2014

Rakkautta ja assimilaatiopolitiikkaa

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula
Romaani, 314 s.
Otava, 2021

“Mereltä puhaltaa raaka tuuli, se työntyy vaatteiden alle, ja puhallus puhallukselta haamukipu kasvaa, kaikissa maailmoissani on kylmä.” (s. 21)

Kaksi juuriltaan revittyä ihmistä kohtaavat sattumalta jäätiköllä, tuuli kuljettaa toisen luo ja syttyy lyhyt, mutta intensiivinen romanssi. Toisessa ajassa pariskunta adoptoi lapsen, joka on heidän tietämättään lyhyen elämänsä aikana jo kerran julistettu kuolleeksi. Inkeri Markkulan toisinkoisessa korostuvat niin alkuperäiskansojen kaltoinkohtelu, oman henkilöhistorian tuntemisen merkitys kuin pohjoisen luonnon kauneuskin. Samalla teos on kuvaus mahdollisesta, mutta kaupunkilaiselle kaukaisesta luontosuhteesta ja ilmastonmuutoksen jo näkyvistä seurauksista pohjoisella maapallonpuoliskolla.

Jäätikköä tutkiva fyysikko Unni on etääntynyt saamelaistaustastaan, elänyt vasten tahtoaan äitinsä luona kaupungissa. Vietettyään kesät isänsä luona pohjoisessa hän on löytänyt luonnosta paikan, jossa saa olla vapaa muiden katseilta ja arvostelulta. Unni lähtee tutkimusmatkalle Baffininsaarelle Kanadaan, Penny-nimiselle jäätikölle. Hän kohtaa matkallaan Kanadassa syntyneen, mutta Tanskassa varttuneen Jonin, joka puolestaan on lähtenyt Kanadaan juuriensa selvittämiseksi. Olosuhteiden vuoksi Unni joutuu lähtemään kotiin, mutta vuoden päästä hän yrittää löytää Jonin uudelleen.

Jonin tarinan kautta avataan Kanadassa 1960-1980-luvuilla tapahtunutta assimilaatiopolitiikkaa. Kuten Markkula kirjan jälkipuheessa kertoo, Sixties scoop on ajanjakso, jolloin noin 20 000 alkuperäiskansojen lasta vietiin vanhemmiltaan väkisin synnytyksen yhteydessä ja annettiin adoptoitaviksi valkoisiin hyväosaisiin perheisiin. Suomessa valtaväestö etäännytti saamelaiset lapset kielestään ja kulttuuristaan sijoittamalla heidät kouluihin kauas kotoa. Koulusta kotiin pääsi mahdollisesti vain loma-aikoina ja saamea myös kiellettiin puhumasta.

Romaanissa kertojat ovat äänessä vuorotellen ja kerrallaan kohtuullisen pitkäjaksoisesti. Näin avataan uusia kerroksia ja täydennetään edellisen kertojan tarinaa, sillä kaikilla henkilöillä on edes etäinen yhteys toisiinsa. Välillä ääneen pääsevät Jonin adoptioäiti Helen sekä biologinen äiti Alasie, joilla on ikään kuin tarinan reunoja valottava funktio. Vaille omaa ääntään jää vain Jonin biologinen isä Nilak, joka on läsnä romaanin monissa vaiheissa.

Romaani alkaa luvulla, jossa Jon hyppää katolta. Ilmastoteema, sotkuiset ihmissuhteet ja kohtaus talon katolla vievät ajatukseni Elina Hirvosen romaaniin Kun aika loppuu (2015). Molempia teoksia on kiittäminen ilmastovalveutuneista ja -aktiivisista henkilöhahmoista. Maa joka ei koskaan sula on helppolukuinen ja vetävä, jopa viihteellinen. Se muistuttaa myös norjalaisen Maja Lunden ilmastokvartetin tyyliä: lyhyitä lukuja ja toisiltaan kadonneita ihmisiä. 

Sivullisia ihmisiä

Teoksessa Unni pääsee ääneen sekä lapsena että aikuisena, ja hän toimii minäkertojana. Jonin ja Helenin osuuksia puolestaan kuvataan kolmannessa persoonassa. Vuodet ja fokalisoijat vaihtelevat, mutta lukija voi luottaa siihen, että seuraava kertoja tarjoaa vastauksen epäselvyyksiin. Aukkoisuudesta kuitenkin kirkastuu se, miltä assimilaatiopolitiikka ja etäisyys omiin juuriin voi kirjallisuudessa näyttää ja tuntua. 

Romaanin hahmot sekä lukija saavat tarinoiden aukkokohdille vastaukset teoksen edetessä, mutta todellisuudessa monet jäävät ilman vastauksia loppuelämikseen. Tanskassa asuessaan Jon saa osakseen ihmetystä, jopa eksotisointia poikkeavasta ulkonäöstään johtuen. 

“Miksei kukaan tajunnut, että se mikä oli ilmeisintä kaikille muille, silmät, hiukset, poskipäät, huulet, kasvojen muoto, oli vierainta hänelle itselleen. Ja kuitenkin, niihin piirteisiin hänen minuutensa liian usein pysähtyi, niistä piirteistä kaikki odotukset syntyivät.” (s. 95)

Kipeällä, mutta ilahduttavalla tavalla kaikki henkilöt ovat altavastaajia ja ahtaalle ajettuja. Nilak ja Alasie eniten siksi, koska ovat kulttuuristaan johtuen vähemmistöä ja joutuneet eri kylän kouluun, jossa äidinkieltään ei saa käyttää. Jon ja Unni kasvavat paikassa, jossa kokevat niin sosiaalisesti kuin kulttuurisesti olevansa erilaisia ja vääränlaisia. Hahmot samaistuvat eläimiin, joiden elossa säilyminen on hyvistä piiloutumistaidoista kiinni. 

“Taivas pojan yläpuolella oli tummansininen, ja poika näytti veltolta, miehet pitelivät häntä pystyssä. Syksy oli puhaltanut varvut punaisiksi jo, maaruska hehkui pojan jalkojen alla ja Alasie ajatteli lintuja, jotka yrittivät pelastautua tekeytymällä kuolleiksi.” (s. 215)

Kuivakalalta maistuva kieli

“Siinä missä jäätä kuvattiin oudon vähin sanoin, tarvittiin silan selittämiseen sanoja lauseiden verran, ja sanojen mukana maailma muuttui vähän kerrallaan.” (s. 227)

Romaanissa kuvataan Jonin biologisten vanhempien Alasien ja Nilakin yhteistä lapsuutta asuntolakoulussa ja tutustumista myöhemmin uudelleen nuorina aikuisina. Näissä osuuksissa kertoja käyttää suomenkielisten sanojen yhteydessä myös heidän äidinkielensä, inuktitutinkielisiä sanoja, joille on kirjan lopussa sanasto. Inuktitutinkieliset sanat virkkeiden lomassa terävöittävät sitä, kuinka huonosti muut kielet, tässä tapauksessa englanti, onnistuvat kuvaamaan heidän kulttuurinsa elämäntapaa ja rikasta kahdeksan vuodenajan luontokäsitystä kaikkine vivahteineen. 

“Kinos on juuri sopivan pehmeä, aqiluqaaq, ja nopeasti sen sisään kovertuu sukkulamainen luola.” (s. 219) aquiluqaaq (‘pehmeä lumikinos’)

Varsinkin lapsi-Alasien fokalisoimissa osuuksissa inuktitutin aistirikkautta kuvataan onnistuneesti. Teoksessa esitetään lukuisia tarkkoja havaintoja, jotka ovat paitsi kauniita myös tiedollisesti arvokkaita. 

“Minä kuvittelen miltä kieli maistuu. Englanti maistuu samalta kuin kuivakala. Mutta meidän kielemme, se maistuu kääpiömustikoilta ja maarianheinältä, ja se tuoksuu myös, pajun kuorelle ja karibunnahalle, lumelle ja jäälle.” (s. 221)

Teoksessa on paljon helmiä, mutta harmillisesti myös paljon täytteeltä tuntuvaa tekstiä. Tunne täytetekstistä voi kummuta myös romaanin monista suurista teemoista, joista lukijana valitsee yhden tai kaksi, joiden tarkasteluun sitoutuu. Vaikka kielen ja maailman hahmottamisen suhdetta kuvattiin Alasien ja Nilakin yhteydessä paljon, se ei ikään kuin limittynyt osaksi muuta tarinaa. Myös esimerkiksi Unnin koulukiusaamistaustaa käsitellään melko lyhyesti. Kaikki nopeatkin huomiot jättävät tarinaan kuitenkin kerroksensa, vaikkei aiheisiin palattaisi enää myöhemmin. Kerroksellisuus on lopulta realistinen ja toimiva tehokeino, jolla romaani voi muotokeinoin vahvistaa eksymisen teemojaan.

Paikoin vetävän juonen taustalla oleva ajatusprosessi tuntuu liian läpinäkyvältä. Juonipaljastuksia tekemättä, asiat loksahtavat paikoilleen hieman liian sopivasti ja uskomattomia sattumuksia on tarpeettoman paljon, vaikka monesti keskeneräisyys ja selvittämättömyys vaikuttaisivat lukijaan voimakkaammin kuin ennalta-arvaavattavuus. 

Luonnonvoimia

Teoksen kieltä ohjaa luonnon liikehdintä. Henkilöiden mielenmaisema, teoksen yleinen tunnelma ja jopa osittain henkilöiden toiminta romaanin maailmassa kumpuaa luonnosta. 

“Tämä tuuli ei pidä minusta, hän ajattelee. Mutta seuraavana päivänä tuuli heittää Unnin hänen ovelleen ja kasaa lumivallin uloskäynnin eteen, eristää heidät muusta maailmasta.” (s. 111)

Luonto nousee toimijaksi, tulee tilanteiden väliin ja muuttaa tapahtumien kulkua. Kun tuuli kasaa lumivallin, Unni ja Jon jäävät Jonin asuntoon yli viikoksi ja heidän ihmissuhteensa syvenee. Luontoon yhdistetään hieman ihmismäisiä piirteitä (“tämä tuuli ei pidä minusta”) sekä ihailua ja ihmetystä. Varsinkin jäätikön ja sen alla virtaavien jokien ääniä tulkitaan ikään kuin kommunikaation välineenä jäätikön ja ihmisen välillä. Virtaavien jokien ääni on Unnista maailman kaunein laulu. 

“Tiedän, että liikkuessaan jäätikön kerrokset pitävät monenlaista ääntä, ne ulisevat, murisevat ja paukkuvat. Mutta juuri nyt jäätikkö on hiljaa ja antaa minun kulkea pintaansa pitkin. Se on ollut tällä paikalla satoja tuhansia vuosia, ja joskus minusta tuntuu, että minun kairani ja jääpiikkini huvittavat sitä. Sillä niin kylmä ja järkähtämätön kuin se onkin, vaikuttaa siltä kuin se olisi elossa.” (s. 12)

Jäätikkö on kuin taustakangas, jota vasten tapahtumat näytetään lukijalle. Toki se joskus pitää meteliä, mutta hiljenee kuuntelemaan ihmisten ihmisille niin surullisia, mutta planeetan mittakaavassa niin pieniä murheita. Jäätikkö on romaanin ihmissuhteille vaativa, mutta puhdas ja kaupunkeihin liittyvistä sosiaalisista normistoista vapaa tapahtumapaikka. Vasten valkoista taustaa rikkinäisten ihmisten kipu, koti-ikävä piirtyvät näkyviin terävästi.

“Penny makaa vuorten välissä, eikä jään hajoamista näe, sen voi vain kuulla.

Jon katselee jäätikköä, valkoista, hiljaista, kylmää jättiläistä. Kuva kaatuvasta rekasta katoaa ja sisuksiin hulahtaa äkkiä lämpö. 

Olen ollut täällä joskus kauan sitten, ihan varmasti olen.” (s. 125)

Unni on kiinnostunut jään kerroksista ja siihen varastoituneesta tiedosta. Jään arkeologia yhdistyy kuultuihin tarinoihin, identiteetin kerroksiin, jonkinlaiseen eri kansojen kulttuuriseen muistiin. Luontoa tarkkailemalla voimme tarkkailla omaa toimintaamme. On selvää, että jäätikkö edustaa myös kuluvaa aikaa ja ilmastokellon tikitystä. Jäätiköstä kuuluva melu kuulostaa äkkiä avunhuudolta.

Kulttuurin ja ilmaston kohtaamisesta

Unni lukee tuntikaupalla tietoa pakkosuomalaistamisesta, kallonmittauksesta ja uusien karttojen piirtämisestä, muistelee isoäitinsä puhumaa pohjoissaamea. Saamelaisten kaltoinkohtelu on käynyt Unnille päivä päivältä selvemmäksi, mutta aihetta on lähes mahdoton nostaa keskusteluun isän kanssa.

“– Ja kuitenkin, sen jälkeen kun olin lukenut ja kuvitellut, mietin omia ihmisiäni kaikkialla, Tromssassa, Angelissa, Kiirunassa, Tukholmassa, Jokkmokkissa, Utsjoella, Oslossa, Nunnasessa, Näätämössä, Murmanskissa tai missä ikinä, kaikkia heitä jotka nousivat uuteen päivään ja lähtivät paimeneen, kalaan, yliopistolle, sairaalaan, toimistoon, kauppaan tai mihin tahansa, kulkivat tunturikoivikoissa, jäätiköillä, kairoissa ja kaduilla ja lauloivat iltaisin lapsilleen kaikilla saamenkielillä.

Me olemme yhä olemassa, isä, halusin sanoa. Sinä ja minä, ja me, kokonainen kansakunta, kaikesta huolimatta me olemme täällä yhä.” (s. 285)

Kaikki saamelaiset ja inuiitit, missä ikinä he ovatkaan. Markkulan romaanissa he ovat lähinnä jäätiköllä ja elävät luonnosta. Yhdeltä lukukantilta teoksessa esitetään stereotyyppinen kuva alkuperäiskansoista, sellainen jota voi ja pitää rikkoa. Kirjan lähdekirjallisuuslista on kuitenkin perehtyneisyydessään vaikuttava ja pitää sisällään sekä biologista että alkuperäiskansojen tutkimusta. Yksi lähdeteoksista on Kukka Rannan ja Jaana Kannisen Vastatuuleen (2019). Teoksen osiossa “Mitä on saamelaisuus?” painotetaankin, että vaikka saamelaiskäsitykseen liitetään selkeästi luonto ja porotalous, myös kaupungissa saamelaisuuteen kasvaminen on täysin mahdollista. (Ranta & Kanninen, 2019) 

Teosta luonnehtiessa yksiulotteista saamelaiskuvaa parempi ilmaus lienee etäinen saamelaiskuva. Se on totta myös romaanin maailmassa, sillä Unnin suhde saamelaisuuteen on muistojen, isän ja itse kerätyn tiedon varassa. Kirjan maailmassa ollaan ikään kuin kahden teeman: ilmaston lämpenemisen ja esimerkiksi saamelaisuuden kohtauspisteessä. Pyrkimyksenä tuntuu olevan kuvata laajemmin saamelaisten kohtaamia ongelmia, ensin assimilaatiopolitiikasta ja sitten pohjoisessa nopeasti näkyvistä ilmastonmuutoksen vaikutuksista, jotka haittaavat esimerkiksi elinkeinonharjoittajia. Tästä verona se, ettei romaani saavuta kaikilla osa-alueilla toivottavaa yksityiskohtaisuutta ja representaatiota. Lopulta, kuten minkään asian tuntemuksessa, ei kannata tyytyä yhden teoksen tarjoamaan antiin. Markkulan teos tarjoaa yhden kuvan, ja onnistuu erityisesti ilmastoaihelmissaan.

Ilmastokirjallisuuden näkökulmasta romaani ikään kuin vakiinnuttaa ilmastonmuutoksen osaksi teoksen kuvastoa. Kirjan henkilöt ovat huolissaan sulavasta jäätiköstä, mutta aiheesta ei maalata sen suurempaa dystopiaa eikä jääkarhujen hukkumisella mässäillä. Ilmastokriisin näyttäminen tällä tavoin kuulostaa julmalta hätätilan sivuuttamiselta, mutta toisaalta Markkulan teos pakottaa sen osaksi tavallista arkeamme eikä anna lukijan hävitä eskapistisiin scifi -teoksiin.

“Räkkä saapuu, mustikat kypsyvät ja hillatkin, ja me laitamme merkille polttiaisten tulon ja seuraamme sudenkorentojen tanssia kylmän joen yllä.” (s. 52)

Markkulan teoksen lohtu on nopeissa kuvissa hilloista ja vuorenhuipusta. Sitten, vääjäämättä pala jäätikköä humpsahtaa mereen ja ahdistus säilyy, siirtyy kirjan kansien välistä olohuoneeseen ja kaupunkiasunto tuntuu kolkolta kammiolta. Tämä kaikki huolimatta siitä, ettei ilmastokriisi ole teoksen välittömin teema. Arktiset alueet ovat itsessään niin merkityksillä latautuneita, ettei ehkä yksikään sinne sijoittuva teos voi enää sivuuttaa ilmastoaiheen käsittelyä. Kauniin luontokuvauksen lukemiseen kytkeytyy pelko ja tieto monimuotoisuuden häviämisestä. Ahnehdin teoksen loppuun, jotteivät ne ehdi kadota kokonaan.

Helmi Nöjd

LähteetRanta K. & Kanninen J. 2019. Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Helsinki: S&S

Ryhmä Halmeella on töitä

Tomas Gads: Luopiot
Romaani, 316 s.
Bazar, 2020

“Mistään ei voinut aavistaa, että tuli ja jää kohtaisivat tänään. Hän istui linja-auton viimeisellä penkkirivillä, jotta muut eivät näkisi häntä, mutta hän näkisi kaiken. Sillä tavalla hän hallitsi tilannetta, eikä sattuisi yllätyksiä. Kukaan ei pystynyt tuijottamaan. Arvioimaan häntä katseellaan. Yksikään matkustajista ei onnistuisi kiinnittämään huomiota edes siihen, kuinka rumat kengät hänellä oli jalassaan. Hän oli vain varjo, näkymätön aave.” (s.7)

Jos ei kaiken, niin ainakin kirjailijanimen Tomas Gadsin takana ovat rikosromaanisarjaa kirjoittavat Kaisa Nummela ja Satu Roos. Heidän yhteistyönsä tuloksena syntynyt Pirulainen (2019) on saanut jännittävää jatkoa. Luopiot (2020) eli sarjan toinen osa jatkaa siitä koukusta, johon edellisessä jätettiin roikkumaan. Psykologiseksi rikosromaaniksi tituuleerattu dekkarisarja nykäisee lukijan seuraamaan Lounais-Suomen poliisin erikoistiimi Ryhmä-Halmeen rosoista joukkoa. Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi 2019 yltäneen esikoisen perään tämä vuotta myöhemmin ilmestynyt toisinkoinen ei valitettavasti aivan yllä edeltäjänsä tasolle. Luopiot on kuitenkin ensimmäistä osaa ehyempi kokonaisuus ja tarina etenee edelleen erinomaisen vetävästi.

Luopiot jatkaa luonnollisesti Halmeen työryhmän parissa aloitettua matkaa. Ryhmälle tulee uusi murha selvitettäväksi, murha, joka tuntuu henkilökohtaisemmalta: rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman löytää järkytyksekseen mökkinsä rappusilta ruumiin. Työryhmän toinen jäsen Sergei Petrov tajuaa tästä kaikesta jotain, jonka jättää kuitenkin kertomatta muille. Näin kaksi ryhmän jäsentä tuupataan heti alussa pois pelistä. Ann-Mari hyllytetään tutkinnasta ja Sergei päätyy säätämään omiaan. Keikahdus tapahtuu kun Pirulaisessa Ann-Mariin suunnattu huomio kääntyy tällä kertaa enemmän kohti Sergeitä.

Halmeen tiimin jäsenet ovat kaikki keskenään erilaisia. Sarjan ensimmäisessä ja toisessa osassa huomion keskipisteeksi nousee aina hiukkasen enemmän joku tietty tyyppi. Ratkaisuna yhden henkilön etualalle nostaminen on toimiva. Se koukuttaa lukijaa, joka haluaa tietää vielä enemmän ja entistäkin syvemmin. Luopiot osassa jännite syntyy heti alussa, kun Sergei Petrov tajuaa, että ruumiin taskusta löydetty henkilöllisyystodistus kuuluu toiselle:

“- Aleksei Vladislavovitš Mihailov, syntynyt 25.12.1989.

  -Siinähän meillä on henkilöllisyys, innostui Magnus.

  -Tuo on kyllä helvetin äkkinäinen johtopäätös.” (s.28)

Petrov päättääkin häipyä isyyslomalle tekemään omaa tutkimustaan asiasta. Lähihistoriaa puidaan itärajan toisella puolella myös menneisyyden näkökulmasta, melkein kolmekymmentä vuotta takaperin. Pettymys lukijalle tulee kun Petrovin kuumottavaan tilanteeseen johtanut oma seikkailu päättyy kuin seinään. Tästä päästään kuitenkin hakattuna takaisin Turkuun, jossa Halme tulistuu Petrovin myönnettyä sooloilunsa:

“Sergei nosti käsiään ylös estääkseen nuhderyöpyn.

-Tiedän, tiedän. Ei tarvitse kertoa. Minun oli yksinkertaisesti pakko mennä. Toimin omin lupineni ja sain selkääni.

– Sitten tiedät senkin, että teen kaikkeni, jotta se paskiainen saadaan kiinni. Ja minun puolestani voidaan toimittaa Siperian pimeimpään kolkkaan. Aina sinne asti missä helvettikin jäätyy. Mutta meillä on myös toinen yhteinen huolenaihe.” (s.204)

Jaetusta huolenaiheesta saat tietää lisää lukemalla teoksen itse. Tämä psykologisia sävyjä omaava dekkarisarja on varmasti monen mieleen, mutta allekirjoittaneelle se jättää kaikesta yrityksestä huolimatta valjun olon. Rikoksentekijän mielenmaiseman sekä poliisiryhmä tiimin välisten suhteiden kuvaus on dekkarin parasta antia. Lyhyet luvut vetävät lukijaa mukanaan tapahtumasta toiseen. Luopiot on toiminnan ja poliisintyön kuvausta “dekkareimmillaan”. Se kiihdyttää moneen suuntaan ja vetää lopuksi langat yhteen.

Minna-Elina Piskorec

Murhaviihdettä ja mediamaailmaa

9789527221877_1024x1024

Riku Talvitie: Viimeinen lähetys
Romaani, 378 s.
Reuna, 2019

Riku Talvitien Viimeinen lähetys (2019) on toinen osa Peppi Jäätikkö -sarjaa. Esikoisteoksen Tappava formaatti: Kuokkavieras (2015) päähenkilö, poliisi Peppi Jäätikkö, on myös toisinkoisessa keskeisessä roolissa. Kuten esikoisteoskin, Viimeinen lähetys liikkuu vahvasti mediamaailmassa: esikoisen tapahtumien keskeisenä ympäristönä olivat rikollisten lavastamat tosi-tv-kuvaukset, toisinkoisessa puolestaan radiojournalismin maailma.

”Mutta Mediatorin yleisö ei katsonut matkustajia tai heidän yläpuolelleen, vaan korin alle. Kun kellarista liikkeelle lähtenyt hissi nousi katutason korkeudelle, sen alta paljastui hervottomana roikkuva alaston nainen. Hissi pysähtyi hetkeksi neljännen kerroksen kohdalle, jolloin ruumis jäi keinumaan kuin kerjätäkseen lisää huomiota ja tarjosi samalla yleisölle tilaisuuden yksityiskohtien tarkkailuun.” (s. 17)

Teoksen pääjuoni käynnistyy, kun eräänä talvisena aamuna Sanomatalossa radion aamuohjelman juontajana työskentelevä Roope ”Romeo” Meronen todistaa, kuinka kellarista nouseva hissi tuo mukanaan myös naisen ruumiin. Ritualistisessa asennossa roikkuvaan kalmon vatsaan on kirjoitettu arvoituksellinen viesti: ”#murhapaine”. Asiatunnisteen takaa selviää murhaajan viesti: ruumiita on tulossa lisää, elleivät poliisi ja valtiovalta alistu salanimen IVVM alla toimivan murhaajan vaatimuksiin. Vaatimuksiin vastaamiseen on neljä päivää aikaa. Tulevan sarjamurhaajan kiinni saamiseksi perustetaan erillinen poliisin tutkintaryhmä, johon kutsutaan mukaan Jäätikkö sekä myöskin edellisestä teoksesta tuttu Tommi Koskela.

Pääjuonen rinnalla kulkee myös sivujuoni, jossa käsitellään poliitikko Eveliina Kontion miehen epäselvissä olosuhteissa tapahtunutta kuolemaa, minkä seurauksena Eveliina joutuu pakenemaan Venäjältä takaisin Suomeen. Sivujuoni tuntuu pitkälle romaania irralliselta, mutta kytkeytyy ilmeisesti pidempään, koko kirjasarjan kattavaan juoneen.

Viimeinen lähetys on juoniasetelmaltaan kunnianhimoinen, mutta sortuu epäuskottavuuteen. Uskottavan sarjamurhaajan luominen suomalaiseen ympäristöön on tietenkin aina haastava tehtävä, koska sen kaltaiset rikokset ovat Suomessa suhteellisen harvinaisia. Monien genretovereidensa tavoin teos lainaakin aivan liikaa amerikkalaisesta tv-viihteestä: poliisit heiluttelevat ja laukaisevat aseitaan aivan liian helposti, ja siviilien autoja otetaan käyttöön tuosta noin vain poliisimerkkiä vilauttamalla. Jopa teossarjan päähenkilö Peppi Jäätikkö päätyy jatkuvasti rikkomaan niin lakia, poliisin valtuuksia kuin pomonsa ohjeita, ja hän jopa valittelee edellä mainittujen haittaavan tehokasta tutkimustyötä.

Epärealistisen poliisityön lisäksi teoksen henkilöhahmojen kuvauksessa on puutteita. Erityisen kliseinen on sarjamurhaajan hahmo, joka pääsee itsekin kertojan rooliin kirjan alkupuolelta alkaen. Psykologisesti poikkeavan henkilöhahmon uskottava kuvaaminen on toki aina oma haasteensa, sillä loppujen lopuksi aika harva ymmärtää, kuinka esimerkiksi psykopaatin ajatusmaailma toimii. Teoksen sarjamurhaajan ajatusmaailma sisältääkin lopulta käytännössä kaikki psykopaattistereotyyppien kliseet: lapsuudessa surmatut eläimet, uskon omaan ylivertaiseen älykkyyteen sekä äärimmäisen narsistisen persoonan.

”Teidän pitäisi varoa, valta tuo vastuuta. Tajuuksä kuinka paljon vaikutatte yleiseen mielipiteeseen?”

”Me tehdään vaan viihdettä.”

”Mutta teitä kuunnellaan ja uskotaan”, Pena intti.” (s. 81)

Teoksen parasta antia on lopulta sen kriittinen katse median toimintaan. Sarjamurhaajan teot ovat romaanin maailmassa lottovoitto Romeon luotsaamalle Sohvaryhmä-radio-ohjelmalle. Kuuntelijaluvut kohoavat raketin lailla, kun Romeon, Basson ja Gemman muodostama kolmikko alkaa ottaa vastaan vihjeitä sarjamurhaajan toiminnasta. Väkivaltaiset murhat muunnetaan radioviihteeksi, jolla ruokitaan joka aamu miljoonayleisön draamannälkää. Teos kuvaa onnistuneesti sarjamurhaajan ja median välistä symbioottista suhdetta: sarjamurhaaja saa teoilleen näkyvyyttä ja nauttii siitä, kaupallisen median edustajat puolestaan saavat lisää yleisöä. Tämä suhde kuitenkin vaikeuttaa virkavallan toimintaa, kun vihjesoitot päätyvät poliisin sijaan viihdemedian haltuun.

Juonivetoisten dekkarien sarjassa Viimeinen lähetys on melko peruskauraa. Se sortuu välillä kliseisiin ja lainaa aivan liikaa Hollywoodin action-elokuvista, mutta onnistuu päätehtävässään: teosta on viihdyttävää lukea. Teoksen sisältämä mediakritiikki myös tuo siihen kaivattua syvällisyyttä, ja ainakin itse jäin pohtimaan lukukokemuksen jälkeen median etiikkaa rikoksista uutisoidessa.

 

Miina Hentinen

Vuoden 2014 Toisinkoinen on jaettu

Lämmin kiitos kaikille Loskagaalaan osallistuneille! Juhlat onnistuivat ainakin tuotantotiimin mielestä ihan älyttömän hyvin. Historian ensimmäinen Toisinkoinen on nyt jaettu, ja palkinto myönnettiin viime viikon torstaina Satu Taskisen Katedraalille. Paljon onnea voittajalle!

Ohessa vähän juhlatunnelmia. Ensimmäisessä kuvassa raati, tuottajat sekä kilpailun finalistit.

IMG_3748IMG_3751

 

Toisessa kuvassa vasemmalta oikealle: Putkinotkon hallituksen puheenjohtaja Taika Martikainen, raadin puheenjohtaja Matias Koriseva, Toisinkoisen voittaja Satu Taskinen, palkinnon suunnittelija Jukka Itälä, päätuottaja Maaret Launis ja tuottaja Sara Tarvas.

 

Huomenna…

Huomenna koittaa päivä, jota olemme kaikki odottaneet. Toisinkoinen jaetaan Putkinotkon Loskagaalassa 23.10.2014 Uuden ylioppilastalon Alina-salissa. Ovet aukeavat klo 18.00 ja alkumaljaa kilistellään 18.30.

Tulethan ajoissa paikalle, ja ei muuta kuin lämpimästi tervetuloa kanssamme jännittämään, kuka palkinnon tänä vuonna koppaa!

♥: llä koko Toisinkoisen eteen työtä paiskinut tiimi

Vuoden 2014 finalistit

Toisinkoisen FINALISTIKOLMIKKO on päätetty! Vuoden 2014 parhaan toisinkoisen kunniasta kisaavat Mirjam Lohen Hissimusiikkia, Satu Taskisen Katedraali sekä Suvi Vallin Elämä:kertoja. Paljon onnea kaikille finalisteille! Muutaman viikon päästä päästäänkin jo jännittämään kuka vie tämän kisan kotio.

Loskagaalaan ilmoittautuminen päättyy 14.10.2014

Hoi kaikki!

Loskagaalan lmoittautumisaika lähenee loppuaan, mutta ei hätää, vielä ehdit mukaan. ;) Muistutuksena vielä, että FB-tapahtumaan liittyminen, ennakko-ilmoittautuminen sähköpostitse tai suulliset lupaukset paikalle tulemisesta eivät riitä viralliseksi ilmoittautumiseksi; kaikkien juhliin halajavien tulee täyttää oheinen e-lomake. Armonaikaa vielä tiistaihin 14.10. asti, lunasta siis paikkasi viimeistään NYT!

>> ILMOITTAUTUMISEEN <<

T. Tuottajat

 

Hörhöilyä historiallisen romaanin lainahöyhenissä

9510407658

Aki Raatikainen:

Luolamadonna.

Romaani, 283 s.

Wsoy, 2014.

Siitä ei pääse yli eikä ympäri − Aki Raatikaisen Luolamadonna on käsittämätön kirja ja tässä käsittämättömyydessään vertaansa vailla.

Paradoksaalisinta tämän sanomisessa on se, että Raatikaisella on kielikorvaa, hämmästyttävän rikas sanasto, kyky luoda metaforia, laaja historiallinen pohjatieto ja juonellista silmää. Luolamadonnassa kaikki tämä on valjatettu palvelemana kaaosta.

Erityisesti särähtää kieli, joka liian usein yltyy hillitsemättömäksi ja yliampuvaksi. Sama voidaan sanoa myös juonesta. Alle kolmeensataan sivuun mahtuu joukkoraiskaus, seksiä, sotaa, uskonnollista mystiikkaa, valtapoliittista juonittelua, hovikieroilua, kuningashuoneromantiikkaa, orgioita, veljesmurha ja itsemurha.

Saattaa toki olla, että kirja on historiallisen romaanin parodia, mutta valitettavasti uskon, ettei se sitä ole.

Parempi antaa vain esimerkkien puhua (kaikki korostaukset minun). Ensinnäkin ongelmia tuottaa dialogi, lähinnä sen epäaitous ja mimeettinen ontuvuus. Eivät ihmiset puhu näin.

”- Minä rakastan sinua, nainen.

– Tiedän senkin. Kuten minä sinua.

– Lausu se omalla kielelläsi, ketosimpukka.

– Miksi?

– Koska siten tunnustukset kuuluu sanoa. Omin sanoin.

– Minä rakastan sinua. Oletko nyt tyytyväinen?

– Olen.”

”- (- -) Ja olet ollut aina luonteeltasi melankolikko.

– Tiedän. Luonteessasi on samaa. Emme kulje päivänpaisteessa, emmekä täydellisessä pimeydessä. Kaltaiseme – me liikumme varjoissa. Olemme kourallinen suolaa keittoastiassa, liukenemme, katoamme, muutumme näkymättömäksi.

– Mutta meissä on maku. Elämän maku. Ja kun huumori loppuu, tulevat kyyneleet – ja päinvastoin.”

”- (−−) Tahdon, että poikanne vastaa teoistaan. Tyttäreni ei synnytä äpärää.

– Hekin voivat päästä elämässä pitkälle.”

”- (− −) Katso minua! Olen aikaansaannoksesi. Määrittele minut. Mikä minä olen?

Olet osiesi summa, kuningas

– Olen ontto! Kaiken tapahtuneen jälkeen olen maannut kymmenien naisten kanssa, silti en ole saanut tyhjyydentunnetta karkotetuksi sydämestäni.”

”- Tapaammeko illalla?

(− −)

– Oi… Sire, olen naimisissa tahollani.

– Armollinen rouva, soinnumme toisiimme kuin viettelevien runojen rivit, sillä sama kurja kohtalo on kohdannut minutkin.

– Rakkautta rakkaudettomien avioliittojen katveessa. Se ei liene synneistä suurimpia. Kenties kohtaamme tähtien syttyessä.”

Toiseksi lukijaa hämmennyttää romaanin kuva seksuaalisuudesta, niin anatomian kuin psykologiansakin puolesta…

”Kynttilänvalossa luonnon hahmottelema tiimalasi korostui entisestään. Jokainen sen elämää hyväilevä kaarre ja katveisiin häivytetty naisellinen pehmeys ylistivät symmetrian kauneutta, jättäen vaaleaa ihoa vasten korostuvan tumman kolmion sen suurimmaksi arvoitukseksi. Kevyt ilmavirta kosketti.”

Kylmyys muuttui välinpitämättömyyden kautta aidoksi, aikuisen naisen haluksi.” (Ovatko kylmyys ja välinpitämättömyys tosiaan naisen halun perusta!?!)

Hän oli nainen, joka pystyi jakamaan intohimonsa ja tunteensa vain miehen kanssa, joka rakasti häntä hänen oman itsensä vuoksi.

”Athénaïs antoi vartalolleen päätäntävallan. Ilo ja kiihko olivat hidasta, riemunsekaista kidutusta. Iho janosi ihoa. Asialla ei olut mitään tekemistä järjen tai tunteen kanssa, oli vain nyt.”

”Nainen laskeutui polvilleen hyväillen edelleen kovana sykkivää fallosta.”

Vuosia kestänyt suhde rakastajattareen oli paras korvike perheelle, mitä Diegolla ei ollut.”

”Minä olen saanut syttymään sellaisen joukon miehiä, että heidän elimistään olisi voinut rakentaa joukon kapulasiltoja Amstelin ylitse.”

”Nainen ohjasi kuninkaan kohteeseensa ja painui liukuen alas.”

”Ludvig seurasi hetken terhakoiden pakaroiden liikettä kunnes tarttui viinilasiin ja huuhtoi tympeän painajaisen pois suustaan.”

Ajoittain romaanin henkevyys ja filosofisuus kohoavat sellaisiin mittoihin, ettei edes Kierkegaardia, Nietzscheä tai Heideggeria lukenut tahdo pysyä kärryillä…

”Vastakohtaisuuksien värittämässä maailmassa peilikuva tuijotti kuvajaista.”

”Maailma on epätäydellinen, eikä siitä puutu mitään.”

”Alberton pysähdys ja vilkaisu miehiin oli kuin viimeinen allegorinen mahdollisuus perääntyä peruuttamattomasta.”

”Hän hävittäisi sen, mitä ei ollut olemassa.”

Runoudellisuudella ei ole rajoja, vain onko?

”Voiko tämä hämmentävä tunteeni olla suoranaista älyllistä alamaisuutta tässä vuolaan järjenjuoksun pauhussa”

”selkäpiitä riipivä huuto oli äänetön

”Omatunto naulasi sydämen kiinni kohdunpunaiseen sielunseinämään.”

”Miksi jollekulle oli annettu oikeus koskettaa sielua, niin kuin se olisi jumalien juovuttava suudelma?”

”Sääri paljastui näkyviin kun suden kulmahammas”

”Nauru kiiri yli ikuisuuksien äyräiden.”

”Vatsan sisältö pyrki ylös. Sen mukana nousivat riekkuvat perkeleet ja kiirastulen varjot, jotka vyöttivät hänet syytöksillä.”

Joskus yksinkertaisuuskin on kaunista..

”Se oli joko inhoa, pelkoa – tai kauhua.”

”Olen elämäni – ja tekoni.”

”Kuinka juovuksissa voi ihminen ollakaan? Varsin tolkuttomassa.”

”Minä olen, kuka minä olen.”

Ja vielä muita kummallisuuksia..

”Halu tappaa oli kuin viaton vietti veressä”

”Olisinko sinisilmäisen keropään siittämä äpärä? Minä? Olen Bourbon. Ihminen. En ole koneisto, enkä tihentymä lakeja ja asetuksia, vaan lihaa ja verta.”

”Viinan maussa oli lempeä, lämmin pohjavire. Se oli kuin äidinsyli.”

Matias Koriseva

Jos auringonnousua ei tulekaan

9789524832700

Robert Meriruoho:

Ajatuksia ennen auringonnousua

Runoja, 61 s.

Sammakko, 2014.

Robert Meriruohon runokokoelma Ajatuksia ennen auringonnousua on Suvi Vallin Elämä:kertoja-teoksen ja Silene Lehdon Lumikin sydän-teoksen ohella parasta runoutta tämänvuotisessa kilpailussa.

Romanttisesta nimestään huolimatta Meriruohon kokoelma ei ole erityisen romanttinen, muutamaa rakkausrunoa lukuun ottamatta. Meriruohon tyyli on aggressiivinen, suora ja kaunistelematon. Erityisesti epätasa-arvoisuus ja vastakkainasettelu ovat valokeilassa. Monet runoista kuvailevat kuilua, joka jakaa eri yhteiskuntaluokkia. Toisessa ääripäässä ovat menestyneet, rikkaat ja konservatiivis-porvarilliset ja toisessa vähäosaiset, syrjäytyneet ja vallankumoukselliset liberaalit, joihin runon puhuja usein samastuu. ”Olen huomionkipeän metelin manifesti” runon puhuja julistaa.

Runot puhuttelevat tai vieraannuttavat pitkälti sen mukaan, miten Meriruohon onnistuu tai epäonnistuu yhteiskuntakritiikissään. Ajoittain porvarillisen elämän kritiikki jää jäsentymättömäksi: ollaanko vihaisia porvarillisen elämän valheellisuudelle ja pinnallisuudelle vai sille että porvarillinen elämä on mahdollinen vain osalle väestöä? Ja ei kai siinä ole mitään pahaa, että jaksaa käydä kouluja, saa hymypoikapalkintoja tai etenee työuralla?

Tämä ei kuitenkaan vie pois sitä tosiasiaa, että usein runoilla on liiankin vankka todellisuuspohja. Eriarvoistuminen, syrjäytyminen, viha ja pahoinvointi ovat ilmiöitä, jotka huolestuttavasti lisääntyvät nyky-yhteiskunnassa. Esimerkkejä löytyy joka päivä lehdissä. Monissa runoista Meriruoho porautuu näihin ongelmakohtiin.

Maanantaiaamuna

paluu arkeen

ilman arkea mihin palata.

Runon puhujalla on runoissa ilonaan naiset, kirjallisuus ja ystävät, mutta kaikilla nyky-yhteiskunnassa ei ole turvanaan mitään niistä. Runon puhuja voi purkaa aggressioitaan runon keinoin, mutta kaikki eivät siihen kykene, vaan tekevät sen nyrkein. Silloin ollaan ikiyössä, vailla toivoa auringonnoususta. Tässä puhuttelevuudessaan Meriruohon kokoelma negatiivista mutta elämänmakuista runoutta, johon mielellään uppoutuu ajatuksen kanssa.

Matias Koriseva