Apua, pomoni on narsisti!

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

Romaani, 189 s.

Karisto, 2021


Tiina Tuppuraisen toisinkoinen Hänen valtansa alla (2021) on nopealukuinen romaani työpaikkakiusaamisesta, narsistisesta ihmissuhteesta selviämisestä, media-alan murroksesta sekä Helsingin lesbokulttuurista. Päähenkilö Jenna on ollut vielä 19-vuotiaana lupaava jalkapalloilija, mutta pelatessa vammautunut polvi on pakottanut löytämään uuden suunnan elämälle. Tämä tie vaikuttaa löytyneen journalismista, ja toimittajana Jenna onkin ihan hyvä – mutta Birgitin silmissä loistava. Glow-lehden toimituspäällikkö Birgit on rääväsuinen, epäkorrekti työpaikkakiusaaja, joka narsistin ailahtelevuudella ensin nostattaa Jennaa kehuillaan vain polkeakseen nuoren naisen itsetunnon taas pistävillä kommenteillaan alas. 

Hänen valtansa alla on yhdeltä istumalta ahmittava teos. Luvut ovat keskimäärin vain muutaman sivun pituisia, ja virkkeet pääosin varsin lyhyitä ja koruttomia. Tällainen asiatekstimäinen kirjoitustapa tuntuu ajoittain säksättävältä, ja olisinkin kaivannut kieleen enemmän syvyyttä, jota Tuppurainen osoittaa kyllä hallitsevansa teoksen aloitussivulla: 

Olen kaivannut sinua, valtaa, joka uhkaa musertaa minut alleen ja samalla nostaa minut muiden yläpuolelle. Olen halunnut olla muita parempi, hyvä sinun silmissäsi. Sinä sivelet niskaani, minä kehrään kuin tiikerinpentu. (s. 5)

Herkkä ja symbolirikas aloitus jättää janoamaan lisää kaltaistaan, mutta yleisellä tasolla teoksen kieli ei valitettavasti yllä samoihin sfääreihin. 

Lyhyiden lukujen välillä tapahtuu pitkähköjäkin aikahyppyjä, ja “kohtausten” välillä saattaa vierähtää jopa kuukausia. Kronologiaa rikkoo fokalisaation vaihto Jennan ja Birgitin välillä sekä takaumat kummankin lapsuuteen ja nuoruuteen. Kiivas hyppely ajasta ja paikasta toiseen tarjoaa hyvin monipuolisen leikkauksen tarinan keskeisten hahmojen elämään, mutta itse olisin kiirehtimisen sijaan kaivannut pidempiä pysähdyksiä romaanin tapahtumien äärelle. Tuppurainen näyttää luottavan siihen, että lukija itse kykenee täyttämään aukot tapahtumien välillä.

Löydetystä perheestä tukea valjulle päähenkilöhahmolle

Birgitin nauru on matala ja käheä. Hän käyttää sellaisia sanoja kuten huora, ämmä, lehmä ja lutka mutta tekee sen eiralaisen seurapiirirouvan eleganssilla. (s. 7)

Hänen valtansa alla on parhaimmillaan henkilökuvauksen saralla. Kuvaa luodaan paljon dialogin kautta, mutta myös edeltävän lainauksen kaltaisilla, lihaisilla ja kursailemattomilla kuvauksilla. Henkilökuvaus on parhaimmillaan aisteja hivelevää – voin melkeinpä kuulla Birgitin käheän naurun kajahtelevan kirjan sivuilta, ja haistaa tupakan, jota hänen kerrotaan jatkuvasti polttavan. Ikävä kyllä näin onnistunut kuvailu jää teoksessa harvinaisuudeksi, ja kontrasti näin eloisan ja muuten niin paljaan tekstin välillä on suuri.

Lyhyt romaani on pakattu täyteen henkilöhahmoja – ehkä jopa niin monia, että teos ja sen päähenkilö Jenna ovat hukkua niihin. Etenkin Birgitin vahvan ja monitasoisen hahmon rinnalla Jenna jää varsin valjuksi. Päähenkilön tyhjyyttä pyritään paikkaamaan Jennan elämän tärkeillä ihmisillä, joista mainitsemisen arvoisia ovat esimerkiksi uusi tyttöystävä Lotta, ex-tyttöystävä Eeti sekä Jennan paras ystävä Sandra. Ohimennen tutustutaan myös Jennan ihastuttavaan naapuriin, eläkeikäiseen feministi-Leilaan, sekä Toniin, nuoreen poikaan jonka homofobinen perhe potkii pois luotaan saadessaan tietää pojan seksuaalisesta suuntautumisesta. 

Nämä sattuman tai kohtalon yhteen tuomat hahmot edustavat sydäntälämmittävää löydetyn perheen (found family) trooppia, jossa biologisen perheen kanssa rohtuneita välejä korjaa ystävät ja läheiset. Jennan välit äitinsä kanssa eivät ole huonot, mutta eivät kovin lämpimätkään. Tonin tarina taas on rajumpi esimerkki siitä, miten vanhempien vanhoilliset näkemykset voivat johtaa oman lapsen hylkäämiseen. Teos muistuttaa, että lähtökohdistamme riippumatta jokaiselle löytyy maailmassa ihmisiä, jotka välittävät. 

Hahmojen välille on punottu äärettömän kiehtovaa ja monisyistä dynamiikkaa, mutta liihottelu aiheesta ja ajasta toiseen pikaisella tahdilla jättää suuren osan tämän dynamiikan aukomisesta lukijan vastuulle. Kiinnostavaa on esimerkiksi tarkastella, kuinka eri tavoin Jenna rakastaa ihmisiä ympärillään. Arkinen välittäminen Lottaa, platoninen ystävänrakkaus Sandraa ja katkera kaipuu Eetiä kohtaan sekä Birgitin epäterve idolisointi luovat mukavaa kontrastia toisiinsa ja piirtävät varsin aidontuntuisen kuvan siitä, kuinka monimutkaisia ihmissuhteet useimmiten ovat. Monesti kaipaamme intohimoisimmin sitä, mikä on meille väärää, ja puolestaan pidämme itsestäänselvyytenä sitä, mikä meidät tekee onnellisimmaksi.

Annoin pikkusormen…

Romaanin juoni keskittyy pitkälti Jennan työelämän ympärille hektisessä ja raadollisessa media-alan työympäristössä. Tällainen työpaikkaromaani on minulle vasta hiljattain tutuksi tullut, mutta yllättävän antoisa lajityyppi, jos sitä sellaiseksi voi jo kutsua. Aiheeltaan teos muistuttaa esimerkiksi jo aiemmin Toisinkoisen blogissa arvosteltua Tuomas Marjamäen teosta Myöhäistä katua, jonka eräänä keskeisenä teemana on aloittelevan naisjournalistin ja vanhemman, narsistisen juorutoimittajan valtataistelu iltapäivälehden toimituksessa.

Jenna työskentelee toimittajana Glow-lehdessä, johon Birgit on napannut hänet toisen aikakauslehden leivistä. Yleensä kriittinen ja vaikeasti lähestyttävä Birgit kiinnostuu Jennasta, joka tässä vaiheessa uraansa on vasta kesätoimittaja määräaikaisessa työsuhteessa. Nuori journalisti saa tästä yllättävästä huomionosoituksesta itsevarmuutta, ja sen kautta Birgit kietoo hänet myös tiiviimmin pikkusormensa ympärille. Huolimatta Birgitin vanhentuneista asenteista, alaisten kaltoinkohtelusta ja mihinkään tyytymättömästä asenteesta, Jenna suorastaan jumaloi esimiestään, ja myöntyy mihin tahansa Birgitin oikkuun häntä miellyttääkseen. 

Näen Jennasta jo alussa, että hän on erilainen kuin muut. – – Jennalla on taito saada kierrokseni laskemaan niinä hetkinä, kun tuntuu, etten enää kykene työhöni. Se herättää mielenkiintoni. (s. 32)

Esimiehen ja alaisen välillä on selvää jännitettä, mutta romanssia näiden kahden välille ei synny. Jennan puolelta tämä jännite on selvemmin ihastusta, mutta Birgit ei ainakaan tällaista halua tai osaa myöntää. Birgit on kuitenkin narsistisen riippuvainen nuoremmasta naisesta ja häneltä vastaanottamastaan ehdottomasta ihailusta. Vaihtaessaan työpaikkaa konkurssin partaalla olevasta Glow-lehdestä sisällöntuotantofirma Fiddleen ei tule kysymykseenkään, etteikö hän ottaisi Jennaa mukanaan. Ja Jennahan seuraa. 

Molemminpuolisella kiintymyksellä on kuitenkin varjopuolensa. Aluksi Jenna on suojassa Birgitin ruoskivalta kritiikiltä, ennemminkin uskottu, jolle Birgit purkaa turhautumisensa muihin alaisiinsa. Fiddlelle siirryttyään Jenna kuitenkin saa kokea, kuinka kipeästi pomon ilkeät sanat voivatkaan satuttaa, kun ne kohdistuvat häneen itseensä. Birgit perustelee yhtäkkistä kriittisyyttään lempialaistaan kohtaan sillä, että haluaa tämän kehittyvän ja antavan mahdollisimman edullisen kuvan uudessa työympäristössä. Taustalla on kuitenkin selvää katkeruutta ja kateutta nuorempaa, paremmin moderniin firmaan integroituvaa Jennaa kohtaan, ja kritiikissä on ajoittain kohtuullisuus kaukana. 

Aikuisten täytyy kestää sellaistakin palautetta, joka ei hivele heidän turhamaisuuttaan. Joka auttaa heitä näkemään itsessään ne kohdat, jotka vaativat viilaamista.

On onni, että Jenna on tutustunut minuun. Joskus hän vielä kiittää minua. (s. 72)

Kuten useimmilla kiusaajilla, on Birgitin käytöksen taustalla paljon omia vaikeuksia yksityiselämässä. Perheen arki on kaikkea muuta kuin ruusuista – Aviomies pettää nuoremman naisen kanssa aivan Birgitin silmien alla, etäisyys omiin lapsiin tuntuu kilometrien mittaiselta, eikä oma äiti anna unohtaa Birgitin epäonnistuneen vanhemmuudessa. Myös muistot omasta lapsuudesta ja vanhenevan kehon synnyttämä ahdistus ulkonäöstä syövät naisen itseluottamusta, ja pahan olon sijaiskärsijöiksi joutuvat alaiset työpaikalla. Vaikka Birgitin näkökulmassa poiketaan Jennaa harvemmin, ovat nämä pätkät teoksen mieleenpainuvimpia. Kiusaajan näkökulmaa avaamalla myös muistutetaan, että päällisin puolin kamalalta vaikuttavillakin ihmisillä on omat taistelut taisteltavinaan. Vaikka tämä ei tee heitä syyntakeettomiksi, ovat hekin ihmisiä. 

Teos käsittelee suhteellisen pintapuolisesti myös media-alan murrosta. Perinteiset mediat, kuten aikakauslehdet, jollaisessa Birgit ja Jenna alunperin työskentelivät, alkavat menettämään suosiotaan. Henkilökunnasta ja budjetista joudutaan matalan kysynnän vuoksi leikkaamaan, mikä puolestaan vaikuttaa valmiin tuotteen laatuun. Kuolevan Glow-lehden vastakohtana on kuitenkin Fiddle, trendikäs ja kovassa kasvussa oleva sisällöntuotantoyritys, joka tarjoaa turvaa lehtialan yt-neuvotteluilta, sekä myös huomattavasti suurempaa palkkaa kuin mitä Jenna vanhassa työssään sai. 

Perinteisen median suosion hiipuminen rinnastetaan teoksessa myös Birgitin elämään. Aikakauslehtien suosion ollessa korkeimmillaan on myös Birgit ollut uransa huipulla. Nyt median murroksen keskellä huomaa Birgit myös itse muuttuneensa – ympärillä olevat ihmiset ovat nuorempia, kauniimpia ja sopeutuvat paremmin muuttuviin ympäristöihin kuin hän itse. Siinä missä esimiehen käytöksessä ei muutama vuosikymmen taaksepäin olisi nähty mitään väärää, on Birgit nyt vaarassa joutua ongelmiin työpaikkakäyttäytymisensä vuoksi. Vanhan uran lisäksi siis myös naisen oma identiteetti on uhattuna.

Anteeksipyytelemättä lesbo

Muistan Eetin sohvalla, hänen katseensa viimeisellä kerralla, sormet, jotka silittivät kylkiluitani pimeässä, minä keskellä olohuoneen lattiaa selälläni, tuuli, joka repii puut juuriltaan ja vinkuu nurkissa, kävelen yksin metsäpolkua mädäntyvien kasvien keskellä, viimeinen orgasmi, iho, joka on poissa ja nyt uusi iho, hän tunkeutuu kielellään sisälleni eikä huomaa että itken – sitten minä tulen. (s. 37)

On ilahduttavaa lukea teosta, jonka keskiössä on identiteetissään varma, menestynyt lesbonainen, jonka seksuaalisuutta ei häivytetä taka-alalle. Edeltävä katkelma Lotan ja Jennan seksikohtauksesta on paitsi kielellisesti taidokas, myös yhä suhteellisen harvinainen esimerkki kahden naisen välisestä seksistä kotimaisen kirjallisuuden kentällä. Vaikka queer-representaatio myös valtamediassa on kasvussa, nähdään samansukupuolisten välinen seksuaalisuus yhä vulgaarimpana ja siveettömämpänä, kuin heteroparien. 

Queer-aiheisten julkaisujen keskiössä on myös usein jonkinlainen selviytymistarina, kamppailu oman identiteetin ja ympäröivän maailman ennakkoluulojen välillä. Nämä tarinat ovat tietenkin äärettömän tärkeitä, ja ikävä kyllä, monen nuoren elämässä tuttuja. Siitä huolimatta on ilo lukea vaihtelun vuoksi lesbotarinaa, jonka keskiössä ei ole lesbouden outous. 

Niin me kasvoimme pienistä lesboista vähän isommiksi, eikä meille tullut mieleenkään, että se voisi olla väärin. (s. 26)

Vaikka romaanin yleinen sävy ja suhtautuminen homoseksuaalisuuteen onkin positiivisen normalisoiva, käsitellään homofobiaa sen sivuhenkilön kautta. Jenna tutustuu 19-vuotiaaseen Toniin haastatellessaan tätä freelancerina tekemäänsä juttuun nuorten aikakauslehteen. Pojan äiti on heittänyt tämän pihalle, ja Toni etsii nyt paikkaansa Helsingissä. Turvaverkkoa ei vielä ole, ja niinpä Jenna tarjoutuu toimimaan tällaisena, jos Toni sitä ikinä kaipaa. Tonista tuleekin Jennan eräänlainen suojatti, jota hän auttaa niin asunnon kuin työ- sekä opiskelupaikankin löytämisessä. Jennan ja Tonin välinen ystävyys, sekä Tonin kasvava varmuuus identiteetistään ja taidoistaan onkin yksi niitä teemoja, joita olisin toivonut kirjassa käsiteltävän vielä enemmän.

Lopuksi

Työpaikkakiusaaminen, vallan hyväksikäyttö, narsisitinen ihmissuhde, perheen hajoaminen ja uuden löytäminen tilalle, media-alan murros… Teos harhailee ajasta, paikasta ja teemasta toiseen, sivuaa monia kiinnostavia aiheita, mutta ei tunnu osaavan pysähtyä yhdenkään äärelle hetkeä pidemmäksi. Teemoiltaan romaani on äärimmäisen kiinnostava, mutta olisin mielelläni lukenut aiheista jopa tuplasti sen verran, mitä 189 sivua tarjoavat. Yksi suurimmista risuistani teokselle onkin sen lyhyys.

Hänen valtansa alla lähtee käyntiin lupaavalla, kauniisti kirjoitetulla aloituksellaan ja elävällä henkilökuvauksella, mutta tuottaa nopeasti pettymyksen arkiseksi taantuvalla kielellään, liian pintapuolisella sukeltamisella käsittelemiinsä teemoihin sekä antiklimaattisuudellaan. Epäselväksi ei jää, etteikö Tuppurainen osaa kirjoittaa taidokkaasti – miksi siis tarjoilla tästä vain hippusia muuten niin koruttoman ja paljaan kielen seassa? 

Emilia Liljeroth

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s