2014

Vuoden 2014 Toisinkoinen on jaettu

Lämmin kiitos kaikille Loskagaalaan osallistuneille! Juhlat onnistuivat ainakin tuotantotiimin mielestä ihan älyttömän hyvin. Historian ensimmäinen Toisinkoinen on nyt jaettu, ja palkinto myönnettiin viime viikon torstaina Satu Taskisen Katedraalille. Paljon onnea voittajalle!

Ohessa vähän juhlatunnelmia. Ensimmäisessä kuvassa raati, tuottajat sekä kilpailun finalistit.

IMG_3748IMG_3751

 

Toisessa kuvassa vasemmalta oikealle: Putkinotkon hallituksen puheenjohtaja Taika Martikainen, raadin puheenjohtaja Matias Koriseva, Toisinkoisen voittaja Satu Taskinen, palkinnon suunnittelija Jukka Itälä, päätuottaja Maaret Launis ja tuottaja Sara Tarvas.

 

Mainokset

Huomenna…

Huomenna koittaa päivä, jota olemme kaikki odottaneet. Toisinkoinen jaetaan Putkinotkon Loskagaalassa 23.10.2014 Uuden ylioppilastalon Alina-salissa. Ovet aukeavat klo 18.00 ja alkumaljaa kilistellään 18.30.

Tulethan ajoissa paikalle, ja ei muuta kuin lämpimästi tervetuloa kanssamme jännittämään, kuka palkinnon tänä vuonna koppaa!

♥: llä koko Toisinkoisen eteen työtä paiskinut tiimi

Vuoden 2014 finalistit

Toisinkoisen FINALISTIKOLMIKKO on päätetty! Vuoden 2014 parhaan toisinkoisen kunniasta kisaavat Mirjam Lohen Hissimusiikkia, Satu Taskisen Katedraali sekä Suvi Vallin Elämä:kertoja. Paljon onnea kaikille finalisteille! Muutaman viikon päästä päästäänkin jo jännittämään kuka vie tämän kisan kotio.

Loskagaalaan ilmoittautuminen päättyy 14.10.2014

Hoi kaikki!

Loskagaalan lmoittautumisaika lähenee loppuaan, mutta ei hätää, vielä ehdit mukaan. ;) Muistutuksena vielä, että FB-tapahtumaan liittyminen, ennakko-ilmoittautuminen sähköpostitse tai suulliset lupaukset paikalle tulemisesta eivät riitä viralliseksi ilmoittautumiseksi; kaikkien juhliin halajavien tulee täyttää oheinen e-lomake. Armonaikaa vielä tiistaihin 14.10. asti, lunasta siis paikkasi viimeistään NYT!

>> ILMOITTAUTUMISEEN <<

T. Tuottajat

 

Hörhöilyä historiallisen romaanin lainahöyhenissä

9510407658

Aki Raatikainen:

Luolamadonna.

Romaani, 283 s.

Wsoy, 2014.

Siitä ei pääse yli eikä ympäri − Aki Raatikaisen Luolamadonna on käsittämätön kirja ja tässä käsittämättömyydessään vertaansa vailla.

Paradoksaalisinta tämän sanomisessa on se, että Raatikaisella on kielikorvaa, hämmästyttävän rikas sanasto, kyky luoda metaforia, laaja historiallinen pohjatieto ja juonellista silmää. Luolamadonnassa kaikki tämä on valjatettu palvelemana kaaosta.

Erityisesti särähtää kieli, joka liian usein yltyy hillitsemättömäksi ja yliampuvaksi. Sama voidaan sanoa myös juonesta. Alle kolmeensataan sivuun mahtuu joukkoraiskaus, seksiä, sotaa, uskonnollista mystiikkaa, valtapoliittista juonittelua, hovikieroilua, kuningashuoneromantiikkaa, orgioita, veljesmurha ja itsemurha.

Saattaa toki olla, että kirja on historiallisen romaanin parodia, mutta valitettavasti uskon, ettei se sitä ole.

Parempi antaa vain esimerkkien puhua (kaikki korostaukset minun). Ensinnäkin ongelmia tuottaa dialogi, lähinnä sen epäaitous ja mimeettinen ontuvuus. Eivät ihmiset puhu näin.

”- Minä rakastan sinua, nainen.

– Tiedän senkin. Kuten minä sinua.

– Lausu se omalla kielelläsi, ketosimpukka.

– Miksi?

– Koska siten tunnustukset kuuluu sanoa. Omin sanoin.

– Minä rakastan sinua. Oletko nyt tyytyväinen?

– Olen.”

”- (- -) Ja olet ollut aina luonteeltasi melankolikko.

– Tiedän. Luonteessasi on samaa. Emme kulje päivänpaisteessa, emmekä täydellisessä pimeydessä. Kaltaiseme – me liikumme varjoissa. Olemme kourallinen suolaa keittoastiassa, liukenemme, katoamme, muutumme näkymättömäksi.

– Mutta meissä on maku. Elämän maku. Ja kun huumori loppuu, tulevat kyyneleet – ja päinvastoin.”

”- (−−) Tahdon, että poikanne vastaa teoistaan. Tyttäreni ei synnytä äpärää.

– Hekin voivat päästä elämässä pitkälle.”

”- (− −) Katso minua! Olen aikaansaannoksesi. Määrittele minut. Mikä minä olen?

Olet osiesi summa, kuningas

– Olen ontto! Kaiken tapahtuneen jälkeen olen maannut kymmenien naisten kanssa, silti en ole saanut tyhjyydentunnetta karkotetuksi sydämestäni.”

”- Tapaammeko illalla?

(− −)

– Oi… Sire, olen naimisissa tahollani.

– Armollinen rouva, soinnumme toisiimme kuin viettelevien runojen rivit, sillä sama kurja kohtalo on kohdannut minutkin.

– Rakkautta rakkaudettomien avioliittojen katveessa. Se ei liene synneistä suurimpia. Kenties kohtaamme tähtien syttyessä.”

Toiseksi lukijaa hämmennyttää romaanin kuva seksuaalisuudesta, niin anatomian kuin psykologiansakin puolesta…

”Kynttilänvalossa luonnon hahmottelema tiimalasi korostui entisestään. Jokainen sen elämää hyväilevä kaarre ja katveisiin häivytetty naisellinen pehmeys ylistivät symmetrian kauneutta, jättäen vaaleaa ihoa vasten korostuvan tumman kolmion sen suurimmaksi arvoitukseksi. Kevyt ilmavirta kosketti.”

Kylmyys muuttui välinpitämättömyyden kautta aidoksi, aikuisen naisen haluksi.” (Ovatko kylmyys ja välinpitämättömyys tosiaan naisen halun perusta!?!)

Hän oli nainen, joka pystyi jakamaan intohimonsa ja tunteensa vain miehen kanssa, joka rakasti häntä hänen oman itsensä vuoksi.

”Athénaïs antoi vartalolleen päätäntävallan. Ilo ja kiihko olivat hidasta, riemunsekaista kidutusta. Iho janosi ihoa. Asialla ei olut mitään tekemistä järjen tai tunteen kanssa, oli vain nyt.”

”Nainen laskeutui polvilleen hyväillen edelleen kovana sykkivää fallosta.”

Vuosia kestänyt suhde rakastajattareen oli paras korvike perheelle, mitä Diegolla ei ollut.”

”Minä olen saanut syttymään sellaisen joukon miehiä, että heidän elimistään olisi voinut rakentaa joukon kapulasiltoja Amstelin ylitse.”

”Nainen ohjasi kuninkaan kohteeseensa ja painui liukuen alas.”

”Ludvig seurasi hetken terhakoiden pakaroiden liikettä kunnes tarttui viinilasiin ja huuhtoi tympeän painajaisen pois suustaan.”

Ajoittain romaanin henkevyys ja filosofisuus kohoavat sellaisiin mittoihin, ettei edes Kierkegaardia, Nietzscheä tai Heideggeria lukenut tahdo pysyä kärryillä…

”Vastakohtaisuuksien värittämässä maailmassa peilikuva tuijotti kuvajaista.”

”Maailma on epätäydellinen, eikä siitä puutu mitään.”

”Alberton pysähdys ja vilkaisu miehiin oli kuin viimeinen allegorinen mahdollisuus perääntyä peruuttamattomasta.”

”Hän hävittäisi sen, mitä ei ollut olemassa.”

Runoudellisuudella ei ole rajoja, vain onko?

”Voiko tämä hämmentävä tunteeni olla suoranaista älyllistä alamaisuutta tässä vuolaan järjenjuoksun pauhussa”

”selkäpiitä riipivä huuto oli äänetön

”Omatunto naulasi sydämen kiinni kohdunpunaiseen sielunseinämään.”

”Miksi jollekulle oli annettu oikeus koskettaa sielua, niin kuin se olisi jumalien juovuttava suudelma?”

”Sääri paljastui näkyviin kun suden kulmahammas”

”Nauru kiiri yli ikuisuuksien äyräiden.”

”Vatsan sisältö pyrki ylös. Sen mukana nousivat riekkuvat perkeleet ja kiirastulen varjot, jotka vyöttivät hänet syytöksillä.”

Joskus yksinkertaisuuskin on kaunista..

”Se oli joko inhoa, pelkoa – tai kauhua.”

”Olen elämäni – ja tekoni.”

”Kuinka juovuksissa voi ihminen ollakaan? Varsin tolkuttomassa.”

”Minä olen, kuka minä olen.”

Ja vielä muita kummallisuuksia..

”Halu tappaa oli kuin viaton vietti veressä”

”Olisinko sinisilmäisen keropään siittämä äpärä? Minä? Olen Bourbon. Ihminen. En ole koneisto, enkä tihentymä lakeja ja asetuksia, vaan lihaa ja verta.”

”Viinan maussa oli lempeä, lämmin pohjavire. Se oli kuin äidinsyli.”

Matias Koriseva

Jos auringonnousua ei tulekaan

9789524832700

Robert Meriruoho:

Ajatuksia ennen auringonnousua

Runoja, 61 s.

Sammakko, 2014.

Robert Meriruohon runokokoelma Ajatuksia ennen auringonnousua on Suvi Vallin Elämä:kertoja-teoksen ja Silene Lehdon Lumikin sydän-teoksen ohella parasta runoutta tämänvuotisessa kilpailussa.

Romanttisesta nimestään huolimatta Meriruohon kokoelma ei ole erityisen romanttinen, muutamaa rakkausrunoa lukuun ottamatta. Meriruohon tyyli on aggressiivinen, suora ja kaunistelematon. Erityisesti epätasa-arvoisuus ja vastakkainasettelu ovat valokeilassa. Monet runoista kuvailevat kuilua, joka jakaa eri yhteiskuntaluokkia. Toisessa ääripäässä ovat menestyneet, rikkaat ja konservatiivis-porvarilliset ja toisessa vähäosaiset, syrjäytyneet ja vallankumoukselliset liberaalit, joihin runon puhuja usein samastuu. ”Olen huomionkipeän metelin manifesti” runon puhuja julistaa.

Runot puhuttelevat tai vieraannuttavat pitkälti sen mukaan, miten Meriruohon onnistuu tai epäonnistuu yhteiskuntakritiikissään. Ajoittain porvarillisen elämän kritiikki jää jäsentymättömäksi: ollaanko vihaisia porvarillisen elämän valheellisuudelle ja pinnallisuudelle vai sille että porvarillinen elämä on mahdollinen vain osalle väestöä? Ja ei kai siinä ole mitään pahaa, että jaksaa käydä kouluja, saa hymypoikapalkintoja tai etenee työuralla?

Tämä ei kuitenkaan vie pois sitä tosiasiaa, että usein runoilla on liiankin vankka todellisuuspohja. Eriarvoistuminen, syrjäytyminen, viha ja pahoinvointi ovat ilmiöitä, jotka huolestuttavasti lisääntyvät nyky-yhteiskunnassa. Esimerkkejä löytyy joka päivä lehdissä. Monissa runoista Meriruoho porautuu näihin ongelmakohtiin.

Maanantaiaamuna

paluu arkeen

ilman arkea mihin palata.

Runon puhujalla on runoissa ilonaan naiset, kirjallisuus ja ystävät, mutta kaikilla nyky-yhteiskunnassa ei ole turvanaan mitään niistä. Runon puhuja voi purkaa aggressioitaan runon keinoin, mutta kaikki eivät siihen kykene, vaan tekevät sen nyrkein. Silloin ollaan ikiyössä, vailla toivoa auringonnoususta. Tässä puhuttelevuudessaan Meriruohon kokoelma negatiivista mutta elämänmakuista runoutta, johon mielellään uppoutuu ajatuksen kanssa.

Matias Koriseva

Lukiko Magda Goebbels lapsilleen Grimmin satuja?

sileneimg_0685

Silene Lehto
Lumikin sydän
Runoja, 88 sivua
WSOY, 2014
Lukiko Magda Goebbels lapsilleen satuja?
”Kuningattarella ei ole nimeä. Hän on vain nainen, joka halusi Lumikin sydämen. Hän halusi pitää sitä kädessään, voitonmerkkiä. Voimmeko oikeastaan paheksua hänen toivettaan? Kuningattaren täytyy aina olla varuillaan kuin jäniksen, on salamurhaajia, on vallankumouksia, ei millään ehdi olla hyvä ihminen.”

 
Silene Lehto (s. 1979) sijoittui toiseksi J. H. Erkon lyriikkakilpailussa 2009 30 runon sarjalla, josta hiotui myöhemmin hänen esikoisteoksensa Hän lähti valaiden matkaan (2011). Lehdon esikoisrunoissa pääosaa näyttelevät vesi ja ihminen, matelijat ja muut merenelävät. Hänen toisen teoksensa aiheita ovat kirjallisuuden kestoaiheet rakkaus ja kuolema.

http://www.wsoy.fi/sample-pages/9789510403853_lukun.pdf
Silene Lehdon Lumikin sydän -runoelma (2014) käynnistyy lääketieteellisestä perspektiivistä. Runoissa on herkkyyttä ja kylmää anatomiaa – kirurgin mielestä sydämellä ei ole muistoja. Laskelmoivalla kirurgilla on kylmä sydän ja leikkaussalin hoitajan vihreä kaapu muistuttaa puuta. Murhan uhriksi joutuneen henkilön sydän on käpertynyt kokoon. – Mary Shelleyn kirjoituspöydän laatikossa on ”kankaaseen kääritty Percyn sydän”.

Satujen maailma on Silene Lehdon teoksessa jatkuvasti lähellä. Vanhat sadut käsittelevät kuolemaa yhtä aikaa traagisesti, groteskisti ja peittelemättä. Grimmin metsä on pelottava. Siellä ovat Punahilkka, Hannu ja Kerttu, Lumikki ja metsästäjä. Entä jos Andersenin sadun pieni tulitikkutyttö olisikin ”lämpimikseen sytyttänyt jonkin rakennuksen palamaan”?

Joissakin Grimmin sadun versioissa ilkeä kuningatar, paha äitipuoli haluaa hopeatarjottimella Lumikin sydämen todisteeksi siitä, että tyttö on kuollut. Kirjan nimirunossa, joka kuuluu kokoelman parhaimpiin, kuningatar syö tyytyväisenä villisian sydäntä, jonka Lumikkia säälinyt metsästäjä on hänelle tuonut. Satujen kuningattarien lisäksi Lehto esittelee historiallisia kuningattaria Sissin, leskikuningatar Viktorian ja Elisabet II:n. Uskonnollista symboliikkaa on paljon (Jobin kirja, Nooan vaimo).

Kielletty hedelmä – ja omena ”hedelmistä kaikkein petollisin” tuo mieleen Eedenin puutarhan ja Eevan. Käärme luikertelee puutarhassa. Uskonnollista symboliikkaa on paljon. Kuolema on armoton pahan kuningattaren ja etenkin Magda Goebbelsin yhteydessä.

Lumikin sydämen ilmaisu virittää ajattelemaan kuoleman jatkuvaa likeisyyttä ja sen elimellistä, ruumiillista osuutta elämässä. Siteeraan Otto Frankin ”vastausta kirjeeseen”: Tutkimattomat ovat Jumalan tiet ja hänen huumorintajunsa on kuin raivaamaton sademetsä, aina vain löytyy uusia lajeja.
Kritiikit

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1392195133604
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/607150/Tahystyksia+kuolemaan
http://www.kiiltomato.net/silene-lehto-lumikin-sydan/
http://www.lukukeskus.fi/lukufiilis/silene-lehto-lumikin-sydan/

http://penjami.files.wordpress.com/2014/01/img_0685.jpg

Kaisu Lindroos

Ilmoittautuminen Loskagaalaan on alkanut!

Ilmoittautuminen Loskagaalaan on nyt alkanut!

Ilmoittautuminen TÄSTÄ LINKISTÄ.

Kirjallisuuspalkinto Toisinkoinen jaetaan Putkinotkon Loskagaalassa, joka järjestetään torstaina 23.10.2014 klo. 18.00 alkaen Helsingin Uuden ylioppilastalon Alina-salissa (Mannerheimintie 5 A, HKI). Illan ohjelmaan kuuluu mm. kasvisruokailu, kirjailijavieraan puhe, raadin puheenvuoro vuoden finalisteista ja totta kai voittajan julistaminen.

Liput: 15 €/18 € (alkoholiton/alkoholillinen). Ilmoittautuminen päättyy 14.10.2014. Parhaat paikat viedään käsistä, joten varmista paikkasi loppuvuoden ehdottomasti puhutuimmista bileistä ja ilmoittautu NYT!

Pukukoodi: smart casual.

Loskagaalan Facebook-tapahtuman löydät täältä.

Lämpimästi tervetuloa!

Terveisin

Sara Tarvas ja koko Toisinkoisen tuotantotiimi

Onko enää beat-runoutta?

Kutsummu sitä kodiksi

Harri Hertell:

Kutsumme sitä kodiksi.

Runoja, 58s.

Helsinki Poetry Connection, 2014.

Lavarunoilija ja kulttuurivaikuttaja Harri Hertellin toisinkoinen ”Kutsumme sitä kodiksi” jatkaa runoilijan esikoisesta tuttuja teemoja. Keskiössä ovat beat-runoudelle tutut teemat ja kuvat: kaupunki, matkanteko, öiset kadut, nuoruus, vapaus, päihteet, seksi ja pubit. Puhujalla on aiheenaan tai haaveenaan ”levyllinen Sepramia”, ”rakkautta ilman häpykarvoja” ja viinitönikästä nautittu totuus muki kerrallaan. Toisin sanoen kokoelmassa toistuvat aiheet, jotka näkökulmasta riippuen alkavat olla − luojan kiitos tai ikävä kyllä − puhkikoluttuja ainakin nuorten miesrunoilijoiden ja -prosaistien keskuudessa. Jokaisen sukupolven on kuitenkin löydettävä nuoruus uudelleen.

Parasta Hertellin kokoelmassa on sen kaunistelematon rehellisyys sekä luettavuus ja kielen puheenomainen sujuvuus. Runot ovat esitettävän ”kuuloisia”, kalliolaisia. Hertellin tausta lavarunoilijana kuultaa tekstistä läpi. Kokoelma kuitenkin törmää beat-runouden tai ylipäänsä vastakulttuurisuuden ikuisuusongelmaan: nuoruus, runous, kauneus, vapaus ja humalakin ovat hienoja juttuja, mutta entäs sitten kun ihminen vanhenee, vastuuntunto kasvaa ja koittaa arkiaamu – mites sitten suu pannaan? Eivätkö arki, työ ja vedenjuonti enää ole runon arvoisia?

Samalla kokoelma herättää kysymyksen myös siitä, mitä on nykyajan beat-runous ja mitä sen pitäisi olla? Menneen beat-kulttuurin nostalginen kertauskurssi vai uusi ja päivitetty vastareaktio valtaa pitäville taidenäkemyksille ja yhteiskunta malleille? Jos amerikkalaiset beatnikit toivat Yhdysvaltojen kulttuurielämään uudistettujen kirjallisen muotojen ohella zen-buddhalaisuutta, tasa-arvoisuutta, monikulttuurisuutta ja liberaaliutta, jää nykyajan beatnikkien panos usein vaatimattomaksi. Kapinoidaan ja ollaan kriittisiä, mutta uudistetaanko mitään, vaikutetaanko mihinkään?

Hertellin välähdyksenomaiset runot kaipaavatkin laveampaa draamallista kehittelyä tai syvyyssuuntaista symbolitasoa, joissa Kallion kadut otetaan kokonaisvaltaisemmin ja moniulotteisemmin haltuun. Missä on esimerkiksi Kallion monikulttuurisuus?

Hertellin kokoelma on kuitenkin kokonaisuudessaan omaperäinen, yllättävä ja lukemisen arvoinen sukellus Kallion yöhön. Hertellin kyvyt puheen illuusion luojana voisivat kantaa myös proosan puolella.

Matias Koriseva

Perhe-elämää ja yhteiskuntakritiikkiä

Mikko Kalajoki

Kolme tärkeintä asiaa

Romaani, 364 s.

WSOY

Kolme tärkeintä asiaa on Mikko Kalajoen ensimmäinen romaani, aiemmin häneltä on kuitenkin ilmestynyt nuortenkirja Taas mua pohjaan (2005). Perheen hajoamisesta kertova Kolme tärkeintä asiaa käsittelee aihettaan kolmen henkilöhahmon kautta. Perheen äiti Taru päättää ottaa pienen irtioton arjesta ja lähtee Argentiinaan vapaaehtoistyöntekijäksi. Taakseen hän jättää alaikäiset lapsensa Heinin ja Sakun sekä näiden alkoholisoituneen isäpuolen Jukan. Teoksessa fokus on lasten ja Jukan kolauksen saaneessa elämässä ja siinä, kuinka he yrittävät selviytyä uudessa tilanteessa. Isosisko Heini tuskailee ulkopuolisuuden tunteensa kanssa ja tekee suunnitelman, jonka avulla irrota äitinsä jättämän tytön roolista ihan tavalliseksi tytöksi. Hiljainen ja syömisen kanssa kamppaileva pikkuveli saa ensin voimaa jalkapallosta, mutta huonoon seuraan ajauduttuaan päätyy purkamaan pahaa oloaan rötöstelemällä. Isäpuoli Jukka taas painuu yhä syvemmälle alkoholismin pyörteisiin löytäen itsensä työttömänä, kelkasta pudonneena spurguna lähimetsän juoppopiiristä.

Kolme tärkeintä asiaa ruotii hajoavan perheen kautta ansiokkaasti yhteiskunnan kuumia perunoita kuten syrjäytymistä, sosiaalista mediaa ja lamaa, ja pohtii näiden kautta aikuiseksi kasvamista, vaikeuksista nousemista ja vastuuta. Romaanissa perheen vastuunkantaja on ala-asteikäinen Heini. Hänen uurastuksensa kautta pohditaan moraalisia kysymyksiä, kuten sitä, onko vanhemmilla oikeus ottaa lomaa lapsistaan, jos siinä sivussa tulee pelastaneeksi pienen palan maailmaa.

Kirjan parhaita ansioita ovat lasten ja nuorten maailman briljantti kuvaus sekä sujuva kieli. Tarina menee hyvää vauhtia eteenpäin, eikä kaikesta kurjuudesta huolimatta tunnu siltä, että kurjuudella retosteltaisiin, tai että siihen pysähdyttäisiin liikaa. Heinin ja Sakun elämä jopoja ja adidaslaukkuja vilisevällä ala-asteella on tämän hetken nuorison kuvausta parhaimmillaan. Yleensä aikuisten yritys kuvata lasten elämää on jo kättelyssä surkea, ellei kyse ole muisteloista joltain kaukaiselta 60-luvulta, mutta Kalajoki on selvästi perillä uusimmista muotivirtauksista, lasten käyttämästä kielestä ja sosiaalisista suhteista. Teosta lukiessa tulee välittömästi sellainen olo, että kyseessä voisi hyvinkin olla nuortenkirja – sen verran syväluotaavasti ja riipaisevasti nimen omaan lasten elämää käsitellään.

Miinusta romaani saakin aikuishahmoistaan. Alkoholisoituneen Jukan laahustamisen seuraaminen kotoa töihin / baariin / lumihankeen on ajoittain puuduttavaa. Jukan työkaverit tuntuvat epäuskottavilta hahmoilta, juoppokaverit ovat kaikki tietenkin entisen elämänsä systeemin lannistamia pyhimyksiä ja Tarunkin persoona jää pintapuoliseksi raapaisuksi. Parikymppisten ja keski-ikäisten välinen kuilu kuvataan kaikessa tragikoomisuudessaan turhan valtavaksi, ja nuoremmat edustavatkin kirjassa trendikkäitä hipstereitä, jotka ostelevat kaupasta pelkkiä avokadoja ja pomeloita. Teoksessa viipyilevä nuortenkirjamaisuus huipentuu epäuskottavassa lopussa, jossa kaikki on ainakin melkein hyvin ja valo loistaa tunnelin päässä.

Krista Lehtonen