Toi on niin mua

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema
Esseekokoelma, 237 s.
Gummerus, 2021

Suomalaisen esseistiikan pienelle kentälle on tullut uusi kokoelma. Silvia Hosseinin toisessa esseekokoelmassa Tie, totuus ja kuolema, kirjoittaja laveasti käsittelee kolmen yläkäsitteen tien, totuuden ja kuoleman kautta yhteiskuntaa ja ihmistä. Kirja koostuu kymmenestä esseestä, eivätkä esseet muodosta selkeää temaattista koherenssia. Ainoa esseekokoelmaa yhdessä pitävä voima on kirjoittajan elämänmyönteinen asennoituminen maailman käsittämättömyyttä kohtaan. Hosseini ihmettelee ihmisenä oloa, ihmisen ristiriitaisuuksia, historiaa, naiseutta, rahaa, kaksikulttuurisuutta, ekologisuutta, kärsimystä, menettämistä ja sovinnaisuutta. Vaikka kaikki menisi päin helvettiä, sinisestä taivaasta ja kukkien nuuhkimisesta voi silti nauttia. Tämä kaikki tehdään vahvalla kaunokirjallisella kontekstualisoinnilla. 

Esseekokoelmissa tyypillisesti muutamat esseet nousevat toisten yläpuolelle, ja niin on tämänkin teoksen kohdalla. Kirja lähtee vasta todella käyntiin feminismiä ruotivassa neljännessä esseessä, ja tuntuu, että tätä ennen Hosseini vasta lämmittelee. Vaikuttaisi siltä, että esseiden järjestyksessä on mietitty sopivaa “draaman kaarta”, jossa esseiden kiinnostavuus painottuu kirjan loppupuolelle. Hosseinin viimeinen essee nimittäin on kaikista onnistuin, hauskin ja oivaltavin, ja tuntuu siltä, että tämä viimeinen essee on kokoelman grande finale, jonka on määrä tuottaa vaadittava katharsis. 

Tie, totuus ja kuolema on lajiltaan henkilökohtainen kaunokirjallinen essee. Siinä kirjoittaja tuo oman persoonansa ja omat kokemuksensa teokseen ja kontekstualisoi ne kaunokirjallisin viittein. Laji on vaikea, sillä se vaatii valtavaa perehtyneisyyttä kirjallisuuteen ja yhteiskuntaan sekä hyvää itsetuntemusta. Jos näitä ei löydy, esseistiikka lipsahtaa helposti anakronismin ja epäuskottavuuden puolelle. Hosseinin teoksessa tällaiset sudenkuopat on vältetty. Kirja viliseekin niin kirjallisia, historiallisia kuin biologisiakin viittauksia sekä mainiota knoppitietoa ja pystyy samaan aikaan olemaan rehellisen tuntuinen. Esimerkiksi Aurinkokuningas Ludvig IV:n peräaukon sairauden hoitamisesta johtuvan kaljuuntuneisuuden perintö on huvittava yksityiskohta: 

“Viimeistä vaivaa hoidettiin niin runsaalla suoneniskennällä, että kuningas kaljuuntui. Siitä sai alkunsa Versailles´n hovin suureellinen peruukkimuoti, jonka seurauksena anglosaksisessa maailmassa tuomareilla on yhä päässään peruukki.” (s. 206) 

Koska tyyli on esseistin tärkeä työkalu, on kokoelman kirjoittaja panostanut tähän erityisesti. Hosseinin lause on puhdas, ja sitä on todella hyvä lukea. Lauseita on varmasti viilattu huolellisesti ja suurella pieteeetillä. Teksti soljuu eteenpäin kivuttomasti, ja suuresta informaation määrästä huolimatta lukuprosessi ei missään vaiheessa tunnu vaivalloselta tai puuduttavalta. Tyyliin liittyy myös hieno ylhäisen ja alhaisen, traagisen ja koomisen välinen liitto. Hekumalliset elämää ylistävät lauseet vaihtuvat hetkessä vulgaareihin ilmaisuihin ja heti tämän jälkeen saattaa tulla pakahduttavaa elämän järkyttävyyden kuvausta. 

Välillä Hosseinin kirjoitus menee jopa tietokirjamaiseen muotoon informaation suuren määrän vuoksi. Varsinkin kohdissa, joissa selitetään historiallisia faktoja auki, on vaikea huomata kaunokirjallisia elementtejä. Toisaalta essee on lajina kauno- ja tietokirjallisuuden välimaastossa, joten tällainen tietokirjamaisuus on sikäli perusteltua. Tietokirjamaisuuteen liittyy myös kirjoittajan ainoa ohjelmallisuus. Esseistiikka nimittäin saattaa olla hyvin tendenssimäistä, joista voidaan esimerkkinä mainita Koko Hubaran rodulliset kysymykset kirjoituksissaan tai ääritapauksessa Pentti Linkolan ekofasistiset esseet. Hosseinin ideologisuus on jokseenkin vasemmistolaista, mutta kirjan ohjelmallisuus liittyy oikeastaan vain historiallisten faktojen hyväksymiseen. Varsinkin esseessään “Etsivä löytää” kirjoittaja penää eurooppalaisilta arabialaisen kulttuurin vaikutuksen merkittävyyttä länsimaisen sivistyksen rakentumisessa, mikä onkin varsin perusteltua ja kiihkotonta. Tällainen näennäisen kiihkoton tyyli, jossa kirjoittaja pyrkii antamaan itsestään mielikuvan ikään kuin “tolkun ihmisenä” on tietenkin tietoinen tyylivalinta sekin, ja antaa kuvan kirjoittajasta eräänlaisena objektiivisena tarkkailijana, joka julistaa tuomioitaan muiden ihmisten yläpuolelta. 

Kokemuksellisuuden ja kirjallisen aineksen yhdistämisestä syntyy teoksen ydin. Tämä henkilökohtaisuus on samalla nautittavaa, mutta myös ongelmallista. Kaunokirjalliset viittaukset kirjassa ovat tarkkaan harkittua ja perusteellista, mutta henkilökohtaisuuden tuominen teokseen ei aina tätä ole. Hosseini nimittäin itse tuntuu halveksivan kirjailijassa samaistettavuuden ja oman itsensä tuomista teokseensa. Näinä autofiktion populaarisuuden aikoina sivistyneen esseistin tulisi kavahtaa kaikkea henkilökohtaisuutta. Mikäli samaistuttavuus tai lukijan olon saaminen mukavaksi ei ole kirjallisuuden tehtävä, kuten Hosseini väittää, niin millä tavalla märän villasukkaseksin ja arkisen nyhtökauramakaroonilaatikon tekemisen glorifiointi on perusteltua? 

“Nykyisiä “autofiktiona” markkinoituja romaaneja käytetään identiteetin vahvistamiseen. Ovatko kertojan kokemukset samaistuttavia? Sitten kirja on hyvä.” (s. 128)

Hosseini ei kuitenkaan ole henkilökohtaisuudessaan yksinäisessä seurassa suomalaisessa esseistiikassa. Kokoelman viimeisessä esseessä essee-minä tarkastelee oman perseensä räjähtämistä, ja siitä johtunutta kivuliasta peräaukon sairautta, samaa, josta Ludvig IV kärsi. Yksityiskohtainen kuvailu oman anatomian toiminnasta ja tällaisesta henkilökohtaisuuden tasosta tuo väistämättä mieleen esimerkiksi sittemmin persona non-gratana tunnetun Timo Hännikäisen äärihenkilökohtaisen Ilman-esseekirjan, jossa Hännikäinen kuvailee parisuhteesta ja seksistä poisjäämistä oman itsensä kautta varsin naturalistisesti ja poleemisesti. Henkilökohtaisuutta voidaankin pitää siis tehokeinona, jotta saadaan oma ajatus tuotua kirkkaammin esille. 

Kirjoittaja tuo luokkansa, seksuaalisuutensa, villasukkansa, nojatuolissa piereskelynsä ja anaalianatomiansa esseekokelmaansa. Ja pyrkimys on: ehkä pieni samaistumisen pohjavire kuitenkin? Vai samaistumiselle kenties irvailu. Kenties ei ole pyrkimystä lainkaan. Toisaalta tällainen epäjohdonmukaisuus ei sinänsä haittaa, sillä kyseessä on esseekokoelma. Hyvän esseen lähtökohdan ei tulisi ollakaan teleologinen, ei sen pidä pyrkiä mihinkään tiettyyn päämäärään tai ratkaisuun. Tommi Melenderin mukaan esseistin suurimpia hyveitä on eksyä aiheestaan. Ei esseen kuulu antaa vastausta mihinkään, vaan päinvastoin pyöriä aiheensa ympärillä rönsyillen. Olisikin mielenkiintoista lukea sellainen Tie, totuus ja kuolema, jossa essee-minä ei olisi kirjoittajan henkilökohtainen minä. Esimerkiksi Jyrki Lehtolan esseekirjoissa häivytetään täysin kirjailijan minuus, ja rakennetaan fiktiivinen hahmo, joka toimii essee-minänä. Tämä voi antaa esseistille jopa enemmän tilaa ja vapaammat kädet kirjoittaessa, mutta vaatii tietenkin mielikuvitusta. Kun essee-minä on joku muu kuin kirjoittajan henkilökohtainen minä, hän pystyy ikään kuin piiloutumaan tämän minän taakse, eikä näin ollen ole lukittu omaan identiteettiinsä. Näin se voi avata uusia mahdollisuuksia esseen parissa, vaikka henkilökohtaisuuden voimakeino poistuukin. 

Esseistin suhdetta minuuteen käsitellään kokoelman esseessä “Kuka minä olen?”, jossa pohditaan minuuden liikkuvuutta. Tämä liittyy ajankohtaiseen aiheeseen tekijän ja teoksen suhteesta toisiinsa. Kuinka paljon kirjan pitää kertoa kirjoittajasta itsestään ja onko tällä mitään merkitystä? “Miksi ketään kiinnostaisi kirja, kun voi upottaa hampaansa kirjailijan lihaan?” (s. 125) Tekijän erottaminen teoksesta on keskeinen asia nykyajan kulttuurisessa diskurssissa, ja esimerkiksi Antti Hurskainen katsoo esseessään Kirjasodan muistolle, että: 

“JOS kaunokirjakohuja vielä nähdään, todenmukaisuuden vaatimus on niissä tavalla tai toisella mukana. Sillä, kuka saa puhua kenenkin fiktiivisellä suulla ja mistä valta-asemasta, on ratkaiseva rooli 2020-luvun mahdollisissa kiistoissa. Jos omimisen ja representaatioiden verkostoon saadaan silmänkääntötempulla mukaan autofiktiota, padot repeävät ja kohu kohisee valkeana.”

Kyse on siis siitä, mikä on sovinnaista ja mitä pidetään totuutena. Ja ansaitsevatko jotkin teokset enemmän arvoa kuin niille nykyään annetaan, koska taiteen tekijät ovat historian saatossa sivuutettu ja marginalisoitu valtavirrasta? Esseekokelmassaan Hosseini sivuaa niin sovinnaisuutta kuin kirjallisuuskaanonin problematiikkaa. Miksi toisia kirjailijoita ylipäänsä nostetaan ylös, kun taas toiset unohdetaan täysin? Ennen marginaalissa olleiden ryhmien äänten esiintuominen on nykyään valtavirtaa. Esimerkiksi naisen olemassaolo ajattelevana subjektina fiktiossa on entuudestaan ollut huomattavasti vähäisempää, kuin mitä se nykyään on. Feminismi on osin korjannut tätä asiaa. Hosseini kuitenkin väittää, että koko feministinen ajattelu on jo meemiytynyt: Termistö otetaan suoraan tuontitavarana angloamerikkalaisesta kulttuurista, eikä mietitä, kuinka relevantteja ne ovat omassa kulttuurissa. Termistö ei rajoitu ainoastaan feminismiin vaan muihinkin pinnalla oleviin aiheisiin, ja esimerkiksi Hosseini itse ei halua käyttää sanaa “rodullistettu” ollenkaan, sillä se väistämättä määrittelee hänet johonkin tiettyyn lokeroon. 

“käsitteet ja asetelmat siirtyvät ympäristöstä toiseen ja ne omaksutaan vailla harkintaa, usein pelkkinä letkautuksina.” (s. 67)

Taistelu siitä, minkälainen kirjallisuus on kanonisoinnin arvoista on tärkeä keskustelu, mutta ehdottomuuden ja moraaliposeerauksen sijaan tulisi ymmärtää, että nämä niin sanotut “kirjasodat” ovat välttämättömiä kirjallisuuden kehittymisen kannalta. Konflikti synnyttää jotain uutta. Filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegelin ajatus teesistä, antiteesistä ja näiden yhteentörmäyksen aiheuttamasta synteesistä voidaan nähdä myös kirjallisen kentän kontekstissa. 

“Kiistat kaunokirjallisuudesta eivät tuhoa monumentteja, ne luovat niitä. Kun moraalinvartija ja kirja kilpailevat, kirja voittaa” (s. 81)

Hosseinin mukaan kaunokirjallisuuden tehtävänä ei ole tehdä lukijan oloa mukavaksi. Joskus kirjallisuus synnyttää päinvastoin hyvin epämiellyttäviä tuntemuksia. Tästä syystä “Klassikkoja on helppo läpsiä,” sillä niiden maailmankuva saattaa olla nykyihmisestä ongelmallinen, ja tuottaa näin kiusallisia tuntemuksia. Kirjailijan tehtävä ei kuitenkaan ole antaa absoluuttista totuutta lukijalle, valmiiksi pureskeltuna.    

Totuudenjälkeisen ajan yleisö etsii totuutta väärästä paikasta: ei teoksen sanomasta, vaan siitä, mitä tekijän katsotaan edustavan” (s. 132) 

Kaunokirjallisuuden tulkitseminen ja sen kontekstualisointi nykypäivään on haastavaa, mutta onnistuessaan se tuottaa hyviä oivalluksia. Esseessä Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma käsitellään luokkayhteiskuntaa ja parinmuodostamista. Onko yhteiskuntaluokilla ja varallisuudella enää merkitystä seurusteltaessa, kuten oli Jane Austenin aikaan? Vaikka materiaalinen ja henkinen pääoma ei määrittele suoraan kumppanin valintaa, on nykyään muotia puhua rahasta. On syntynyt kokonainen media-ala, jossa käsitellään ainoastaan varallisuutta ja sijoittamista. Jokainen tuntuu olevan sijoittaja, ja se joka ei hoida talouttaan hyvin tai ole edes kiinnostunut raha-asioista nähdään kummajaisena. Vaikka kumppani ei olisikaan varakkaasta perheestä, monelle tuntuu olevan tärkeää se, että on kouluttautunut ja hoitaa taloutensa kunnolla. Sijoitusinnostuksesta syntynyt Instagram-influensserien muodostama yhteisö on hyvää bensaa liekkeihin kyynikolle, joka heittäisi tähän väliin legendaarisen anekdootin taksikuskien sijoitusvinkeistä ja talouden romahtamisesta. 

Hosseini ottaa kynsiinsä nimenomaan naisten emansipaation ja rahan liiton. Vaikka sijoituspuheessa olisi kuinka feministinen eetos tahansa, kyseessä on silti kapitalismin viitekehykseen perustuva armoton kilpailu. Yhteiskuntaluokkaesseessä kirjoittajan hampaisiin joutuu toimittaja Julia Thurén ja hänen kirjansa Kaikki rahasta, jossa opastetaan olemaan joka kuukausi varakkaampi kuin edellisessä kuussa. “Kaikki rahasta on tatcherismia lempeänä tofuversiona.” (s. 104) kuten Hosseini piikikkäästi asian ilmaisee. Rahasta on hyvä puhua, mutta rikastumisesta ja rahasta puhuminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Kirjoittaja peräänkuuluttaakin maailman tarkastelua laajemmasta perspektiivistä. Olisi hyvä keskittää huomionsa muuhunkin kuin omaan napaansa.  

 “Mutta kiinnostuksen pitäisi kohdistua siihen, miten raha kytkeytyy laajempiin reaalimaailman kehityskulkuihin, vaurauden ja vallan jakaantumiseen, ei vain omaan elämään.” (s. 120) 

Kyseessä on myös yltiöindividualistisen ja hedonismia korostavan kulttuurin kritiikki. Influensserien näkökulma rahaan on yksilössä eikä yhteiskunnassa. Sosiologi Kristiina Brunilan mukaan yhteiskunnan minäkeskisyyden voi huomata tavasta, jolla media käsittelee pinnalla olevia aiheita. Itsetutkiskelu nähdään tärkeämpänä kuin tutkiskelu ylipäätään.

“Niin, jos lehtiä lukee, niin kyllähän psykologeista ja terapeuteista tuntuu tulleen asiantuntijoita ihan kaikissa asioissa. Olipa kyseessä yhteiskunnallinen ongelma tai mikä vain, niin aika harvoin meillä haastatellaan sosiologeja tai filosofeja tai vaikka kulttuuriantropologeja.” (Kristiina Brunila, Image, 2021) 

Nykyajasta Hosseini on kuitenkin sikäli tyytyväinen, koska elämä luokkien välissä mahdollistaa asioita, jollaisista Austenin maailman ihmiset eivät olisi voineet haaveillakkaan. Toisaalta hän myös hyvän ja elitistisen esseistin tyyliin halveksii keskiluokkaisuuttaan, ja ihmettelee, miten se on tunkeutunut ylimistönkin pariin. 

“Kaikki haluavat kuulua ylempään keskiluokkaan, jopa sen yläpuolella olevat. “We are all bourgeois now”, lauloi Paul McCarthy, ja väitteen osoittaa todeksi ainakin Ison-Britannian prinssi Harry Oura-älysormuksineen. Miten onnetonta, ettei edes englantilainen aristokraatti pysty järjestämään itselleen elämää, jossa ei joudu laskemaan askeliaan ja mittaamaan untaan kuin joku suomalaisen keskijohdon konsultti!” (s. 112) 

Vaikka tasa-arvo on tavoiteltava asia, se kuitenkin latistaa kulttuuria tietyllä tavalla.  Tässä voi huomata esseistiikkaan liitetyn elitsimin painolastin. Kaunokirjallisen esseistin vihollinen on banalismi ja ystävä arroganssi. Sekä Antti Nylén että Tommi Melender ovat sanoneet, että esseistiikkaan kuuluu väistämättä elitismi, sillä kirjoittajan on hallittava sekä tyyli että aineistonsa perusteellisesti, ja lukija, joka on eksynyt esseistiikan pariin on väistämättä lukenut jonkin verran. Näin se automaattisesti sulkee suuren osan potentiaalisista lukijoista ulkopuolelleen. 

Myös Hosseinista kirjoittajana saa elitistisen ja arrogantin kuvan, mutta hän ei toisaalta myöskään peittele sitä itse ollenkaan. Kirjassaan hän mainitsee, kuinka hän tyytyväisenä lukee omia lauseitaan jälkikäteen. Hän myös kommentoi ahkerasti sitä, kuinka joissakin kirjoissa ja teoksissa nostetaan kirjailijan moraalisesti hyviä ajatuksia jalustalle, kuten kohdassa, jossa hän ihmettelee erään runoteoksen takakansitekstiä: 

“Katso vaikka Maria Matinmikon Kolkan (2019) takakansitekstiä. Sen mukaan lukijalla on käsissään ‘filosofinen ja feministinen teos’, joka on ‘ajankuvaa, seremoniaa, valkoista itsekritiikkiä.’ 

  En väitä etteikö Kolkka olisi näitä asioita, ja Matinmikon lyriikka on vakuuttavaa, kuten aina. Mutta onhan tuo takakansiteksti kiusaannuttava. Osta tämä kirja, niin olet hyvien puolella!” (s. 86) 

Kuinkakohan paljon Hosseinia hävettää joka kerta, kun hän ottaa käteen kirjansa, ja lukee sen takakansitekstin, jossa hehkutetaan hänen “omintakeisia ja älyä läikkyviä esseitä.” Osta tämä kirja, lue se huolellisesti ja tee siitä kenties kirjallisuuskritiikki, niin olet älyn, sivistyksen, laaja-alaisuuden ja originellisuuden puolella! 

Vaikka Hosseinin arvostelu muita ihmisiä kohtaan on välillä kiusaannuttavaa, on kuitenkin arvostettavaa, että hän uskaltaa esittää mielipiteensä vaikeistakin asioista. Suoruuden pyrkimys viedään äärimmilleen vulgaarisissa sairauksien kuvauksissa, jossa kritisoidaan yhteiskunnassa olevaa sairauksien hierarkiaa. Kirjoittajan mukaan hänen anaalivaivansa ei ole samalla sosiaalisen normiston tasolla kuin esimerkiksi rintasyöpä. Rintasyövastä on helppo tehdä Roosa nauha -kampanjoita, ja siitä puhuminen on trendikkäämpää kuin monista muista sairauksista. Tällaisen yhteiskunnassa olevan sovinnaisuuden kritisoiminen on herkullista. Harva julistaa eritteiden ja groteskien seksiaktien ja genitaalivaivojen puolesta. Samantyyppistä kritiikkiä oli eräässä South Park -jaksossa, jossa Cartman saa HIV:en. Hän suuttuu, koska ketään ei nykyään enää kiinnosta muu kuin syöpä, koska se on coolimpi kuin AIDS. “Ottaisin syövän nykyään mielummin kuin AIDSin”, lentoemäntä sanoo Cartmanille. Sairauksista on siis tullut yksi lifestylen osa-alue. 

Kirjoittajan ajoittaisesta ylimielisyydestä ja kirjassa olevasta samaistettavuuden kritiikin epäjohdonmukaisuudesta huolimatta esseekokoelma tarjoaa välillä erinomaista havainnointia maailmasta. Minuuden problematiikasta viis, mutta kukaan, joka on koskaan menettänyt jotain kallisarvoista elämässään ei voi olla pakahtumatta ”Menetyksen ammattilaiset” -esseestä, jossa käsitellään kirjoittajan veljen kuolemaan liittyvää surua: 

Jos veljeni ei olisi kuollut, hän olisi täyttänyt tänä vuonna 33. Haluaisin kuvitella, millainen ihminen hänestä olisi tullut, mutta en pysty. 

 Hänen poissaolonsa, hänen olemattomuutensa, on totaalista. 

 Ei ole mahdollista ajatella menetyksen ulkopuolelta.

 Siitä kaikki alkaa, siihen kaikki palautuu, ja niin tulee olemaan aina. (s. 180) 

Jos oma elämä on näin suuren tuskan ja kärsimyksen sävyttämää, voiko kirjailijan mielikuvitus synnyttää mitään traagisempaa? Onko ylipäätänsä olemassa puhtaan narratologista ihmismieltä, joka synnyttää tyhjästä tarinallisen maailman? Ehkä elämä itsessään on niin äärimmäistä, hurjaa ja absurdia, että mitään sen ulkopuolella olevaa on mahdotonta ajatella.     

“Aina kun olen jotain yrittänyt on elämä näyttänyt itsensä niin ylivoimaisena, luonnollisena ja tyhjentävästi ettei tunnu mahdolliselta keksiä mitään sen vertaista” (Jouko Turkka, Aiheita) 


Ilmo Muuronen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s