Noora Vallinkoski: Koneen pelko
Romaani, 359 s.
Atena 2022
Noora Vallinkosken toisinkoinen Koneen pelko on romaani valkoisista, työväenluokkaisista miehistä. Heidän rappiostaan koneistetun työn edessä, jossa ruumiillinen voima ja tatuoinneilla puhuvat kädet eivät enää löydä paikkaansa. Koventamisesta ja karaisemisesta; siitä, miten mieheksi sosialisoiminen tosiasiassa puskee miehen yhä syvemmälle yhteiskunnan ulkopuolelle. Yhteiskuntaluokista, siitä, miten ihminen saa ääriviivat vasta kun hänen meriittinsä kohottavat hänet siihen ryhmään, jolla on ääni. Luokkaan jonka suusta ei tule vääriä, nuhruisen taustan paljastavia ääniä historianluokassa, ja joka ei kulje maailmassa vereslihalla, merkittynä.
Ja lopulta oman paikan ottamisesta:
”On hänen vuoronsa istua hiljaa kuuntelemassa kun minä puhun.” (s. 355)
Teoksen päähenkilönä on Aukko-nimisessä lähiössä kasvava Johanna, jonka näkökulmasta tarina onkin kerrottu. Teos pyörii kaikkinensa Johannan perheen ympärillä käyttäen sitä näyttämönä kriisiytyneen yhteiskuntaluokan tutkimiseen: henkilögalleria koostuu vanhemman puolen duunari-isästä, joka edustaa vanhempaa, toksisempaa maskuliinisuutta, veljestä, jonka mieheksi sosialisoiminen väistämättä tuhoaa, äidistä, joka haluaa epätoivoisesti tilanteesta ulos. Erityisen onnistuneeksi lukisin teoksessa juuri sen henkilöhahmot: kirja ei tunnu sortuvan missään vaiheessa tyyppihahmoihin, vaan henkilöhahmot ovat kokonaisia vikoineen kaikkineen.
Tai oikeastaan eivät, ja tässä teoksen ansio onkin: se tekee jotain eri tavalla. Se saa pysähtymään. Teoksen rakenne koostuu kaikkinensa fragmenteista: vaikka siinä onkin selkeä alku, keskikohta ja loppu, hyppii se kuitenkin ajassa käyttäen välillä muistelua ja ennakointia, välillä lyhyitä, lähes aforistisia kappaleita. Vaikka teoksella on selkeä fokalisoija, alkaa aikatasojen limittyminen hajottaa koherenttiuden kokemusta – se alkaa etäännyttää teoksen sisäiskertojaa ja näennäisesti intradiegeettistä minäkertojaa toisistaan. Kun tämä etäännytyksen tunne yhdistetään groteskin hyödyntämiseen, alkaa ”Koneen pelon” omintakeinen soppa olla valmis: paikoittain groteski, ällöttävä teos, joka on kuitenkin pääasiassa raastava kertomus vääjäämättömistä ihmiskohtaloista.
”Sitten pesemme altaan kloriitilla. Koko hommaan menee puolitoista tuntia, meidän tekee mieli itkeä, kun ajattelemme että sama on edessä huomenna.” (s. 322)
Lähiön miehet
Erityisen raastavaa oli juurikin kuvaus mieheksi sosiaalistumisesta, ja toisaalta Johannan kokemasta ulkopuolisuudesta. Jere ja isä muodostavat tiiviin porukan, johon Johanna nuorena kuuluu mutta josta hän vanhetessaan etääntyy. Johannan asettaminen porukan ulkopuolelle tarjoaa kiinnostavan näkökulman nuoren ja vanhan työväenluokkaisen miehen kohtaamisen sekä erilaisia mieheksi sosiaalistumisen riittien tutkiskeluun. Vaikka Johanna sysätään tiiviin isä-poika -porukan ulkopuolelle, maksaa Jere kumminkin sosiaalistumisestaan kovan hinnan: miehuuden hintana on jatkuva kyykyttäminen ja karaisu, koulutuksen halveksuminen ja lopulta jumiin jääminen.
”Jere kävelee taas pimeässä tienposkea.” (s. 346)
Yhteiskuntaluokan käsittely ei kuitenkaan typisty pelkästään työväenluokan miehuuden mallien hajoamisen tasolle. Erityisen onnistunutta on jälleen absurdin käyttö lukijan pysäyttämiseen. Jere ja Johanna tervehtivät toisiaan teoksessa sanalla ”tsop”, jonka merkitystä ei koskaan avata. Juuri tämä ”tsop” karkailee Johannan huulilta merkiten hänet esimerkiksi historianluokassa lähiötaustaiseksi. Toistonkin uhalla palaan tarkentaen teoksen suurimpaan ansioon: se saa pysähtymään, kun se on niin kumma. Mistä ”tsop” tulee? Yhteiskuntaluokkaa ei ole yritetty kirjoittaa hienovaraisesti, kaunokirjallisena henkilöhahmojen rajapintojen hioutumisen tutkimuksena, vaan tekstistä erilleen hyppäävänä sanana. Näin tekstistä tulee sellainen olo, että kertoja antaisi jonkinlaisen pienen pistoksen sen keskelle, yhtäältä murtaen rakenteen, toisaalta antaen sille kerronnallisen keskuksen, toistuvan motiivin. Ja juuri tämä tsop-keskus murtaa auki, jotta se voisi absurdiudellaan häiritä, horjuttaa, pysäyttää.
Mutta tämä nyt on kirjallisuuden opiskelijan besserwisseröintiä. Kaiken kaikkiaan teos on kaunis ja ruma, se on hienosti yhdessä toimiva kokonaisuus, joka kuljettaa kaihoisaa henkilökuvailua, groteskia ja absurdia sekä sulaa lyyristä mestarillisuutta sisällään. Se on samaan aikaan läpikotaisen kaunis ja läpikotaisen brutaali.
Markku Larkimo
Lähteet
Eleonoora Riihinen. 11.9.2022. ”Valkoisen työläismiehen ominaisuudet eivät enää ole kovaa valuuttaa, sanoo Noora Vallinkoski, joka halusi selvittää syyt miesten ahdinkoon”. Helsingin sanomat. Haettu 1.11.2022.
toisinkoinen.wordpress.com 