Mikko Vienonen: Leipomon lapset
Teos, s. 257
”Kui muute täs pitsas täytty tämmösek kovak kantit olla? Ei Saarioisten pitsois vaan tämmössi ol!” (29.)
Mikko Vienosen toisinkoinen Leipomon lapset (2022) kertoo tarinan kolmesta serkuksesta ja yhdestä suvun leipomosta. Heliä, Artoa ja Kimmoa ei ensinäkemältä olettaisi yhdistävän mikään muu kuin veri eikä serkusten välillä tunnu olevan lämpöä tai rakkautta. Veri on vettä sakeampaa ja serkusten kohtalona on kantaa vastuunsa perheen ylpeydestä, kylän leipomosta, jossa heidän isoisänsä on pitänyt omaa jöötään 1930-luvulta lähtien. Maailmaa kuitenkin on muuttunut eivätkä vanhat konstit riitä kun leipomon toimintaa kohtaavat uudet haasteet, suurimpana lastenlasten elämää suuremmat unelmat.
Leipomo edustaa teoksessa ainoaa pysyvää pistettä, joka on ladattu täyteen ristiriitaisia tunteita. Toisaalta se on serkusten tuki ja turva ja toisaalta vihan kohde. Taakka ja perintö. Kirous tai lahja, jota ei voi palauttaa. Vaikka tahto itsenäistyä ja pärjätä maailmassa ovat voimakkaita, serkukset päätyvät aina erilaisten sattumien kautta takaisin hiivaleivän tuoksuun.
Teos on täynnä koomista historiallista kuvausta pikkupaikkakunnan elämästä, erilaisista ihmiskohtaloista ja valinnoista. Serkusten elämät haarautuvat eri suuntiin, sillä he tavoittelevat erilaisia asioita. Yksi haluaa rokkariksi, toinen haluaa pois Helsinkiin, kolmas haluaa arvostusta. Spoiler alert: serkukset eivät lopulta päädy minnekään muualle kuin takaisin pikkukaupunkiinsa. Heistä ei tule kuuluisia, rikkaita, suosittuja. Toisaalta raivostuttava piirre, mutta ehkä juuri siksi piristävää on se, kuinka olemattomasti hahmot oikeastaan kehittyvät. He kiertävät teoksen mittaisen kehän ja päätyvät aina samoihin pisteisiin saavuttaen korkeintaan hyvin nöyriä edistysaskelia. Siinä mielessä teos on kuin ihmiselämä historiallisessa perspektiivissä: turhia unelmia, turhia murheita, turhaa kehän ympäri kävelyä.
Kerronta kulkee fragmentaarisesti ja epälineaarisesti eri aikatasoissa vuodesta 1979 vuoteen 2021 asti, kolmen eri minä-kertojan kautta. Ratkaisu on erikoinen ja hyvin motivoitu jännitteen luomisella ja kehittämisellä, mutta toteutus on jäänyt liian kömpelöksi kantaakseen. Lukukokemus häiriintyy, kun lukijalle ei ole selvää kenen ajatuksia seurataan tai missä järjestyksessä tapahtumat kulkevatkaan.
Toisaalta teos kantaa myös karuimpia teemoja kateudesta, katkeruudesta ja pikkumaisuuden raastavasta voimasta. Jännitettä luodaan pienillä tai suurilla salaisuuksilla, joista paljastetaan palasia sieltä täältä vuoden ja näkökulman vaihdellessa. Heli kantaa kaunaa Artolle, Arto Kimmolle ja Kimmo Artolle, ainakin. Lopulta yksikään jännite ei saavuta päätepistettään vaan lässähtää omaan olemattomuuteensa. Riidat sovitaan tai sivuutetaan, ahtaiden arvojen annetaan olla ja kateus häviää omien ongelmien kasvaessa.
Kieli on paikoin erittäin kekseliästä ja varsinkin murteen käyttö tuo oman säväyksensä. Jos ei ota huomioon henkilöhahmojen rasistisia tai misogynisitisiä mukamas nokkelia letkautuksia, joiden käyttö on perusteltua henkilöhahmojen takapajuisuuden korostamisessa, mutta joita ei tässä ajassa enää tarvittaisi, on teos paikoin erittäin viihdyttävä.
Teos hivelee ketä tahansa 1960-luvulla syntynyttä musiikkipiireissä pyörinyttä ja kantaa nostalgian tunteellaan. Historiankirjoitusta ajasta, joka kulkee hyytävää vauhtia muinaisuuteen.
Silja Susilahti
toisinkoinen.wordpress.com 