Day: 1 marraskuun, 2021

Leikkiä lyöden, runoutta syöden

Leena Sainio: Rapuooppera
Runoteos, 85 s.
2021, Enostone

Leena Sainion runoteos Rapuooppera pyrkii innostamaan lapsia runojen kirjoittamiseen, kuten Sainio itse esipuheessa kirjoittaa. Koska teos on eritoten suunnattu lapsille, on tämä vienosti esitetty toive suunnattu myös ensisijaisesti heille; siksi en olekaan kelvollisin arvioimaan teoksen arvoa tämän tavoitteen kannalta. Todettakoon kuitenkin, että ainakin kirjallisuuskriitikko Vesa Rantaman nelivuotias on teoksesta pitänyt.[1] Viitteitä suosiosta siis on, ja hyvä niin.

Ei Sainio kuitenkaan aivan kylmäksi jätä viidennen vuoden kirjallisuudenopiskelijaakaan, vaan leikkisä rytmiikka vetää toisinaan mukaansa.

Runousoppia lapsukaisille

Jos Runousopin perusteet tuntuukirjallisuuden opintojen ensimmäisenä vuonna liian painavalta palalta pureskeltavaksi, voinee lämmittelynä siemaista yhden Rapuoopperan. Sisältäähän teos mukavan maireat määritelmät muun muassa käsitteille aforismi, haiku, loitsu ja oodi; niin että lapsikin ne saattaisi ymmärtää. Ehkei kirjan perusteella tenttiin kannata vastata, mutta kiinnostavaa on, miten nämä käsitteet pyritään selittämään lasten kielellä:

Kun päähäsi pälkähtää oikein hieno ajatus, voit hioa sitä vielä hetken. Kun mietelmäsi on mielestäsi valmis, voi sitä kutsua sanalla AFORISMI. On ihan asiallista keksiä omia elämänviisauksia, itsehän sen tietää miten asiat ovat. (s. 8)

Määritelmien lisäksi – tai oikeastaan niiden sijaan – keskiössä ovat kuitenkin erilaiset tyylilliset keinot, joita Sainio teoksessaan hyödyntää. Lastenrunoudelle tyypillisesti Rapuooppera sisältää paljon riimittelyä, mutta onneksi myös paljon muuta, kuten proosarunoja, typografisia keinoja, tajunnanvirtaa, haikuja ja räppiä.

Yksi toistuvista runouden keinoista on sanojen merkityksillä leikittely. Alkuun se jaksaa viihdyttää, mutta saturaatiopisteen saavuttaessaan keinon viihdyttävä vaikutus lakkaa. Toisaalta teos mieltyy sellaiseksi, jota ei ehkä ole tarkoituskaan koluta kerralla läpi, vaan lukea vaikka iltaisin lapsen kanssa. Tällöin ehkä samankaltaista kokemusta ei syntyisi. Tällaista merkityksillä leikittelyä on esimerkiksi runossa ”Korvasärky”, joka alkaa seuraavasti:

– Äiti, mulla on korva kipeä!
– Korvako? Miten se nyt sillä tavalla? Näin kesän korvalla. Ja juuri, kun olin menossa keräämään korvasieniä.
(s. 23)

Pystyn mielessäni tavoittamaan ihannelukijan, joka innostuu tämän runon avulla sanojen monimerkityksisyydestä, ymmärtää jotain oleellista kielestä.

Sakea temaattinen soppa

Rapuooppera on tulvillaan teemoja, ja välillä niitä tekisi mieli äyskäröidä vähemmäksi. Aiheita ovat esimerkiksi erillisyys, identiteetti, hyväksyntä, kierrätys, sosiaalisten tilanteiden pelko ja suru, mutta toisaalta myös pieruhuumori ja jatkuva kielileikki. Osa teemoista jää melko pintapuoliselle käsittelylle, mikä jättää kokonaisuuden hieman etäiseksi.

Kaksi selkeää teemaa teoksessa nousee kuitenkin esiin: lapsen identiteetin muotoutuminen ja ihmisen ja muun luonnon välinen suhde. Ensimmäisen teeman käsittely painottuu teoksen alkupuolelle ja toisen teeman käsittely rakentuu hiljalleen teoksen edetessä. Ylipäänsä Rapuoopperasta on havaittavissa abstraktimpien ja vaikeampien asioiden esiin nouseminen loppua kohden, jolloin myös aikuislukijalle avautuu enemmän pohdittavaa.

Ihmisen ja muun luonnon välinen suhde saa mieleenpainuvimman esityksen nimikkorunossa ”Rapuooppera”, jossa valtasuhteet ja väkivalta kääntyvät päälaelleen, kun ihminen päätyy rapujen ruoaksi ja isäravun repliikki kuuluu seuraavasti:

KLIKETI KLAKS! KLIKETI KLAKS!
Ihminen, hoo-oi, kuulepas!
Nyt saat sinä vuorostas
porista, keittyä kattilassa,
kuuman hornan pappilassa!
Pidämme pirskeet:
lihat paahtoleivälle,
ruumiin perkeet kissalle!
Mutta voi olla, ettei se syö!
(s. 55–57)

Tämä irvokas roolien vaihtuminen ei ole mitenkään ainutkertaista kaunokirjallisuudessa, mutta kiinnostavan groteskin säväyksen se lastenrunokirjaan kieltämättä tekee. Vaikka runon lopussa paljastuukin, että kyse on lapsirapujen unesta, jään pohtimaan runon vaikutusta oletetussa lapsilukijassa. Herättääkö se pelkoa rapuja kohtaan vai herättääkö se eettiseen pohdintaan? Varmasti paljon riippuu myös aikuislukijasta, jos runoteosta luetaan esimerkiksi yhdessä.

Yhden sulan hattuun haluan myös Sainiolle antaa: hän onnistuu kirjoittamaan pieruhuumoria niin, että se ei saa silmiä pyörähtämään, vaan melkein jopa hymähdyttää minuakin kuplivalla rytmillään runossa ”Paukkutaikuri”. Joku lapsenmielisempi saattaisi vaikka kikatellakin.

Kuvitus upeana osana teosta

Rapuooppera on kuvitukseltaan vaikuttava teos, ja myös kuvitukset ovat Sainion käsien työtä. Teoksessa on sekä lapsenmielistä, voisi sanoa odotuksenmukaista kuvitusta, mutta erityisesti loppua kohden myös maalausmaisia abstraktimpia kuvituksia, joiden äärelle lukiessa pysähtyy. Värimaailma on pitkälti pastellisävyinen. Omia lempikuvituksiani ovat ”Kettutaivaassa”, ”Ritva, Riitta ja Ruut” ja ”Taivaanpesä” -runojen yhteydessä olevat kuvat.

Esimerkiksi ”Taivaanpesä”-runon kuvituksessa punertava, karvaisennäköinen möykky roikkuu neljällä köynnöskasvilla taivaasta. Taustalla näkyy vain vaaleansininen taivas, pilvenhaituvia ja kolme lintua. Yleisilme on unen- ja taianomainen. Kuvitus on myös rajattu taulumaisesti neliön sisään, mikä lisää kuvitusten teosmaista luonnetta omana itsenään. Tulkitsen kuvan ja tekstin käsittelevän kuolemaa ja surua, jotka muutenkin nousevat esiin teoksen loppua kohden edetessä, ainakin meille aikuislukijoille – tai no, ainakin minulle:

Oi kesä, oi kesä
ja lintujen pesä!
Pilvissä lepää lintujen peti.
Kun tuulenpuuska pesää heijaa,
poikaset siellä nukahtaa heti.
Tsirp tsirp ja tiritiriteijaa.
Oi kesä, oi kesä
ja lintujen pesä!
(s. 78)

Jos luen Rapuoopperaa lähtökohtana omat mieltymykseni, jään kaipaamaan hallitumpaa sommittelua ja rajatumpaa teemojen kokonaisuutta. Jos taas luen teosta suhteessa sen julkilausuttuihin lähtökohtiin, muodostuu kirjasta lapsille sovelias esimerkkikatsaus runouteen, sen keinoihin ja käsitteisiin. Ja toivon sydämeni pohjasta, että lapset innostuvat saadessaan Sainion runoteoksen käsiinsä.

Otto Rikka


[1] Rantama, Vesa 2021. Kerrankin lastenrunoja, jotka kelpaavat myös lapselle – Aluksi kriitikon nelivuotias assistentti säikähti vihaista rapua kannessa, mutta kasvoi pian Rapuoopperan ystäväksi. Helsingin Sanomat 28.3.2021. Viitattu 21.10.2021.

Tirkistelyä ihmisen syvimpään ja salattuun

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista
Novellikokoelma, 278 s.
Siltala, 2021

“Todellisuuteen voi luottaa.

Todellisuuteen täytyy voida luottaa.

Mitä järkeä tässä muuten on?” (“Alkukantaisia aavistuksia” s. 68)

Marko Järvikallaksen novellikokoelma Sano jotakin kaunista (jatkossa SJK) pitää sisällään kymmenen novellia, jotka lähtevät käyntiin arkisesta, edeten ripeästi kohti jotakin outoa, jopa yliluonnollista. Jokaisessa novellissa on omat henkilöhahmonsa, jotka eroavat niin iältään, sukupuoleltaan kuin lähtökohdiltaankin. Päähenkilöitä kuitenkin yhdistää nykyihmisen individualistinen yksinäisyyden kokemus. 

Novelleille on yhteistä myös, että päähenkilöä ei nimetä – lukuun ottamatta teoksen viimeistä novellia, “Pieni levähdys”, jossa päähenkilö esitellään seuraavalla tavalla: “Mies – olkoon hänen nimensä Ismo, se on hyvä nimi, tuskin kenelläkään on vastaan väittämistä –” (s. 243). Hahmon nimi ei tässäkään ole merkittävä, eikä mitä todennäköisimmin edes hänen omansa. Nimeämättömyys luo kiinnostavaa kontrastia niihin äärimmäisen tarkkoihin yksityiskohtiin, joita henkilöhahmoista opitaan. 

SJK nostaa tapetille henkilöhahmojen pimeimmät hetket – sen, mitä he kaikkein syvimmin haluaisivat pitää salattuna. Lukija pääsee ikään kuin tirkistelemään hahmojen elämää ikkunalasin takaa: Lähtöasetelma näyttää normaalilta, mutta mitä pidempään tilannetta tarkkaillaan, sitä enemmän outouksia on huomattavissa. Esimerkiksi kokoelman ensimmäisen “Naapureiden” pari vaikuttaa aluksi tavalliselta, herttaiselta avioparilta, joka päättää hankkia valvontakamerajärjestelmän kotiinsa tarkkaillakseen uuden koiranpennun yksinoloa. Harrastus muuttuu kuitenkin nopeasti häiriintyneeksi, kun pari pyrkii järjestämään itselleen yhä mielenkiintoisempaa katsottavaa: ensin kutsumalla naapurin nuoremman parin kotiinsa illanviettoon, sitten lavastamalla tilanteita, joissa he pääsevät näkemään nuoren parin kommunikoivan esteettömästi keskenään. Kerättyään tarpeeksi vaikuttavaa lähdemateriaalia, alkaa päähenkilöpari itse näyttelemään nuoren parin välillä kuvattuja kohtauksia.

“Naapurit” on oiva aloitus kokoelmalle, sillä onhan teoksen lukija lähes rinnastettavissa novellin tirkistelevään pariskuntaan – kuten he tarkkailevat naapureitaan nähdäkseen hetkiä, joissa kulissi purkautuu ja ihmisen salattu minuus nousee esiin, tekee lukija samaa näitä ihmisen heikkouksia ja perversioita kuvaavaa teosta läpi kahlatessaan. Tirkistelyteema ei rajoitu ensimmäiseen novelliin, vaikka onkin siinä eksplisiittisimmin tuotu esiin. “Palohälytys kello 14.08”:n päähenkilö asettaa matkakumppaninsa käytetyn lautasliinan huulilleen tunteakseen läheisyyden illuusion, ja “Pienen levähdyksen” Ismo tarkkailee vaimoaan vieraan talon ikkunan lävitse, masturboiden. Samalla lukijan voi ajatella syyllistyvän samanlaiseen tirkistelyyn, näkiessään teoksen henkilöhahmot heidän heikoimmalla, yksityisimmällä hetkellään.

Keinotekoinen identiteetti pelastusrenkaana modernissa maailmassa

SJK tarkastelee oivallisesti niitä keinoja, joiden kautta rakennamme identiteettiämme. Teoksen henkilökuvaus on hyvin orgaanista – henkilöhahmot oppii tuntemaan pienten tiedonmurusten kautta, joita matkan varrelle ripotellaan, samoin kuin tutustumme ihmisiin oikeassakin elämässä. Saamme esimerkiksi tietää, että “Palohälytys kello 14.08” -novellin päähenkilö on kasvisruokailija, joka kerää lp-levyjä, mutta ei voi sietää livemusiikkia. “Eksyneiden” poika harrastaa myös musiikkia, tarkemmin ottaen kitaran soittoa. Nämä tiedonjyväset ovat ehkä pieniä, mutta selvästi henkilöhahmoille itselleen tärkeitä. Minäkuva rakentuu kiinnostuksenkohteiden kautta, ja niiden tuominen esiin on tärkeää.

Mutta mitä käy kun omat ominaisuudet ja kiinnostuksenkohteet eivät tunnu riittäviltä siihen performatiiviseen minuuteen, jonka kautta kartoitamme paikkaamme maailmassa? Olisiko silloin helpompaa olla joku muu? Joku valovoimaisempi, pidetympi, kiinnostavampi ihminen? 

Tätä päättävät kokeilla muun muassa “Alkukantaisia aavistuksia” ja “Kaikki on taas hyvin” -novellien päähenkilöt. “Alkukantaisten aavistusten” äidillä on pakkomielteinen kiintymyssuhde aikuiseen poikaansa, joka palaa kotiin kipeän eron jälkeen. Poika suhtautuu välttelevästi ja kiittämättömästi äitiinsä tämän hoivayrityksistä huolimatta. Vastarakkaudesta haaveileva äiti löytää pojan tavaroita tonkiessaan tämän ex-tyttöystävän juhlamekon, joka osoittautuu tietynlaiseksi lohdun lähteeksi. Ex-tyttöystävä Pihla on kaikkea, mitä äiti ei ole – säkenöivä, kiinnostava ja muodokkaan haluttava, siinä missä äiti kokee itsensä “laihaksi, lanteettomaksi tikuksi” (s.65). Mikä tärkeintä, on Pihla pojan pyyteettömän rakkauden ja ihailun kohde.

“Hän voisi lihottaa itseään. Alkaa syömään kaikkea sellaista minkä tietää kerryttävän kiloja. Söisi yöllä, pitäisi päiväkirjaa ruokamääristä, kaloreista. Lopulta istuisi mekkoon. Kasvaisi sen kokoiseksi, oloiseksi, riittäväksi.” (s. 65.)

“Alkukantaisten aavistusten” nainen päättää kuitenkin itsensä muuttamisen sijaan muokata mekosta itselleen sopivan. Mekon valmistuttua hän pukeutuu siihen, laittautuu, lähtee keskustaan esittäytymään uudessa persoonassaan. Lopputulos ei kuitenkaan ole yhtä tyydyttävä kuin nainen olisi voinut toivoa. Mekko ei ole vain mekko, vaan osa Pihlan identiteettiä, jonka nainen ryövää hetkeksi itselleen. Tässä valheellisessa ulkokuoressa esiintymiseen liittyy häpeää, paljastetuksi tulemisen pelkoa. 

Myös “Kaikki on taas hyvin”-novellin minäkertoja pukee ylleen toisen identiteetin, vaikkakin kokonaisvaltaisemmin. Minäkertojan kaksoissisko Saana kuolee yllättäen, ja surutyön keskellä minäkertoja yrittää opetella tuntemaan viime vuosien aikana hiukan etäiseksi jääneen siskonsa uudelleen. Saana on aina ollut kaksosista suositumpi, rohkeampi ja pidetympi, huolimatta siitä että tytöt ovat keskenään identtisiä. Nyt Saanan kuoltua sisko kuin huomaamattaan ajautuu esittämään kaksostaan, saadakseen maistaa osan ihailua, josta hän on aina jäänyt paitsi. 

Roolileikki alkaa viattomasti, mutta SJK:lle tyypilliseen tapaan äityy nopeasti kohti outoutta. Sisko kokeilee ylleen Saanan vaatteita, leikauttaa ja värjää hiuksensa samanlaiseksi kuin Saanalla, kuuntelee tämän omistamia levyjä ja hiljalleen muuttaa asumaan Saanan asuntoon, joka oli tarkoitus laittaa myyntiin. Hän menee roolileikissään niin pitkälle, että alkaa tapailemaan Saanan vanhaa kumppania, joka ei vielä tiedä tämän kuolemasta. Leikki on vaarallinen – onhan kyseessä identiteettivarkaus, mutta tämä toisaalta tekee siitä yhä jännittävämpää. Sisko kietoutuu valheiden verkkoon, josta ei pääse irrottautumaan. Lopuksi ei ole aivan selvää, mistä Saana alkaa ja mihin sisko loppuu, edes hänelle itselleen. 

Minut nähdään, siis olen

“Hän istuu bussin etuosassa. Elokuvan kohtaus on sama: nainen matkalla jonnekin. Mutta takki on nyt ylös saakka kiinni napitettu. Kiihkeä odotus on muuttunut haikeaksi toteamukseksi. 

Voiko elämä olla haikea toteamus? 

Jos niin, millainen?

Millainen toteamus on hänen elämänsä?” (“Alkukantaisia aavistuksia” s. 71)

SJK leikittelee paljon julkisen ja yksityisen vastakkainasettelulla. Suljettujen ovien sisällä ollaan outoja, sekavia, pervoja ja hauraita, mutta ulospäin näitä piirteitä ei saa näyttää. Kaikki on hyvin niin kauan, kuin ulkopuoliset eivät aavista sisällä kuohuvan.

Niin “Naapurit”, “Alkukantaisia aavistuksia” kuin “Kaikki on taas hyvin” käsittelevät omalla, kummallisella tavallaan nähdyksi tulemisen tarvetta sekä siihen liittyvää ahdistusta. Tämä on kantava teema ja motiivi myös muissa kokoelman novelleissa, ja siihen kiteytyy jotakin varsin olennaista modernin ihmisen luonteesta. Ajoittain vaikuttaa siltä, kuin koko olemassaolomme olisi ainoastaan teatteria muille ihmisille. Ajatus siitä, miten muut meidät näkevät, on useimmiten päällimmäisenä ajatuksissamme. Huomataanko meidät? Ihaillaanko, halveksutaanko, halutaanko? Vieraiden silmien paino päällämme tuntuu raskaan painostavalta, mutta siitä huolimatta esimerkiksi “Alkukantaisten aavistusten” nainen pukeutuu Pihlan juhlamekkoon, laittautuu ja lähtee ylihinnoiteltuun baariin juomaan ylihinnoitellun oluen, ja matkaa kotoa pois ja sinne takaisin nainen kuvittelee elokuvan kohtauksina. 

Arvostelevat silmät seuraavat “Alkukantaisten aavistusten” naista kotiin saakka, ja vaikka hän saa varmistettua itselleen, ettei kotona ole hänen lisäkseen ketään muuta, tuntee hän silti läsnäolon. Yksinoloon liittyy epävarmuus – kukaan ei ole näkemässä, olenko silti olemassa? “Vaimoni on nukkunut täällä” -novelli on teoksen äärimmäisin esimerkki yksinäisyyden lietsomasta epävarmuudesta. Novellin päähenkilö on eronnut vaimostaan, ja asuu nyt yksin parin yhteisessä omistusasunnossa. Novelli on tuokiokuvaus, kunnes ei enää olekaan. Mies laittautuu valmiiksi päivää varten, mutta aamurutiiniin tulee poikkeama, kun hän näkee keittiönpöydällä puolityhjän kahvimukin ja leivänmuruja, jotka eivät ole hänen jättämiään. Mies siirtyy huoneesta toiseen, löytäen merkkejä vaimostaan, jonka ei pitäisi enää asua asunnossa. Olisiko mahdollista, että he ovat asuneet kaiken aikaa talossa yhdessä?

“Asutko sinä yhä täällä?

En pääse eroon ajatuksesta. 

Asutko sinä täällä?” (“Vaimoni on nukkunut täällä” s. 119)

Epävarmuus äityy pian hulluudeksi, kun mies alkaa systemaattisesti purkamaan, repimään ja rikkomaan huonekaluja, sukkia, kaapin ovia ja kaikkea muuta asunnosta löytyvää. Työn katkaisevat Mari-kollegan puhelinsoitot. Mari on huolissaan miehestä, ja tuntuu soittelevan koko ajan, maanitellakseen miestä ulos kotoa ja toimistolle, kahvilaan tai lounaalle. Kun mies pyytää Maria olemaan soittamatta koko ajan, nainen hämmentyy – edellisestä soitostahan on jo viikko. 

Arjesta yliluonnolliseen

“Missä vaiheessa uni yhdistyy todellisuuteen? Voiko niitä edes erottaa toisistaan?” (“Pieni levähdys” s. 263)

Teoksen eskaloituminen arkisesta yliluonnolliseen on rakennettu kiinnostavalla tavalla. Vaikka outous on läsnä teoksessa alkunovelleista saakka, on matka todelliseksi hyväksyttävästä abnormaaliin kiehtova suostuttelun ketju. Lähtötilanne – pariskunta totuttamassa koiranpentua yksinoloon – on tuttu ja turvallinen. Joukkoon kuitenkin hiipii hiljalleen elementtejä, jotka särkevät tämän autuaan normaalin elämän illuusion. “Alkukantaisia aavistuksia” ja “Vaimoni on nukkunut täällä” tuovat mukaan lisää näitä elementtejä muistuttamalla, että ihmispsyyke on hauras ja etenkin yksin ollessa aistimme saattavat pettää meidät. Teoksen loppupuolella “Huoltomies”-novellin päähenkilön nukkuvan vaimon suusta purkautuva, papin muodon ottava ektoplasma ja “Parantajan” pojan siskon poikaystävän yliluonnolliset parantajankyvyt ovat jo suuren harppauksen päässä ensimmäisistä novelleista – arkikuvauksesta onkin tullut fantasiaa, lähes huomaamatta. 

Sano jotakin kaunista on teos, josta on vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa. Järvikallas onnistuu banaalin absurdilla kirjoitustavallaan kiteyttämään jotain hyvin olennaista ihmisluonteesta. Lukukokemus on hämmentävä tunteiden kirjo – teos yllättää, naurattaa ja hämmentää, tempaisee mukanaan vaikka samalla onkin paikoittain varsin luotaantyöntävä. Novellien henkilöhahmojen teot on helppo tuomita ensi kättelyssä järjettömiksi, mutta tarkemman tutkiskelun jälkeen on vaikea kieltää, etteikö näkisi heissä palasia itsessään. 

Emilia Liljeroth