R.M. Rosenberg: Hakoisten Anna
Romaani, 384 s.
Tammi 2022
Hakoisten Anna kertoo Anna Magdalena Lilliebrunnin rakkaustarinan. Kenties rakkaus on tässä liian vahva sana, pikemminkin avioliittotarinan. Riikka-Maria Rosenberg on avannut teokseensa historian sivuilta tositapahtumia Hakoisten kartanon elämästä, jota tähdittää kartanoon muuttava lähes vanhapiian asemaan joutunut Anna, jota avioliiton kautta saapunut uusi perhe kohtelee kaltoin. Teos ei niinkään tuo mitään uutta historiallisten romanssiromaanien kirjoon, ja on lopulta silkkaa 1700-luvun aateliselämän larppausta. Kerronta kuitenkin pitää sisällään modernimpiakin puolia avatessaan Annan ja hänen aviomiehensä Karl Gustaf Ugglan syventyvää suhdetta. Rosenbergin toisinkoinen Hakoisten Anna on Hakoisten naiset -sarjan ensimmäinen osa.
”Tässäkö on kohtaloni, hän mietti apeana muiden iloitessa. Istua kotona vanhempieni ja kohta Erik-veljeni elätettävänä, kestää vuodesta toiseen samanlaisina, tasaisen tylsinä soljuvia päiviä, kokea elämä lapsuudesta tuttujen, vastoinkäymisistä ja sukupolvien koettelemuksista huolimatta säilyneiden taulujen lävitse: matkustaa mielikuvitukseni turvin tuntemattomista paikoista maalattuihin maisemiin, kirjoittaa journaaliini toteutumattomista unelmista ja haaveiden kuivettumisesta, keskustella vähitellen hiutuvalla ranskan kielen taidollani Lilliebrunnien salin seinältä tuijottavien, kirkkojen lattioiden alla sukuhaudoissa jo tomuksi muuttuneiden sukulaisteni kanssa. Ei, sitä en voi hyväksyä.” (s. 26)
Toki, kun romaani sijoittuu 1700-luvulle ja tapahtumien ja ihmisten perustuessa oikeisiin historian ihmisiin, voi olla vaikeaa saada tekstistä nykyaikainen. Tämä myös näkyy Rosenbergin teoksessa. On erikoista lukea nykypäivänä kirjoitettua teosta, joka eriarvottaa ihmisiä asemansa puolesta näinkin vahvasti ja samalla naishenkilöhahmot eivät osaa puolustaa itseään. Myös se, että miehen pettäessä vaimoaan syyt lankeavat irtosuhteiden toiselle osapuolelle, eikä itse pettäjälle, on harmillista luettavaa, kun romaani ei kuitenkaan ota kantaa pettämiseen sen yhteiskunnallisessa ja historiallisessa sidoksessaan. Anna ja hänen aviomiehensä Karl elävät suhteessa, jossa kumpikaan ei lopulta vaikuta kovin onnelliselta, vaikka onnea ja rakkautta yritetäänkin tarinan edetessä vakuutella. Pohjautuessaan tositapahtumiin, joissa mies jatkuvasti kohtelee vaimoaan huonosti, romaani olisi kenties voinut ottaa kantaa pakkoavioliittoihin sekä ajan yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin, joihin Anna valitettavasti joutuu putoamaan, etenkin romanssin ollessa teoksessa näinkin vahvasti esillä. Samalla romaani on täynnä silkkaa juoruilua ja muiden ihmisten tuomitsemista niin ulkonäön kuin elämänvalintojen perusteella. Jälleen kerran, tämä on luultavasti aikaansa sidoksissa, mutta se tekeekin romaanista niin epämiellyttävää luettavaa.
”’Halusin vain varmistaa, että tässä kartanossa ei ainakaan minun elinaikanani juokse liuta aviomieheni aviottomia lapsia.’ Annan ääni oli rauhallinen.
Karl Gustaf naurahti epäuskoisesti, hieraisi niskaansa, eikä tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua. Lopulta hän asetteli vaimonsa käden oman käsivartensa ympärille.
’Tiedätkö, Annaseni, mitä enemmän näytät luonnettasi, sitä enemmän haluan kulkea rinnallasi.’
Lintujen visertäessä Anna ja Karl, kaksi ihmistä, jotka aatelissukujen laskelmallisuus oli tuonut yhteen, sovittivat askeleensa kohti kujaa ja sen ympärillä avautuvia aavoja peltoja.” (s. 288)
Rosenbergin teksti on varsin tarkkaa, miljöön ja henkilöhahmojen kuvailu on erittäin yksityiskohtaista. Hakoisten historiaan on selkeästi paneuduttu antaumuksella ja Rosenbergin tekemä taustatyö näkyy romaanista vahvana. Romaanissa tapahtuu paljon ja Annan koko elämä näkyy ytimekkäästi sen sivuilla muutosta Hakoisten kartanoon lähtien. Tapahtumat kuitenkin vain esitellään lukijalle, niihin ei juurikaan paneuduta, mikään ei vaikuta kovinkaan tärkeältä ja tarina kulkee erittäin tasaisesti ilman draaman kaarta pitkänä luettelona. Juoni jää latteaksi. Kenties Hakoisten tarinan esittely on antoisaa itse Hakoisissa asuvalle, mutta ulkopuolisille silmille, jotka odottavat kaunokirjallista elämystä, tarina on vain kyllästyttävä.
”Aurinko lämmitti, poltteli poskia ja nenänpäätä, kirvoitti hien ohimolle. Anna keskittyi ihailemaan edessään avautuvaa näkymää, joka oli kuin kauniisti maalattu maisemataulu. Alhaalla siinsi päärakennuksen katto, rivi hirsiseinästä erottuvia ikkunoita, joita reunustivat valkoiset ikkunanpielet ja joiden aaltoilevien lasiruutujen pinnalla päivänpaiste leikki. Sitkeimmät kesäkukat kohosivat edelleen kukkulan reunalla, varpujen ja sammalien lomassa, alhaalla avautuivat kullankeltaisten peltosarkojen suorat rivistöt, jotka lupasivat hyvää satoa ja leipää talven pitkien kuukausien ajaksi.” (s. 197)
Lopulta Rosenberg onkin nostanut historialliset seikat tarinassa esiin juonen hinnalla. Romaanin kirjoittamiselle ei ole tainnut olla muuta syytä, kuin kiinnostus Hakoisten historiasta. Historiaansahan teksti jämähtääkin, henkilöhahmot eivät ole pidettäviä ja tarina on vain puuduttava. Toki on hienoa, että Suomen historian naishahmoja nostetaan näin esiin, mutta kenties romaani toimisi paremmin historiankirjana, kuin kaunokirjallisena tarinana. Teoksen loppuosasta löytyvät jälkisanat pitävät sisällään lisää historiallista faktaa Hakoisista ja Annasta, ja tämä puoli toimiikin kenties itse romaania paremmin, vaikka sivuilla vain toistetaankin romaanin tarina juuri sen faktoihin paneutuen. Samalla selkenee, että historiasta ei luultavasti ole löytynyt tarpeeksi sisältöä faktaan perustuvaan teokseen, joten Rosenbergin on täytynyt värittää loput itse ja näin syntyi kaunokirjallinen teos. Joka tapauksessa Rosenbergin suuri tutkimustyö välittyy teoksesta, mitä ei voi olla arvostamatta ja hänen asiantuntijuutensa paistaa tekstistä läpi.
Kenties myös se, että tällä kertaa kriitikko ei voisi olla kauempana kohdeyleisöstä sekä genren faniluokasta vaikuttaa liikaa kritiikin kirjoittamiseen. Varmasti niille, joita historialliset romaanit 1700-luvulta kutkuttelevat enemmän, Rosenbergin teos antaa paljon enemmän. Toisaalta joskus uudet ystävykset oman kiinnostuksenkohteiden ulkopuolelta saattavat yllättää iloisesti, mutta tällä kertaa juoruhistorian esille asettelu jättää erittäin kylmäksi. Teoksen kohderyhmä, jota kiinnostaa historialliseen kartanoelämään paneutuminen varmasti löytää teoksen ja jatkaa Hakoisten naisten tarinoihin uppoutumista tulevissa jatko-osissa.
Satu Sallantaus
toisinkoinen.wordpress.com 