Korkealta valaistu valistus

Kuutti Koski: Zeniitti
Romaani, 330 s.
Like, 2021


Syyskuun 22. päivänä aurinko paistaa kohtisuoraan päiväntasaajalle. Tämä on toinen kerta vuodessa, kun päivä on samanpituinen joka puolella maapalloa. Alkuillasta Helsingin leveyspiirillä on vielä niin valoisaa, että voin luonnonvalossa lukea Kuutti Kosken toista romaania. Pitkin syksyä paisteen keskiö matkaa kohti etelää, ja hieman ennen joulua aurinko on zeniitissä Kauriin kääntöpiirillä, eteläisimmässä kohdassaan. Tällöin täällä on vuoden pimein hetki, aivan pohjoisessa kaamos. Vähitellen päivät alkavat taas pidentyä ja vuoden kiertokulku jatkuu. 

Järjen kirkkauden pyörteissä

Valon ja pimeyden vaihtelut sekä moninaiset valomotiivit luovat kehyksen Kosken historialliselle romaanille Zeniitti (2021). Teos vie lukijansa valistusajan akatemioiden, salonkien ja hovien myllerryksiin. Päähenkilö, minäkertoja Pierre Louis Moreau de Maupertuis on romaanin alussa nuorehko akateemikko, joka on ollut Torniossa tekemässä tutkimuksia maapallon muodosta. Maupertuis (1698-1759) oli matemaatikko ja filosofi, ja romaani seurailee hänen elämänvaiheitaan, joskin osia hänen elämästään on totta kai väritetty. Niin kuin valon määrä eri vuodenaikoina vaihtelee, niin muuttuu myös metaforinen valo päähenkilön elämänpiirissä. Romaanissa vaihdokset ovat äkkinäisiä ja toisinaan arvaamattomiakin.  

Zeniitin alkupuolella Maupertuis yrittää todistaa Ranskan akatemiassa vanhoihin uskomuksiin jumiutuneille kartesiolaisille maan olevan navoiltaan hieman litistynyt. Pian ensityrmäyksen jälkeen Maupertuis pääsee puolustamaan uudestaan teoriaansa, jolloin se hyväksytään ja Maupertuis`n menestystarina akateemikkona pääsee alkamaan. 

Auringonkehrä oli noussut Pariisin kattojen ylle, eikä mikään voinut enää estää sitä sinkoamasta säteitään suoraan salin avonaisesta ovesta sisään. Mieleeni juolahti, että jopa isäni voisi olla saavutuksestani ylpeä. Olinhan kumonnut jotain itseäni suurempaa. Olin määritellyt, mikä oli totta. (s. 58)

Maupertuis joutuu kiivaasti muuttuvan Euroopan pyörteisiin. Hän työskentelee eri maissa eri hallitsijoiden palveluksissa. Pitkin romaania vallalla ovat erinäiset vastakkainasettelut, joiden katveissa Maupertuis pyrkii tutkimaan muun muassa valon liikkeitä ja perinnöllisyyttä. On kartesiolaiset, jotka vastustavat Newtonin ajatuksia, Preussi, joka sotii Itävallan kanssa ja Ranska, joka lopulta ryhtyy sotaan Preussia vastaan. Näiden tieteellisten ja poliittisten kiistojen silmässä Maupertuis vannoo yksinomaan todistettavissa olevien asioiden ja luonnontieteiden nimeen. Hän kammoksuu kiistakumppaninsa Voltairen teräväkielisyyttä ja pelkää tämän kynän valtaa. Maupertuis ei voi sietää selkkauksia, joihin liittyy muutakin kuin puhdasta tiedettä. Siitä huolimatta hän päätyy monesti tällaisiin kiistoihin, eikä aina selviä niistä itsekään täysin rehellisin keinoin. 

Totuuteen pyrkivä, mutta ristiriitaisilla motiiveilla varustettu seikkailija

Romaani alkaa kertojan esipuheella, jossa Maupertuis toteaa tarkkailevansa itseään tieteellisellä tarkkuudella ja tekevänsä selkoa elämästään:

Koko elämäni olen tutkinut tätä maailmaa, mutta nyt käännän kaukoputkeni itseäni kohti ja saatan kertomukseni ihmiskunnan eteen niin totena kuin pystyn, vähättelemättä kehnoimpia piirteitäni sen enempää kuin saavutuksianikaan.
Tämä olkoon eräänlainen testamentti. (s. 9)

Monessa kohtaa Zeniittiä Maupertuis vakuuttelee tarkoitusperiensä totuudellisuutta. Rivien välistä lukien, ja muun muassa romaanissa runsaasti viljeltävien kirjeiden kautta, aukeaa kuitenkin monivivahteisempi kuva päähenkilöstä. Lukija joutuu pohtimaan, mikä kerrotusta on totta ja missä kohtaa minäkertoja mahdollisesti muuntelee asioita edukseen. Tämä luo romaaniin varsin kutkuttavan asetelman; valistusajan hovit ovat jo itsessään jos jonkinmoista keinottelua pullollaan, eikä lukijakaan voi täysin luottaa kertojan sanaan. Kertojan horjuvuus asettuu myös analogiseen suhteeseen historiallisen romaanin syntyprosessin kanssa: kertoja tai kirjailija joutuu tämän tästä tekemään valintoja faktojen ja värittämisen sekä toisaalta kronologian ja dramaturgian välillä. 

Zeniitissä mihinkään Maupertuis`n elämänvaiheeseen ei pysähdytä kovinkaan pitkäksi aikaa. Akateemikko saa suuria oivalluksia, niitä seuraa maine ja menestys – kylpeminen valossa – kunnes hetken päästä jokin konflikti vie päähenkilön aallonpohjaan. Maupertuis rypee pimeydessä hetken, mutta seuraava suuri oivallus on aina kulman takana. Paljon vaihtelua sisältävä kerrontatyyli takaa sen, ettei Zeniitin lukeminen ole missään vaiheessa tylsää – käänteitä ja yllätyksiä riittää. Olisin joissain kohdissa toivonut, että esimerkiksi Maupertuis`n sisäisten motiivien tai ihmissuhteiden äärelle olisi pysähdytty pidemmäksi aikaa. Välillä tuntui, että hektinen tapahtumasta toiseen kiitäminen teki kohosteisista juonenkäänteistä hieman latteita. Toisaalta joidenkin henkilökohtaisten asioiden sivuuttaminen on olennainen osa romaanin minäkertojan muodostumista. 

Loistokas lähdeaineisto

Koski on eittämättä tehnyt valtaisan taustatyön. 1700-luvun poliittiset, aatteelliset ja tieteelliset ongelmat käydään läpi vaikuttavalla tarkkuudella. Matemaattis-fysikaaliset aiheet nousevat jopa niin kattavan syynin alle, että lyhyellä matematiikalla ja fysiikan pakollisilla opinnoilla varustettuna paatuneena humanistina jouduin toisinaan levittelemään käsiäni. Uskon, että romaani voi parhaimmillaan toimia taiteellisten ansioidensa lisäksi kimmokkeena ajautua vaikkapa tieteiden historian tai päähenkilöä kiehtoneiden matemaattisten ongelmien pariin.

Kynä etsiytyi käteeni ja pian mallinsin jo lehtien putoamisesta muodostuvaa jakaumaa paperille heilurikelloa hyödyntäen. Koordinaatistolle piirrrettynä se noudatti logaritmista säännönmukaisuutta, nousevin sykäyksin etenevää toistuvaa s-käyrää. Siinä kaikki: yksinkertainen havainto erään satunnaismuuttujan vaihtelusta, joka tuntui etäisesti tutulta. (s. 172)

On mielenkiintoista nähdä, millä pieteetillä Koski romaanin lopussa ruotii lähdeaineistoaan. Hän selittää auki teoksen syntyprosessia, tuo ilmi suorat sitaatit sekä mainitsee esimerkkejä romaanissa muutetuista asioista (muun muassa sen, ettei Maupertuis todellisuudessa soittanut luuttua, vaan kitaraa). On selvää, että Zeniitti seisoo erittäin vahvalla tieteellisellä perustalla. Nykykirjallisuudelle on toki tyypillistä lähteiden tarkka läpikäyminen, samalla tavalla menetteli muun muassa Terhi Törmälehto romaaninsa Taavi (2021) jälkisanoissa. 

Jäin silti miettimään näin tarkan analyysin mielekkyyttä: kyse on kuitenkin kaunokirjallisesta teoksesta, ei tietokirjasta. Tästä syntyikin nähdäkseni Zeniitin suurin ongelma. En voinut olla välillä miettimättä, olisiko teos kenties toiminut paremmin helppolukuisena tietokirjana, ja toisaalta, oliko aineiston “kaunokirjallistaminen” vain jäänyt jossain prosessin vaiheessa kesken. Välillä tuntui, että teoksessa halutaan kertoa historialliset tapahtumat ja aatekiistat mahdollisimman tarkasti ja mahduttaa näitä kiistoja roppakaupalla historialliseksi romaaniksi suhteellisen lyhyeen teokseen. Historiallisten tapahtumien väliin jäävät dramatisoidut inhimilliset koukerot ovat toisinaan kuin laastia, jota laitetaan väleihin vain, jotta historian tiilitaloa pystytään laajentamaan mahdollisimman paljon. 

Suuren taustatyön ansiosta lähdeaineistosta nousee toisinaan esiin hersyviä helmiä.

Tekstiin upotetut historiallisten henkilöiden sitaatit elävöittävät romaanin maailmaa valtavasti. Toisinaan ongelmaksi kuitenkin nousee juopa lainatun ja Kosken kirjoittaman aineksen välillä. Zeniitin tyyli ei nähdäkseni aina saa aikaan illuusiota valistusajan jylhyydestä. Runsaasti lainattua ainesta sisältävät kirjeet ovat vivahteikkaita, mutta kerronnan kuvailevat osiot olisivat voineet olla värikkäämpiä ja monipuolisempia. Joissain kohdissa teos sortuu kuluneiden ilmaisujen käyttämiseen, mitä tulee ympäristön ja ihmissuhteiden kuvaukseen. Tästä syystä myös esimerkiksi osa Voltairelta lainatusta tekstistä pompahtaa esille hieman irrallisena, joskin viihdyttävänä. 

Väritön barokki ja kutkuttava epistemologia

Zeniittiä on kokonaisuudessaan varsin miellyttävä lukea. Viihdyin tapahtumasta toiseen vierivän nopeatempoisen romaanin parissa oikein hyvin. Siitä huolimatta koko teoksen ajan minua vaivasi tietty ajankuvan puute. Barokista olisi voinut ammentaa vaikka millä määrin erinäistä kuvitusta. Zeniitissä loistavat poissaolollaan lähes kokonaan ajan pompöösi arkkitehtuuri ja maalaustaide. Runoilijoihin viitataan siellä täällä, ja keskeisessä osassa olevan, säveltäjänäkin ansioituneen hallitsijan, Fredrik Suuren taiteelliset mieltymykset jäävät pääasiassa mainintojen tasolle. Kohtaan, jossa Maupertuis saapuu tämän hoviin on tosin sisällytetty ekfrasis Fredrik Suuren huilukonsertosta, joka valitettavasti tuntuu hieman pakotetulta. Useassa kohdassa aikakauden tunnun luominen on kuitattu hieman huolimattomasti. Yksittäiset taustalla soivat klaveerit eivät riitä lukijan upottamiseksi barokin aikaan. 

Toisaalta, Zeniitissä on selvä näkökulma. Teos on seikkailua ja tiedettä yhdistelevä historiallinen romaani eikä varsinaisesti pyrikään muuhun. Se sai minut miettimään käsityksiäni historiallisen romaanin lajista. Siihen kuuluvan teoksen ei välttämättä tarvitse olla waltarilais-westöläinen pitkäkuvauksinen rikkaita henkilöhahmoja sisältävä järkäle. 

Zeniitissä puhtaan kaunokirjallisia ansioita mielenkiintoisemmaksi nousevatkin epistemologiset kysymykset. Maupertuis alkaa miettiä, onko eräs hänen keksimänsä teoria oikeasti hänen käsialaansa, vai mahdollisesti tiedostamatta kopioitu. Romaani herättää mielenkiintoisen ja piinaavan kysymyksen tiedon alkuperästä. Miten voimme tietää, onko jokin ajatuksemme “puhtaasti” omamme? Pelkästään tämän kysymyksen herättäminen on romaanilta hieno ansio. Aihepiiriä olisi tosin voinut käsitellä enemmänkin. 

On kiintoisaa, kun kaunokirjallinen teos saa miettimään omaa tietopohjaansa. Opin Zeniitistä huomattavasti uusia asioita 1700-luvun historiasta, ja teos sai minut esimerkiksi marssimaan rullattavien kirjahyllyjen väliin lainaamaan kauan lukulistallani seisseen Voltairen Candiden. Toisaalta kaunokirjallinen elämys ja Zeniitin parissa koetut tunteet jäivät hieman vaisuiksi. Vaikka nautin teoksen nostattamista ajatuksista, jäi päällimmäiseksi tunteeksi pienoinen pettymys. Romaanissa olisi ollut aineksia vivahteikkaaksi teokseksi, mutta paikoin väljä ja huolimaton henkilökuvaus sekä kerronta jäivät kaihertamaan valitettavan paljon. Lopputunnelmani yhtyvät syksyiseen iltaan auringon ollessa zeniitissä lähempänä Kauriin kuin Kravun kääntöpiiriä. 

Taavi Heikkilä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s