Tarinoita selviytyjistä

Minna Mikkoen: Amelian luut

Romaani, 286 s.

Kustantantamo S&S

Amelian luut on mielenkiintoinen lukukokemus. Kirja on kevyttä luettavaa lyhyiden lukujensa puolesta, mutta mielenkiintoinen kerronta laittaa lukijan pohtimaan tarinan suurempaa kaarta ja syvempää maailmaa. Ensimmäinen mielikuvayhtymä teosta aloittaessa olivat Emmi Itärannan dystopiat. Teoksen hahmot ovat inhimillisiä, pehmeitä ja herkkiä, mutta samalla määrätietoisia ja toimeliaita. Teoksen eri osissa luodaan varsin erilaisia maailmoja, omanlaisiaan dystopioita, joissa hahmot selviytyvät ja rakentavat omia elämiään epävarmuudessa.

Määrätietoisuutta ja toimeliaisuutta voikin odottaa teokselta, joka kertoo fiktiivisestä Amelia Earhartista. Oikean historiallisen henkilön käyttö auttaa lukijaa yhdistämään teoksen maailman oikeaan aikakauteen ja helpottaa kontekstin tajua esimerkiksi Amelian pohdiskellessa sukupuoliroolien ahtautta. Amelian hahmo muotoillaan inhimilliseksi, ei täydelliseksi sankariksi, vaan ihmiseksi, jolla on epävarmuuksia ja joka pohtii menetettyjä mahdollisuuksia. Amelia on valinnut intohimonsa, lentämisen, kaiken muun ohitse, esimerkiksi perhe-elämän edeltä. Hän ei varsinaisesti kadu valintojaan, mutta pohtii teoksen myötä, olisiko jotain pitänyt kuitenkin tehdä toisin. Tämä pohdiskelu on miellyttävää ja ymmärrettävää luettavaa.

Aikarakenne yllättää mutta myös hieman turhauttaa. En henkilökohtaisesti pidä tarinoista, jotka looppaavat kesken alkuunsa, teoksista, jotka kertovat kirjoittamisesta ja luomisesta, ainakaan niistä, jotka kertovat juuri sen luettavan teoksen luomisesta. Tämä valinta kerronnassa jäi itselläni pyörimään teoksen keskimmäisiä osia lukiessa, mutta teoksen lopussa Amelia E:n tarinaan palatessa looppaava aikajana lakkasi häiritsemästä. Teosten eri osien nivoutuminen yhteen viittauksilla luo hyvän kokonaisuuden ja saa aikaan haluun lukea teos myöhemmin uudestaan. Toisella lukukerralla teos varmasti avautuisi varsinkin aikajanaltaan eri tavalla.

Osassa Puutarhuri Mikkonen maalaa esiin tulevaisuuden dystopian, maailman, jossa ei enää pariin sukupolveen ole satanut lunta. Puutarhurista tulee luvun edetessä enemmänkin kemisti, hän yrittää kasvattaa lunta omassa pakastearkussaan. Maailmankuvaus on kaunista ja osan arkistomainen ote menneiden sukupolvien muistoihin lumesta on lukijalle samaistuttavaa. Lumen tuoman ilon tunnistaa kielestä ja lukija jää pohtimaan tätä mahdollista lähitulevaisuutta, jossa lunta ei enää tulekaan. Ilmastonmuutoksen ja muiden mullistusten seurauksena syntynyt teoksen nykymaailma surettaa, mutta henkilöhahmojen toimeliaisuus ja neuvokkuus luovat toivoa.

Teoksen viimeinen osa, ja samalla viimeinen luku, Electra, tuo esiin Mikkosen taitavan maailmanluonnin ja ympäristön kuvaamisen. Mikkosen valinta käyttää preesenssiä imperfektin sijaan antaa teokselle elävän lopun. Teoksen loppu ei ole tarinan loppu, vaan kuvaus hetkestä, joka tapahtuu ja jatkaa tapahtumistaan kertomuksen päätyttyä.

Puhekielisyys Kuvataiteilijassa on mielenkiintoinen valinta. Kielellä leikitellään jo aiemminkin, mutta Kuvataiteilijan nauhoitemainen ja puhemainen ote säväyttää lukiessa. Rytmiin on vaikeampi päästä käsiksi kuin muissa kertojissa, mutta siihen tottuu. Kuvataiteilijan luvut erottuvat kielen vuoksi muista osista selkeästi. Mikkosen kielellä pelaaminen tuo teokseen elävyyttä ja on taitavaa.

Osissa Puutarhuri ja Routa kieli on samanlaista ja näyttää ensimmäisen vaikutuksen toiseen. Osien välissä kuvataan aivan erilaista toimintaa, joten tuttuun hahmoon palaaminen tasapainottaa teosta. Lukija löytää sidoksen aiempaan teoksen osaan ja pääsee laajentamaan käsitystään Mikkosen luomasta hienosta maailmasta.

Mikkosen romaanin parhaita puolia ovat moniulotteiset ja aidolta tuntuvat henkilöhahmot. Henkilöhahmojen tunteita tutkistellaan ja kuvaillaan niin, että lukija löytää niistä samaistumispintaa. Pitkin teosta kuvaillaan erilaisia epävarmuutta aiheuttavia tilanteita, joissa henkilöhahmot epäröivät ja jossittelevat. Mikkonen ei kuitenkaan jätä hahmojaan vatvomaan turhauttavasti, vaan lopulta hahmot aina tarttuvat toimeen ja myös saavuttavat mielenrauhaa valinnoillaan. Romaani etenee hyvää tahtia ja lukijan uteliaisuus herää nopeasti. On pakko saada tietää, miten eri teoksen osat liittyvät toisiinsa ja mikä kertomuskokonaisuus teoksesta muodostuu.

Amelian luiden lukeminen sai itseni innostumaan Mikkosen tyylistä kirjoittaa ja toivon hänen tarttuvan puolifiktiivisiin aiheisiin jatkossakin. Mikkosen rajaus fiktiivisen Amelian suhteen on mielenkiintoinen ja innostaa tutkimaan lisää siitä oikeasta Ameliasta.

Iida Niva-Vesala