Rakkautta ja assimilaatiopolitiikkaa

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula
Romaani, 314 s.
Otava, 2021

“Mereltä puhaltaa raaka tuuli, se työntyy vaatteiden alle, ja puhallus puhallukselta haamukipu kasvaa, kaikissa maailmoissani on kylmä.” (s. 21)

Kaksi juuriltaan revittyä ihmistä kohtaavat sattumalta jäätiköllä, tuuli kuljettaa toisen luo ja syttyy lyhyt, mutta intensiivinen romanssi. Toisessa ajassa pariskunta adoptoi lapsen, joka on heidän tietämättään lyhyen elämänsä aikana jo kerran julistettu kuolleeksi. Inkeri Markkulan toisinkoisessa korostuvat niin alkuperäiskansojen kaltoinkohtelu, oman henkilöhistorian tuntemisen merkitys kuin pohjoisen luonnon kauneuskin. Samalla teos on kuvaus mahdollisesta, mutta kaupunkilaiselle kaukaisesta luontosuhteesta ja ilmastonmuutoksen jo näkyvistä seurauksista pohjoisella maapallonpuoliskolla.

Jäätikköä tutkiva fyysikko Unni on etääntynyt saamelaistaustastaan, elänyt vasten tahtoaan äitinsä luona kaupungissa. Vietettyään kesät isänsä luona pohjoisessa hän on löytänyt luonnosta paikan, jossa saa olla vapaa muiden katseilta ja arvostelulta. Unni lähtee tutkimusmatkalle Baffininsaarelle Kanadaan, Penny-nimiselle jäätikölle. Hän kohtaa matkallaan Kanadassa syntyneen, mutta Tanskassa varttuneen Jonin, joka puolestaan on lähtenyt Kanadaan juuriensa selvittämiseksi. Olosuhteiden vuoksi Unni joutuu lähtemään kotiin, mutta vuoden päästä hän yrittää löytää Jonin uudelleen.

Jonin tarinan kautta avataan Kanadassa 1960-1980-luvuilla tapahtunutta assimilaatiopolitiikkaa. Kuten Markkula kirjan jälkipuheessa kertoo, Sixties scoop on ajanjakso, jolloin noin 20 000 alkuperäiskansojen lasta vietiin vanhemmiltaan väkisin synnytyksen yhteydessä ja annettiin adoptoitaviksi valkoisiin hyväosaisiin perheisiin. Suomessa valtaväestö etäännytti saamelaiset lapset kielestään ja kulttuuristaan sijoittamalla heidät kouluihin kauas kotoa. Koulusta kotiin pääsi mahdollisesti vain loma-aikoina ja saamea myös kiellettiin puhumasta.

Romaanissa kertojat ovat äänessä vuorotellen ja kerrallaan kohtuullisen pitkäjaksoisesti. Näin avataan uusia kerroksia ja täydennetään edellisen kertojan tarinaa, sillä kaikilla henkilöillä on edes etäinen yhteys toisiinsa. Välillä ääneen pääsevät Jonin adoptioäiti Helen sekä biologinen äiti Alasie, joilla on ikään kuin tarinan reunoja valottava funktio. Vaille omaa ääntään jää vain Jonin biologinen isä Nilak, joka on läsnä romaanin monissa vaiheissa.

Romaani alkaa luvulla, jossa Jon hyppää katolta. Ilmastoteema, sotkuiset ihmissuhteet ja kohtaus talon katolla vievät ajatukseni Elina Hirvosen romaaniin Kun aika loppuu (2015). Molempia teoksia on kiittäminen ilmastovalveutuneista ja -aktiivisista henkilöhahmoista. Maa joka ei koskaan sula on helppolukuinen ja vetävä, jopa viihteellinen. Se muistuttaa myös norjalaisen Maja Lunden ilmastokvartetin tyyliä: lyhyitä lukuja ja toisiltaan kadonneita ihmisiä. 

Sivullisia ihmisiä

Teoksessa Unni pääsee ääneen sekä lapsena että aikuisena, ja hän toimii minäkertojana. Jonin ja Helenin osuuksia puolestaan kuvataan kolmannessa persoonassa. Vuodet ja fokalisoijat vaihtelevat, mutta lukija voi luottaa siihen, että seuraava kertoja tarjoaa vastauksen epäselvyyksiin. Aukkoisuudesta kuitenkin kirkastuu se, miltä assimilaatiopolitiikka ja etäisyys omiin juuriin voi kirjallisuudessa näyttää ja tuntua. 

Romaanin hahmot sekä lukija saavat tarinoiden aukkokohdille vastaukset teoksen edetessä, mutta todellisuudessa monet jäävät ilman vastauksia loppuelämikseen. Tanskassa asuessaan Jon saa osakseen ihmetystä, jopa eksotisointia poikkeavasta ulkonäöstään johtuen. 

“Miksei kukaan tajunnut, että se mikä oli ilmeisintä kaikille muille, silmät, hiukset, poskipäät, huulet, kasvojen muoto, oli vierainta hänelle itselleen. Ja kuitenkin, niihin piirteisiin hänen minuutensa liian usein pysähtyi, niistä piirteistä kaikki odotukset syntyivät.” (s. 95)

Kipeällä, mutta ilahduttavalla tavalla kaikki henkilöt ovat altavastaajia ja ahtaalle ajettuja. Nilak ja Alasie eniten siksi, koska ovat kulttuuristaan johtuen vähemmistöä ja joutuneet eri kylän kouluun, jossa äidinkieltään ei saa käyttää. Jon ja Unni kasvavat paikassa, jossa kokevat niin sosiaalisesti kuin kulttuurisesti olevansa erilaisia ja vääränlaisia. Hahmot samaistuvat eläimiin, joiden elossa säilyminen on hyvistä piiloutumistaidoista kiinni. 

“Taivas pojan yläpuolella oli tummansininen, ja poika näytti veltolta, miehet pitelivät häntä pystyssä. Syksy oli puhaltanut varvut punaisiksi jo, maaruska hehkui pojan jalkojen alla ja Alasie ajatteli lintuja, jotka yrittivät pelastautua tekeytymällä kuolleiksi.” (s. 215)

Kuivakalalta maistuva kieli

“Siinä missä jäätä kuvattiin oudon vähin sanoin, tarvittiin silan selittämiseen sanoja lauseiden verran, ja sanojen mukana maailma muuttui vähän kerrallaan.” (s. 227)

Romaanissa kuvataan Jonin biologisten vanhempien Alasien ja Nilakin yhteistä lapsuutta asuntolakoulussa ja tutustumista myöhemmin uudelleen nuorina aikuisina. Näissä osuuksissa kertoja käyttää suomenkielisten sanojen yhteydessä myös heidän äidinkielensä, inuktitutinkielisiä sanoja, joille on kirjan lopussa sanasto. Inuktitutinkieliset sanat virkkeiden lomassa terävöittävät sitä, kuinka huonosti muut kielet, tässä tapauksessa englanti, onnistuvat kuvaamaan heidän kulttuurinsa elämäntapaa ja rikasta kahdeksan vuodenajan luontokäsitystä kaikkine vivahteineen. 

“Kinos on juuri sopivan pehmeä, aqiluqaaq, ja nopeasti sen sisään kovertuu sukkulamainen luola.” (s. 219) aquiluqaaq (‘pehmeä lumikinos’)

Varsinkin lapsi-Alasien fokalisoimissa osuuksissa inuktitutin aistirikkautta kuvataan onnistuneesti. Teoksessa esitetään lukuisia tarkkoja havaintoja, jotka ovat paitsi kauniita myös tiedollisesti arvokkaita. 

“Minä kuvittelen miltä kieli maistuu. Englanti maistuu samalta kuin kuivakala. Mutta meidän kielemme, se maistuu kääpiömustikoilta ja maarianheinältä, ja se tuoksuu myös, pajun kuorelle ja karibunnahalle, lumelle ja jäälle.” (s. 221)

Teoksessa on paljon helmiä, mutta harmillisesti myös paljon täytteeltä tuntuvaa tekstiä. Tunne täytetekstistä voi kummuta myös romaanin monista suurista teemoista, joista lukijana valitsee yhden tai kaksi, joiden tarkasteluun sitoutuu. Vaikka kielen ja maailman hahmottamisen suhdetta kuvattiin Alasien ja Nilakin yhteydessä paljon, se ei ikään kuin limittynyt osaksi muuta tarinaa. Myös esimerkiksi Unnin koulukiusaamistaustaa käsitellään melko lyhyesti. Kaikki nopeatkin huomiot jättävät tarinaan kuitenkin kerroksensa, vaikkei aiheisiin palattaisi enää myöhemmin. Kerroksellisuus on lopulta realistinen ja toimiva tehokeino, jolla romaani voi muotokeinoin vahvistaa eksymisen teemojaan.

Paikoin vetävän juonen taustalla oleva ajatusprosessi tuntuu liian läpinäkyvältä. Juonipaljastuksia tekemättä, asiat loksahtavat paikoilleen hieman liian sopivasti ja uskomattomia sattumuksia on tarpeettoman paljon, vaikka monesti keskeneräisyys ja selvittämättömyys vaikuttaisivat lukijaan voimakkaammin kuin ennalta-arvaavattavuus. 

Luonnonvoimia

Teoksen kieltä ohjaa luonnon liikehdintä. Henkilöiden mielenmaisema, teoksen yleinen tunnelma ja jopa osittain henkilöiden toiminta romaanin maailmassa kumpuaa luonnosta. 

“Tämä tuuli ei pidä minusta, hän ajattelee. Mutta seuraavana päivänä tuuli heittää Unnin hänen ovelleen ja kasaa lumivallin uloskäynnin eteen, eristää heidät muusta maailmasta.” (s. 111)

Luonto nousee toimijaksi, tulee tilanteiden väliin ja muuttaa tapahtumien kulkua. Kun tuuli kasaa lumivallin, Unni ja Jon jäävät Jonin asuntoon yli viikoksi ja heidän ihmissuhteensa syvenee. Luontoon yhdistetään hieman ihmismäisiä piirteitä (“tämä tuuli ei pidä minusta”) sekä ihailua ja ihmetystä. Varsinkin jäätikön ja sen alla virtaavien jokien ääniä tulkitaan ikään kuin kommunikaation välineenä jäätikön ja ihmisen välillä. Virtaavien jokien ääni on Unnista maailman kaunein laulu. 

“Tiedän, että liikkuessaan jäätikön kerrokset pitävät monenlaista ääntä, ne ulisevat, murisevat ja paukkuvat. Mutta juuri nyt jäätikkö on hiljaa ja antaa minun kulkea pintaansa pitkin. Se on ollut tällä paikalla satoja tuhansia vuosia, ja joskus minusta tuntuu, että minun kairani ja jääpiikkini huvittavat sitä. Sillä niin kylmä ja järkähtämätön kuin se onkin, vaikuttaa siltä kuin se olisi elossa.” (s. 12)

Jäätikkö on kuin taustakangas, jota vasten tapahtumat näytetään lukijalle. Toki se joskus pitää meteliä, mutta hiljenee kuuntelemaan ihmisten ihmisille niin surullisia, mutta planeetan mittakaavassa niin pieniä murheita. Jäätikkö on romaanin ihmissuhteille vaativa, mutta puhdas ja kaupunkeihin liittyvistä sosiaalisista normistoista vapaa tapahtumapaikka. Vasten valkoista taustaa rikkinäisten ihmisten kipu, koti-ikävä piirtyvät näkyviin terävästi.

“Penny makaa vuorten välissä, eikä jään hajoamista näe, sen voi vain kuulla.

Jon katselee jäätikköä, valkoista, hiljaista, kylmää jättiläistä. Kuva kaatuvasta rekasta katoaa ja sisuksiin hulahtaa äkkiä lämpö. 

Olen ollut täällä joskus kauan sitten, ihan varmasti olen.” (s. 125)

Unni on kiinnostunut jään kerroksista ja siihen varastoituneesta tiedosta. Jään arkeologia yhdistyy kuultuihin tarinoihin, identiteetin kerroksiin, jonkinlaiseen eri kansojen kulttuuriseen muistiin. Luontoa tarkkailemalla voimme tarkkailla omaa toimintaamme. On selvää, että jäätikkö edustaa myös kuluvaa aikaa ja ilmastokellon tikitystä. Jäätiköstä kuuluva melu kuulostaa äkkiä avunhuudolta.

Kulttuurin ja ilmaston kohtaamisesta

Unni lukee tuntikaupalla tietoa pakkosuomalaistamisesta, kallonmittauksesta ja uusien karttojen piirtämisestä, muistelee isoäitinsä puhumaa pohjoissaamea. Saamelaisten kaltoinkohtelu on käynyt Unnille päivä päivältä selvemmäksi, mutta aihetta on lähes mahdoton nostaa keskusteluun isän kanssa.

“– Ja kuitenkin, sen jälkeen kun olin lukenut ja kuvitellut, mietin omia ihmisiäni kaikkialla, Tromssassa, Angelissa, Kiirunassa, Tukholmassa, Jokkmokkissa, Utsjoella, Oslossa, Nunnasessa, Näätämössä, Murmanskissa tai missä ikinä, kaikkia heitä jotka nousivat uuteen päivään ja lähtivät paimeneen, kalaan, yliopistolle, sairaalaan, toimistoon, kauppaan tai mihin tahansa, kulkivat tunturikoivikoissa, jäätiköillä, kairoissa ja kaduilla ja lauloivat iltaisin lapsilleen kaikilla saamenkielillä.

Me olemme yhä olemassa, isä, halusin sanoa. Sinä ja minä, ja me, kokonainen kansakunta, kaikesta huolimatta me olemme täällä yhä.” (s. 285)

Kaikki saamelaiset ja inuiitit, missä ikinä he ovatkaan. Markkulan romaanissa he ovat lähinnä jäätiköllä ja elävät luonnosta. Yhdeltä lukukantilta teoksessa esitetään stereotyyppinen kuva alkuperäiskansoista, sellainen jota voi ja pitää rikkoa. Kirjan lähdekirjallisuuslista on kuitenkin perehtyneisyydessään vaikuttava ja pitää sisällään sekä biologista että alkuperäiskansojen tutkimusta. Yksi lähdeteoksista on Kukka Rannan ja Jaana Kannisen Vastatuuleen (2019). Teoksen osiossa “Mitä on saamelaisuus?” painotetaankin, että vaikka saamelaiskäsitykseen liitetään selkeästi luonto ja porotalous, myös kaupungissa saamelaisuuteen kasvaminen on täysin mahdollista. (Ranta & Kanninen, 2019) 

Teosta luonnehtiessa yksiulotteista saamelaiskuvaa parempi ilmaus lienee etäinen saamelaiskuva. Se on totta myös romaanin maailmassa, sillä Unnin suhde saamelaisuuteen on muistojen, isän ja itse kerätyn tiedon varassa. Kirjan maailmassa ollaan ikään kuin kahden teeman: ilmaston lämpenemisen ja esimerkiksi saamelaisuuden kohtauspisteessä. Pyrkimyksenä tuntuu olevan kuvata laajemmin saamelaisten kohtaamia ongelmia, ensin assimilaatiopolitiikasta ja sitten pohjoisessa nopeasti näkyvistä ilmastonmuutoksen vaikutuksista, jotka haittaavat esimerkiksi elinkeinonharjoittajia. Tästä verona se, ettei romaani saavuta kaikilla osa-alueilla toivottavaa yksityiskohtaisuutta ja representaatiota. Lopulta, kuten minkään asian tuntemuksessa, ei kannata tyytyä yhden teoksen tarjoamaan antiin. Markkulan teos tarjoaa yhden kuvan, ja onnistuu erityisesti ilmastoaihelmissaan.

Ilmastokirjallisuuden näkökulmasta romaani ikään kuin vakiinnuttaa ilmastonmuutoksen osaksi teoksen kuvastoa. Kirjan henkilöt ovat huolissaan sulavasta jäätiköstä, mutta aiheesta ei maalata sen suurempaa dystopiaa eikä jääkarhujen hukkumisella mässäillä. Ilmastokriisin näyttäminen tällä tavoin kuulostaa julmalta hätätilan sivuuttamiselta, mutta toisaalta Markkulan teos pakottaa sen osaksi tavallista arkeamme eikä anna lukijan hävitä eskapistisiin scifi -teoksiin.

“Räkkä saapuu, mustikat kypsyvät ja hillatkin, ja me laitamme merkille polttiaisten tulon ja seuraamme sudenkorentojen tanssia kylmän joen yllä.” (s. 52)

Markkulan teoksen lohtu on nopeissa kuvissa hilloista ja vuorenhuipusta. Sitten, vääjäämättä pala jäätikköä humpsahtaa mereen ja ahdistus säilyy, siirtyy kirjan kansien välistä olohuoneeseen ja kaupunkiasunto tuntuu kolkolta kammiolta. Tämä kaikki huolimatta siitä, ettei ilmastokriisi ole teoksen välittömin teema. Arktiset alueet ovat itsessään niin merkityksillä latautuneita, ettei ehkä yksikään sinne sijoittuva teos voi enää sivuuttaa ilmastoaiheen käsittelyä. Kauniin luontokuvauksen lukemiseen kytkeytyy pelko ja tieto monimuotoisuuden häviämisestä. Ahnehdin teoksen loppuun, jotteivät ne ehdi kadota kokonaan.

Helmi Nöjd

LähteetRanta K. & Kanninen J. 2019. Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Helsinki: S&S

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s