja on Aamun kirjan vieraana (13.3.2014):

http://areena.yle.fi/tv/2208199

Kehyskertomuksessa valokuvaajana toimiva Matalena palaa Etelä-Amerikasta Suomeen. Hän haluaa toteuttaa kuolevan isoäitinsä Alman viimeisen toiveen ja etsiä isoäidin isän Taiston, joka vuoden 1918 tapahtumien aikana on paennut venäläiseen kylään monien punakaartilaisten tapaan ja kadonnut jäljettömiin. Matalena haluaa selvittää, miksi isoäiti hokee kuolinvuoteellaan seuraavaa lausetta: ”Isä. Etsi isä.” Selvittäessään sukunsa historiaa Matalena tutustuu Ilmariin, sisällissodassa kadonneita tutkivaan historioitsijaan, jolla on pieni poika. Juonellisesti Ilmari (lattea hahmo) vie tarinaa eteenpäin, mutta nykyhetken kerronta ei ole Hiidensaloa parhaimmillaan.

Matalenan suvun historia traagisine ja julmine ihmiskohtaloineen on mielenkiintoista luettavaa. Valokuvausmatkoillaan Kolumbiassa ja muissa sisällissodan runtelemissa Latinalaisen Amerikan maissa Matalena on kohdannut vastaavaa julmuutta, jota hän vertaa vuoden 1918 tapahtumiin.

Matalenan suvussa on vahvoja naishahmoja ja poliittisesti aktiivisia työväenluokan edustajia, mutta jälkipolvet ovat järjestelmällisesti vaienneet ja halunneet unohtaa ikävät asiat – suvun väkivaltaiset miehet. On lähdetty kotoa ja tehty paljon työtä. Matalena itsekin pakeni Latinalaiseen Amerikkaan väkivaltaisesta suhteesta. Ehkä omaelämäkerrallisuus vaikuttaa siihen, että osa suvun miehistä on kuvattu mustavalkoisina, kömpelöinä ja latteina tyyppeinä. Erityisesti Olgan hahmoon olisin halunnut tutustua vielä enemmän.

Linkkejä:
http://www.otava.fi/kirjailijat/venla_hiidensalo/
http://kirjastolehti.fi/artikkelit/artikkeli/389/venla-hiidensalo-karhunpesa/
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1396150448301
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/619296/Huikea+sukuromaani+lapi+1900luvun
http://www.anna.fi/kirjavakammari/venla-hiidensalo-karhunpesa/
http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/karhunpesan-vaietut-kohtalot-ja-vaikea-sovinto/1782954

Kaisu Lindroos