Ihmisestä universumiin

Aija Andersson: Eutanasia
runoteos, 88 s.
kulttuurivihkot 2022

Keuhkosi 
täynnä etäpesäkkeitä 
haulikolla ammutut. 
Miksi syöpälääkäri käyttää sotaisaa metaforaa? 
Olen pasifisti. En salli sumuttaa 
Suoniini sinappikaasua, mennä mengelemyrkyillä. 

(s.14) 

Aija Anderssonin toisinkoinen Eutanasia on autofiktiivinen runomuotoinen kertomus syöpäpotilaan viimeisestä elinvuodesta. Teoksen prologiin on lisätty huomautus ”(365)”. Vastaavasti viimeisen runon ylänurkkaan on kirjattu ”(päivä 0)”. Viimeisen osan ”Saatto” yläkulmat täyttyvät vastaavasti viimeisten päivien oireiden kuvauksille. 

Runoteos on jaettu kuuteen osaan. Ensimmäisen osan ”Sairaalamerkintöjä” ote on vielä melko konkreettinen. Runojen edetessä lukija pääsee pohtimaan abstraktimpia kysymyksiä rakkaudesta, kuolemasta ja elämästä. 

entä jos metastaasit 
estävät kartan laatimisen 
etenee äänihuulihalvaus 
enkä pysty enää kuiskaamaan 
kuinka paljon rakastan sinua 

(s. 29)

Andersson onnistuu kuvaamaan ihmisen koko tunneskaalan. Hän välittää lukijalle sen paniikinomaisen ja uskomattomalta tuntuvan kauhun, kun puhuja saa kuolemantuomionsa. Teoksen aikana puhuja kokee epätoivon, lamaannuttavan hyväksymisen, suuren surun, ikävän, luonnon kauneuden ja lopulta kuoleman. 

Andersson ujuttaa teokseen myös huumoria. Naurahtelu keskellä ihmisen viimeistä elinvuotta saa ensin lukijan miettimään, onko nauraminen oikein. Voinko nauraa keskellä toisen ihmisen surua? Tätä pohtiessani ymmärsin, että juuri tällaisin keinoin Andersson onnistuu ujuttamaan koko tunneskaalan yksien kansien väliin. Lukija ymmärtää, että viimeisen vuoden ei täydy olla pelkästään tuskaa. Kivusta voi löytää myös kevennyksiä.  

Eutanasia ei kuitenkaan jätä tuskaa, epätoivoa ja surua läpikäymättä. Suuren maailmankaikkeuden vertaaminen vähintäänkin yhtä suuriin tunteisiin on kaunis keino kuvata syöpädiagnoosin aiheuttamia olotiloja. Universumin tapahtumat tuntuvat ajoittain jopa vähemmän mullistavilta kuin kuolemansairaan pään sisällä vellovat ajatukset. 

Anderssonin tausta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana on esillä teoksessa. Taustan tietäen uskallan väittää, että viimeistä edeltävässä runossa, jota koristaa sivun ylälaidan ”(exitus)”, käytetty säe ”minä elän” viittaakin Aleksis Kiven kuolemaan. Niin myös viimeisen osan ensimmäinen runo on omistettu nuorena kuolleille alan taiteilijoille, kuten siinä mainittava viittaus F.E. Sillanpään teokseen Nuorena nukkunut.

tämä pisara on sinulle, Isa 
sinulle pisarani Edith, sinulle 
Saima, Katri, sinulle 
nuori nukkuva 

(s. 75) 

Monissa runoissa tyylikeinona on käytetty persoonamuotoisen verbin poisjättöä, mikä luo usein luettelomaisen tyylin yhdessä välimerkkien ja isojen alkukirjainten puuttumisen kanssa. Näiden keinojen muodostama tyyli toimii yksittäisissä runoissa, mutta tyylikeinon määrä tekee lukukokemuksesta osittain raskaan. 

Raskaasta aiheestaan huolimatta Eutanasia onnistuu synnyttämään lukijassa tunteita tuskan ja surunkin ohella. Toki on hyvä, että tappavan taudin edessä uskaltaa myös hyväksyä sen kaikkivoipaisuuden, mitä mielestäni kirja painottaakin.  

Roosa Kantola