Romaani, 220 s.
Siltala, 2021
”Annalla oli ollut tapana kuunnella oopperoita ja huutaa librettoja tahdin etumatkalla äänitteeseen nähden. Tämä oli kaikin puolin vihattava tapa kenen hyvänsä musiikinkuuntelijan mielestä, paitsi kuiskaajien. Annan lakattua puhumasta toisen leikkauksen jälkeen hän hymisi, kunnes lopetti senkin. Mutta vaikka ääni oli kadonnut, kuulo toimi yhä. Jascha siirsi vanhat stereot makuuhuoneeseen, vaikkei Anna enää jaksanut käyttää niitä.” (s. 77)
Marissa Mehrin romaani Rusalka – kuiskaajan muotokuva – (2021) on kertomus merenneidoista, sairastamisesta, idästä ja lännestä sekä erityisesti musiikista. Teos rakentuu voimakkaasti sitä määrittävälle intertekstille, romantiikan ajan säveltäjän Antonín Dvořákin oopperalle Rusalka. Musiikki luo merkittävän osan romaanin pintatasosta, mutta sen juuret porautuvat syvälle kirjan päähenkilön toiseuden ja sairauden käsittelyyn.
Annan salaisuutta selvittämässä
Rusalka liikkuu kahden fokalisoijan välillä. Fokalisoijat ovat samalla romaanin ainoat merkittävät henkilöt. Romaanin päähenkilö on Anna, salailun verhoa yllään pitävä oopperan entinen kuiskaaja. Annan muotokuvaa rakennetaan hänen itsensä ja hänen luokseen matkustavan Gerardin ajatusten kautta. Romaanin ensimmäisellä sivulla kuusikymppinen kapellimestari-säveltäjä, kuluneen nerotaiteilijamyytin surkuhupaisa edustaja, saa Annalta kirjeen. Kirjeessä Anna kutsuu Gerardin hänen hautajaisiinsa. Gerard menee kirjeestä hämilleen, mutta alkaa matkustaa Annan luo junalla halki Euroopan. Romaani sijoittuu vuoteen 2010, jolloin Islannin tulivuorenpurkaus aiheutti lentoliikenteen pysähtymistä. Tämä poikkeustila onkin erittäin hedelmällinen tarkasteluympäristö eurooppalaisuuteen, joka on yksi Rusalkan polveilevista teemoista.
Romaanin alussa kerrotaan, että Anna on kuolemassa syöpään ja saattohoito on aloitettu. Jonkin ajan päästä käy kuitenkin ilmi, että syövän leviäminen on pysähtynyt ja Anna pääsee jatkamaan elämäänsä. Kuoleman “peruuntuminen” heittää Annan ja hänen miehensä Jaschan hämmennyksen keskelle. Annan on vaikea opetella elämään uudestaan; kutsukortit hautajaisiin on jo lähetetty. Samaan aikaan Gerard taittaa matkaansa romaanin ajassa hyvin hitaasti. Rakenteellisesti teos on jaettu Gerardin matkareittien mukaan nimettyihin jaksoihin. Tämä on kiinnostava ja huomiota herättävä ratkaisu, sillä romaanin täydellisessä keskiössä on Anna. Toisaalta Rusalkassa pyritään purkamaan eurooppalaista itä–länsi-dikotomiaa, ja eri välietappien eksplikointi nostaa tämän näkökulman esille.
Pitkin teosta arvuutellaan Annan synnyinmaata. On ilmeistä, että Anna on syntynyt Neuvostoliitossa tai jossain Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluneessa maassa. Anna pitää kuitenkin joitain yksityisasioitaan visusti salassa. Hän ja Gerard ovat joskus olleet lyhyessä suhteessa ja viettäneet paljon aikaa yhdessä. Tästä huolimatta Gerard ei tiedä Annan kotipaikkaa. Annan synnyinmaan arvuuttelu sidostuu hänen vaikeaan suhteeseensa taustaansa kohtaan.
Kertojan pihdeissä
Rusalka nojaa autoritääriseen kaikkitietävään kertojaan. Teoksen maailma värittyy Annan ja Gerardin havaintojen kautta, mutta kertojalla on henkilöiden ajatuksiin täydellinen pääsy – toisinaan kertoja tietää henkilöistä enemmän kuin nämä itse:
” – – Gerard ja muut hänen aikalaisensa eläisivät kenties ikuisesti siinä erottamattomassa kuvitelmassa, jossa Eurooppa oli jaettu väkivaltaisesti kahtia.
Pelottavinta oli se, että Gerard oli kasvanut noihin tiukkoihin sääntöihin eikä ehkä edes halunnut – tätä hän ei mielellään myöntänyt itselleen – niiden muuttuvan.” (s. 264)
Vahvan kertojan ohessa romaanin kerrontaratkaisun tekee erikoiseksi se, että teos sisältää varsin vähän dialogia. Oikeastaan jokainen Rusalkan dialogi on lyhyt, eikä niinkään juonta eteenpäin vievä. Dialogia käytetään esimerkiksi Gerardin ja hänen agenttinsa välisissä nopeissa ja töksähtelevissä sananvaihdoissa. Kaikkitietävällä kertojalla romaani viittaa satuperinteeseen, mikä on hyvin perusteltua: teoksen interteksti Rusalka-ooppera lainaa paljon H. C. Andersenin sadusta Pieni merenneito. Rusalkassa lukijan täytyy antautua kertojan ja juonen vietäviksi. Muotokuvaa maalataan ylhäältä käsin, suurella pensselillä. Toisinaan staattinen ja nykykirjallisuudelle epätyypillinen kerrontaratkaisu tekee tekstistä hieman puuduttavaa. Olisin välillä kaivannut elävämpää kerrontaa, vaikka ymmärränkin mitä kaikkitietävällä kertojalla romaanissa haetaan.
Rusalkan teksti on pääasiassa miellyttävää. Lyhyet jaksot ja nopeat vaihdot Gerardin ja Annan fokalisoimien jaksojen välillä tekevät romaanista helposti luettavan. Joissain kohdissa kerrontaa vaivaa kuitenkin tietty toisteisuus: samoja asioita kerrotaan hyvin vähän muunneltuina ja ilman uusia funktioita. Tämä koskee esimerkiksi Gerardin ajatuksia Annasta. Toisteisuuden lisäksi en voinut olla ihmettelemättä tiettyjä tekstin tasolla tehtyjä ratkaisuja. Henkilöiden ajatukset, tai ajatusten tiivistymät ilmaistaan kursiiveilla. Kursiiveja on paikoin niin paljon, että lukeminen raskautuu, eivätkä kursiivien nostattamat ydinkohdat saa tarvittavaa painoa. Samankaltaista ylikäyttöä on nähtävissä ajatusviivoissa: lennokkuutta on haettu esimerkiksi ketjuttamalla runsaasti virkkeitä ajatusviivoin. Seurauksena on tehokeinojen laimeneminen ja muuttuminen hieman maneerisiksi. Pieni huolimattoman editoinnin vaikutelma hiipi mieleen, vaikka teos on monelta osin oikein hyvin kirjoitettu.
Euroopan näkymättömät rajaviivat
Rusalkan kiinnostavinta antia on Annan ristiriitainen henkilökuva ja tabujen purkaminen. Anna on Neuvostoliiton piiriin kuuluneesta maasta muutettuaan joutunut alati leimatuksi “itätytöksi”, toiseksi. Hän antautui musiikin maailmaan, koska kuvitteli, ettei musiikissa kansalaisuudella tai sukupuolella olisi väliä. Toisin kuitenkin oli: romaani piirtää kuvaa, jossa kapellimestarit käyttävät nuoria soittajia hyväkseen ja idästä tulleita katsotaan karsaasti. Anna samaistuu sadun merenneitoon, joka on viehättävä ja eksoottinen, mutta vieras. Klassinen musiikki on sinänsä otollinen maaperä itä–länsi-asetelman käsittelylle, että vaikka Eurooppa kylmän sodan aikana jakautuikin kahtia, ajateltiin eurooppalainen taidemusiikki silti yhden sateenvarjon alle:
”He saivat olla osa länsimaita vain musiikkilajin nimessä: länsimainen taidemusiikki.” (s. 292)
Rusalkassa tuodaan ilmi se tärkeä näkökulma, että tapa, jolla jaamme Euroopan itään ja länteen, on kylmän sodan peruja. Euroopan kukoistus näytti aivan toiselta viime vuosisadan alussa. Gerard luo kontrastin Annan ajatuksissa tapahtuvalle kriittiselle idän ja lännen tarkastelulle. Hän matkustaa läpi Itä-Euroopan ja halveksii itään liitettäviä piirteitä. Gerardin henkilössä on vahvaa karikatyyrimäisyyttä. Hän on vanhoissa tottumuksissa ja asenteissa kiinni oleva setä. Annan tytöttely ja rikkaalla elämäntavalla elostelu saavat Gerardin edustamaan sitä, mikä tulisi muuttaa.
Gerardin henkilön tarkoitus on myös luoda monipuolisempaa kuvaa Annasta. Kymmenen vuotta ennen romaanin nykyhetkeä Anna on jättänyt Gerardin. Gerard toisaalta tuhahtelee itselleen, ihmettelee, miksi on lähtenyt Annan vuoksi matkaan, mutta toisaalta hän ei voi olla ajattelematta Annaa pakkomielteisesti. Geradin ajatukset Annasta eivät kuitenkaan varsinaisesti synnytä vivahteikkaampaa henkilökuvausta. Hänen fokalisoimiaan jaksojaan värittävät eksotismi ja Annan salaperäisyys. Vanheneva kapellimestari näyttäytyy hieman hölmönä hahmona, joka on valmis matkustamaan Annan vuoksi, vaikkei tiedä, tapaako tätä koskaan. Lopulta Gerardin tärkeimmäksi tehtäväksi jää edustaa länttä ja vanhoja ajattelutapoja.
Sairaudessa vaikeneminen
Keinot, joilla Rusalka limittyy Dvorakin Rusalka-oopperaan, ovat varsin kiehtovia ja moniulotteisia. Interteksti toimii romaanissa sekä pintatasolla että syvempien teemojen tarkastelussa. Oopperasta puhutaan romaanissa paljon – se on Annan lempiooppera – ja lisäksi Gerard kantaa sen partituuria mukanaan matkatessaan Annan luo. Rusalka-oopperassa merenneito myy äänensä, jotta saisi ihmisen muodon ja pääsisi prinssin luo. Romaanissa Anna taas ei pysty saavuttamaan klassisen musiikin ammattilaisuutta soittajana, joten hän “antaa äänensä” kuiskaajan työssä. Kuiskaajan työ on vaativaa, mutta hyvin näkymätöntä. Sairastuessaan Anna menettää äänensä, tärkeimmän työkalunsa, ja menettää kiinnostuksensa musiikkiin. Romaanissa kuvataan tarkasti sairastumisesta seuraavaa tyhjyyden kokemusta, johon liittyy vahvasti myös kehollisuus.
”Kynsien alle pakkautui suomuja.
Kynsien, jotka eivät enää kasvaneet. Mikään hänessä ei kasvanut. Ei karvat, ilo saati halu pysytellä hereillä. Hän oli käytöstä poistettu tuotantolaitos, jollaisia näki maaseudulla yhtenään. Kaupunkeja, jotka oli pystytetty keskelle ei-mitään joskus sykkivällä 1960-luvulla ylläpitämään elämää.” (s. 54-55)
Teoksen alkupuolta kantaa vaikuttava kuvaus Annasta syövän otteessa. Anna ja Jascha vierailevat lääkärin vastaanotolla, jossa lääkäri ehdottaa siirtymistä palliatiiviseen hoitoon. Jascha yrittää auttaa Annaa arjessa, Anna taas tuskailee, kuinka toinen ei voisi koskaan ymmärtää hänen tilaansa. Romaanin alku on sattuvaa kuvausta vakavasta sairaudesta ja läheisen suhtautumisesta sairauteen. Mielenkiintoinen käänne tapahtuu, kun käy ilmi, ettei Anna kuolekaan. Tätä seuraava hämmennys ja pettymys ajaa parin vaikeaan kriisiin. Käsillä on tilanne, jossa puhuminen on lähes mahdotonta: millaiset tunteet ovat sallittuja, kun ei kuolekaan, tai kun läheinen ei kuolekaan? Romaani yltää paikoitellen jonnekin tavanomaisen sairauden ja kuoleman käsittelyn tuolle puolen.
”Asunto täyttyi kysymyksistä, joita ei uskallettu lausua, tuskin edes ajatella.
Miksi sinä voit niin hyvin?
Anna tiesi, mitä Jascha ei halunnut sanoa.
Ai, et kuollut vieläkään? Tai ehkä se olikin muodossa: Olet vielä elossa. Kysymysmerkillä vai ilman?” (s. 84)
On valitettavaa, että romaanin suuri käänne on sijoitettu niin alkuun, ettei mielenkiinto pysy kovinkaan hyvin yllä teoksen loppuun asti. Siitä huolimatta Rusalka nostaa esiin useita kipeitä pohdittavia asioita. Tiettyjen tabujen purkaminen on keskeinen osa teosta. Romaanissa annetaan hiljainen ääni usein vaietuille asioille. Harmillisesti tietyt Rusalkan tyylilliset seikat ja kerronnalliset ratkaisut tekevät siitä hieman valjun kokonaisuuden.
Taavi Heikkilä
toisinkoinen.wordpress.com 