Tirkistelyä ihmisen syvimpään ja salattuun

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista
Novellikokoelma, 278 s.
Siltala, 2021

“Todellisuuteen voi luottaa.

Todellisuuteen täytyy voida luottaa.

Mitä järkeä tässä muuten on?” (“Alkukantaisia aavistuksia” s. 68)

Marko Järvikallaksen novellikokoelma Sano jotakin kaunista (jatkossa SJK) pitää sisällään kymmenen novellia, jotka lähtevät käyntiin arkisesta, edeten ripeästi kohti jotakin outoa, jopa yliluonnollista. Jokaisessa novellissa on omat henkilöhahmonsa, jotka eroavat niin iältään, sukupuoleltaan kuin lähtökohdiltaankin. Päähenkilöitä kuitenkin yhdistää nykyihmisen individualistinen yksinäisyyden kokemus. 

Novelleille on yhteistä myös, että päähenkilöä ei nimetä – lukuun ottamatta teoksen viimeistä novellia, “Pieni levähdys”, jossa päähenkilö esitellään seuraavalla tavalla: “Mies – olkoon hänen nimensä Ismo, se on hyvä nimi, tuskin kenelläkään on vastaan väittämistä –” (s. 243). Hahmon nimi ei tässäkään ole merkittävä, eikä mitä todennäköisimmin edes hänen omansa. Nimeämättömyys luo kiinnostavaa kontrastia niihin äärimmäisen tarkkoihin yksityiskohtiin, joita henkilöhahmoista opitaan. 

SJK nostaa tapetille henkilöhahmojen pimeimmät hetket – sen, mitä he kaikkein syvimmin haluaisivat pitää salattuna. Lukija pääsee ikään kuin tirkistelemään hahmojen elämää ikkunalasin takaa: Lähtöasetelma näyttää normaalilta, mutta mitä pidempään tilannetta tarkkaillaan, sitä enemmän outouksia on huomattavissa. Esimerkiksi kokoelman ensimmäisen “Naapureiden” pari vaikuttaa aluksi tavalliselta, herttaiselta avioparilta, joka päättää hankkia valvontakamerajärjestelmän kotiinsa tarkkaillakseen uuden koiranpennun yksinoloa. Harrastus muuttuu kuitenkin nopeasti häiriintyneeksi, kun pari pyrkii järjestämään itselleen yhä mielenkiintoisempaa katsottavaa: ensin kutsumalla naapurin nuoremman parin kotiinsa illanviettoon, sitten lavastamalla tilanteita, joissa he pääsevät näkemään nuoren parin kommunikoivan esteettömästi keskenään. Kerättyään tarpeeksi vaikuttavaa lähdemateriaalia, alkaa päähenkilöpari itse näyttelemään nuoren parin välillä kuvattuja kohtauksia.

“Naapurit” on oiva aloitus kokoelmalle, sillä onhan teoksen lukija lähes rinnastettavissa novellin tirkistelevään pariskuntaan – kuten he tarkkailevat naapureitaan nähdäkseen hetkiä, joissa kulissi purkautuu ja ihmisen salattu minuus nousee esiin, tekee lukija samaa näitä ihmisen heikkouksia ja perversioita kuvaavaa teosta läpi kahlatessaan. Tirkistelyteema ei rajoitu ensimmäiseen novelliin, vaikka onkin siinä eksplisiittisimmin tuotu esiin. “Palohälytys kello 14.08”:n päähenkilö asettaa matkakumppaninsa käytetyn lautasliinan huulilleen tunteakseen läheisyyden illuusion, ja “Pienen levähdyksen” Ismo tarkkailee vaimoaan vieraan talon ikkunan lävitse, masturboiden. Samalla lukijan voi ajatella syyllistyvän samanlaiseen tirkistelyyn, näkiessään teoksen henkilöhahmot heidän heikoimmalla, yksityisimmällä hetkellään.

Keinotekoinen identiteetti pelastusrenkaana modernissa maailmassa

SJK tarkastelee oivallisesti niitä keinoja, joiden kautta rakennamme identiteettiämme. Teoksen henkilökuvaus on hyvin orgaanista – henkilöhahmot oppii tuntemaan pienten tiedonmurusten kautta, joita matkan varrelle ripotellaan, samoin kuin tutustumme ihmisiin oikeassakin elämässä. Saamme esimerkiksi tietää, että “Palohälytys kello 14.08” -novellin päähenkilö on kasvisruokailija, joka kerää lp-levyjä, mutta ei voi sietää livemusiikkia. “Eksyneiden” poika harrastaa myös musiikkia, tarkemmin ottaen kitaran soittoa. Nämä tiedonjyväset ovat ehkä pieniä, mutta selvästi henkilöhahmoille itselleen tärkeitä. Minäkuva rakentuu kiinnostuksenkohteiden kautta, ja niiden tuominen esiin on tärkeää.

Mutta mitä käy kun omat ominaisuudet ja kiinnostuksenkohteet eivät tunnu riittäviltä siihen performatiiviseen minuuteen, jonka kautta kartoitamme paikkaamme maailmassa? Olisiko silloin helpompaa olla joku muu? Joku valovoimaisempi, pidetympi, kiinnostavampi ihminen? 

Tätä päättävät kokeilla muun muassa “Alkukantaisia aavistuksia” ja “Kaikki on taas hyvin” -novellien päähenkilöt. “Alkukantaisten aavistusten” äidillä on pakkomielteinen kiintymyssuhde aikuiseen poikaansa, joka palaa kotiin kipeän eron jälkeen. Poika suhtautuu välttelevästi ja kiittämättömästi äitiinsä tämän hoivayrityksistä huolimatta. Vastarakkaudesta haaveileva äiti löytää pojan tavaroita tonkiessaan tämän ex-tyttöystävän juhlamekon, joka osoittautuu tietynlaiseksi lohdun lähteeksi. Ex-tyttöystävä Pihla on kaikkea, mitä äiti ei ole – säkenöivä, kiinnostava ja muodokkaan haluttava, siinä missä äiti kokee itsensä “laihaksi, lanteettomaksi tikuksi” (s.65). Mikä tärkeintä, on Pihla pojan pyyteettömän rakkauden ja ihailun kohde.

“Hän voisi lihottaa itseään. Alkaa syömään kaikkea sellaista minkä tietää kerryttävän kiloja. Söisi yöllä, pitäisi päiväkirjaa ruokamääristä, kaloreista. Lopulta istuisi mekkoon. Kasvaisi sen kokoiseksi, oloiseksi, riittäväksi.” (s. 65.)

“Alkukantaisten aavistusten” nainen päättää kuitenkin itsensä muuttamisen sijaan muokata mekosta itselleen sopivan. Mekon valmistuttua hän pukeutuu siihen, laittautuu, lähtee keskustaan esittäytymään uudessa persoonassaan. Lopputulos ei kuitenkaan ole yhtä tyydyttävä kuin nainen olisi voinut toivoa. Mekko ei ole vain mekko, vaan osa Pihlan identiteettiä, jonka nainen ryövää hetkeksi itselleen. Tässä valheellisessa ulkokuoressa esiintymiseen liittyy häpeää, paljastetuksi tulemisen pelkoa. 

Myös “Kaikki on taas hyvin”-novellin minäkertoja pukee ylleen toisen identiteetin, vaikkakin kokonaisvaltaisemmin. Minäkertojan kaksoissisko Saana kuolee yllättäen, ja surutyön keskellä minäkertoja yrittää opetella tuntemaan viime vuosien aikana hiukan etäiseksi jääneen siskonsa uudelleen. Saana on aina ollut kaksosista suositumpi, rohkeampi ja pidetympi, huolimatta siitä että tytöt ovat keskenään identtisiä. Nyt Saanan kuoltua sisko kuin huomaamattaan ajautuu esittämään kaksostaan, saadakseen maistaa osan ihailua, josta hän on aina jäänyt paitsi. 

Roolileikki alkaa viattomasti, mutta SJK:lle tyypilliseen tapaan äityy nopeasti kohti outoutta. Sisko kokeilee ylleen Saanan vaatteita, leikauttaa ja värjää hiuksensa samanlaiseksi kuin Saanalla, kuuntelee tämän omistamia levyjä ja hiljalleen muuttaa asumaan Saanan asuntoon, joka oli tarkoitus laittaa myyntiin. Hän menee roolileikissään niin pitkälle, että alkaa tapailemaan Saanan vanhaa kumppania, joka ei vielä tiedä tämän kuolemasta. Leikki on vaarallinen – onhan kyseessä identiteettivarkaus, mutta tämä toisaalta tekee siitä yhä jännittävämpää. Sisko kietoutuu valheiden verkkoon, josta ei pääse irrottautumaan. Lopuksi ei ole aivan selvää, mistä Saana alkaa ja mihin sisko loppuu, edes hänelle itselleen. 

Minut nähdään, siis olen

“Hän istuu bussin etuosassa. Elokuvan kohtaus on sama: nainen matkalla jonnekin. Mutta takki on nyt ylös saakka kiinni napitettu. Kiihkeä odotus on muuttunut haikeaksi toteamukseksi. 

Voiko elämä olla haikea toteamus? 

Jos niin, millainen?

Millainen toteamus on hänen elämänsä?” (“Alkukantaisia aavistuksia” s. 71)

SJK leikittelee paljon julkisen ja yksityisen vastakkainasettelulla. Suljettujen ovien sisällä ollaan outoja, sekavia, pervoja ja hauraita, mutta ulospäin näitä piirteitä ei saa näyttää. Kaikki on hyvin niin kauan, kuin ulkopuoliset eivät aavista sisällä kuohuvan.

Niin “Naapurit”, “Alkukantaisia aavistuksia” kuin “Kaikki on taas hyvin” käsittelevät omalla, kummallisella tavallaan nähdyksi tulemisen tarvetta sekä siihen liittyvää ahdistusta. Tämä on kantava teema ja motiivi myös muissa kokoelman novelleissa, ja siihen kiteytyy jotakin varsin olennaista modernin ihmisen luonteesta. Ajoittain vaikuttaa siltä, kuin koko olemassaolomme olisi ainoastaan teatteria muille ihmisille. Ajatus siitä, miten muut meidät näkevät, on useimmiten päällimmäisenä ajatuksissamme. Huomataanko meidät? Ihaillaanko, halveksutaanko, halutaanko? Vieraiden silmien paino päällämme tuntuu raskaan painostavalta, mutta siitä huolimatta esimerkiksi “Alkukantaisten aavistusten” nainen pukeutuu Pihlan juhlamekkoon, laittautuu ja lähtee ylihinnoiteltuun baariin juomaan ylihinnoitellun oluen, ja matkaa kotoa pois ja sinne takaisin nainen kuvittelee elokuvan kohtauksina. 

Arvostelevat silmät seuraavat “Alkukantaisten aavistusten” naista kotiin saakka, ja vaikka hän saa varmistettua itselleen, ettei kotona ole hänen lisäkseen ketään muuta, tuntee hän silti läsnäolon. Yksinoloon liittyy epävarmuus – kukaan ei ole näkemässä, olenko silti olemassa? “Vaimoni on nukkunut täällä” -novelli on teoksen äärimmäisin esimerkki yksinäisyyden lietsomasta epävarmuudesta. Novellin päähenkilö on eronnut vaimostaan, ja asuu nyt yksin parin yhteisessä omistusasunnossa. Novelli on tuokiokuvaus, kunnes ei enää olekaan. Mies laittautuu valmiiksi päivää varten, mutta aamurutiiniin tulee poikkeama, kun hän näkee keittiönpöydällä puolityhjän kahvimukin ja leivänmuruja, jotka eivät ole hänen jättämiään. Mies siirtyy huoneesta toiseen, löytäen merkkejä vaimostaan, jonka ei pitäisi enää asua asunnossa. Olisiko mahdollista, että he ovat asuneet kaiken aikaa talossa yhdessä?

“Asutko sinä yhä täällä?

En pääse eroon ajatuksesta. 

Asutko sinä täällä?” (“Vaimoni on nukkunut täällä” s. 119)

Epävarmuus äityy pian hulluudeksi, kun mies alkaa systemaattisesti purkamaan, repimään ja rikkomaan huonekaluja, sukkia, kaapin ovia ja kaikkea muuta asunnosta löytyvää. Työn katkaisevat Mari-kollegan puhelinsoitot. Mari on huolissaan miehestä, ja tuntuu soittelevan koko ajan, maanitellakseen miestä ulos kotoa ja toimistolle, kahvilaan tai lounaalle. Kun mies pyytää Maria olemaan soittamatta koko ajan, nainen hämmentyy – edellisestä soitostahan on jo viikko. 

Arjesta yliluonnolliseen

“Missä vaiheessa uni yhdistyy todellisuuteen? Voiko niitä edes erottaa toisistaan?” (“Pieni levähdys” s. 263)

Teoksen eskaloituminen arkisesta yliluonnolliseen on rakennettu kiinnostavalla tavalla. Vaikka outous on läsnä teoksessa alkunovelleista saakka, on matka todelliseksi hyväksyttävästä abnormaaliin kiehtova suostuttelun ketju. Lähtötilanne – pariskunta totuttamassa koiranpentua yksinoloon – on tuttu ja turvallinen. Joukkoon kuitenkin hiipii hiljalleen elementtejä, jotka särkevät tämän autuaan normaalin elämän illuusion. “Alkukantaisia aavistuksia” ja “Vaimoni on nukkunut täällä” tuovat mukaan lisää näitä elementtejä muistuttamalla, että ihmispsyyke on hauras ja etenkin yksin ollessa aistimme saattavat pettää meidät. Teoksen loppupuolella “Huoltomies”-novellin päähenkilön nukkuvan vaimon suusta purkautuva, papin muodon ottava ektoplasma ja “Parantajan” pojan siskon poikaystävän yliluonnolliset parantajankyvyt ovat jo suuren harppauksen päässä ensimmäisistä novelleista – arkikuvauksesta onkin tullut fantasiaa, lähes huomaamatta. 

Sano jotakin kaunista on teos, josta on vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa. Järvikallas onnistuu banaalin absurdilla kirjoitustavallaan kiteyttämään jotain hyvin olennaista ihmisluonteesta. Lukukokemus on hämmentävä tunteiden kirjo – teos yllättää, naurattaa ja hämmentää, tempaisee mukanaan vaikka samalla onkin paikoittain varsin luotaantyöntävä. Novellien henkilöhahmojen teot on helppo tuomita ensi kättelyssä järjettömiksi, mutta tarkemman tutkiskelun jälkeen on vaikea kieltää, etteikö näkisi heissä palasia itsessään. 

Emilia Liljeroth

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s