Kuka lohduttaisi väkivaltaista hoitajaa?

Tiina Lifländer: Hyvä yö
Romaani, 200 s.
Atena, 2021

Yhdeksänkymmentäkolme prosenttia ympärivuorokautisessa vanhustenhuollon yksikössä työskentelevistä on havainnut asukkaiden kaltoinkohtelua. Tyypillisimmät kaltoinkohtelun muodot ovat ulkoilun laiminlyönti ja vanhuksen jättäminen yksin, mutta yli 15 prosenttia työntekijöistä raportoi havainneensa myös fyysisen väkivallan käyttöä, ja usein väkivallan tekijä on toinen työntekijä tai asukas.[1]

Tässä kohtaa tulisi varmaan rääkäistä kauhuissaan: väkivaltaisten hullujen ei pitäisi enää koskaan saada työskennellä sosiaali- ja terveysalalla, onpa sairasta! Väkivalta on eittämättä väärin ja tuomittavaa, mutta siihen johtavat syyt ovat usein moninaisia. Tiina Lifländerin toisinkoinen Hyvä yö sylkäisee lukijan keskelle hoitotyön arkea, väkivaltaisen hoitajan ja vanhuksen mielenmaisemiin pohtimaan, missä menee empatian rajat ja millaista on elämä viime hetkien sekavuustiloissa omien muistojen ja häilyvien aistihavaintojen keskellä.

Kun napsahtaa niin napsahtaa

Vanhusten palvelutalo Kultarinteessä työskentelevä lähihoitaja Nanna painaa duunia hedelmäkarkkien ja energiajuoman voimalla. Kädet ovat jatkuvasta pesemisestä vereslihalla, univaje on massiivinen ja ympäröivä maailma suodattuu vihan ja pessimismin läpi. Kärttyisiä katseita saavat feissarit, kerjääjät, huutavat pikkulapset ja ennen kaikkea Kultarinteen rasittavat vanhukset. Työn aiheuttama uupumus tihkuu läpi Nannan kerronnan.

Eikä sinänsä ihme, sillä Hyvä yö ei kaunistele kuvatessaan hoitotyön arkea, vaan hoidettavaksi tulevat niin lahkeeseen valuvat paskat kuin naamalle osuvat iskutkin. Loputon kiire ja hoitajapula sekä hermoja raastava häly saavat voimaan huonosti:

”Astiat kilahtelevat. Joku huutaa sortuneella äänellä apua ja toinen vaatii kiroillen ruokaa. Lusikalla paukutetaan lautasta. Kansliassa soi puhelin. Päivähuoneen telkkari on auki. Kirstin luja ääni aulasta:

– Kosti, nostapa ne housut ylös.

Tyynen itsepintainen älinä käytävän perukoilta. Mayamin terveyssandaalien narina. Radion uutistenlukija. Joku on painanut soittokelloa, hälytyksen ääni loilottaa kaiken päällä ja valo vilkkuu ovipielessä. Sisäpihalla huoltoyhtiön miehet ulvottavat lehtipuhaltimia. Loisteputket kirkuvat valoa.

Antakaa veitsi, niin leikkaan korvat pois.” (s. 67)

Nannan pahoinvointia on helppo ymmärtää, ja huonostihan Suomessa työskentelevät hoitajat voivat noin fiktion ulkopuolellakin. Syyskuussa Tehy julkaisi kyselynsä tulokset, joiden mukaan jopa 95 prosenttia nuorista hoitajista harkitsee alan vaihtoa, vanhemmista vaatimattomammin vain 90 prosenttia.[2] Lifländer tuntuu siis olevan ajan hermoilla romaaninsa kanssa, mutta samalla myös tuoreella alueella kotimaisessa fiktiossa, sillä en pysty palauttamaan mieleeni hoitotyötä kuvaavia romaaneja tai romaaneja, joiden päähenkilö olisi lähihoitaja.

Ajankohtainen on usein suhteellisen helppo olla, mutta kiinnostavan monitasoiseksi romaani muuttuu, kun Nannan päässä napsahtaa ja ensimmäinen lyönti potilaaseen kolahtaa. Hoitotyön opiskelijana – ja ihmisenä – en voi olla ajattelematta, että Nanna tekee väärin, mutta samalla tunnen valtavasti empatiaa. Jos kaikki on uupumuksen myötä pelkkää piissä tarpomista, on vaikea jaksaa ajatella niin kuin Nanna ironiseen sävyyn toisinaan teoksessa jaksaa:

“Vuoro on muutenkin vajaa ja yö on vasta alussa ja olen hyvä ihminen ja hyvä hoitaja.” (s. 47)

Eikä Nannan pahuuslista suinkaan pelkkään lyömiseen rajoitu. Kuten supersuositun sairaaladraama Sykkeen Marleena Ranta, myös Nanna varastaa sairaalasta lääkkeitä ja lisäksi muun muassa juottaa tahallisesti laktoosilliset maidot laktoosi-intolerantikolle. Kaikesta huolimatta minusta tuntuu, että en lue tarinaa pahuudesta, vaan onnettomien sattumien ja olosuhteiden alle rusentuneesta ihmispoloisesta, jota tekee oikeastaan mieli halata ja sanoa, että kaikki järjestyy, kulta pieni.

Ehkä empatiaani vaikuttaa myös se, että teoksessa annetaan viitteitä Nannan vaikeahkosta suhteesta vanhempiinsa. Kuten kovin usein, lapsuuden kiintymyssuhteet heijastuvat myöhempiin kiintymyssuhteisiin ja itsensä arvokkaana näkeminen tuntuu kovin vaikealta, myös Nannalle, joka on vuoroin sairaalloisen mustasukkainen ja vuoroin totaalisen epävarma omasta arvostaan:

“Jos olisin Eero, minäkin jättäisin minut.” (s. 70)

Empatiaa, eläinrakkautta ja eutanasiaa

Mutkattomin ja sydäntälämmittävin suhde Nannalla on eläimiin, joiden hyvinvointi on hänelle tärkeä asia. Eläinkokeilla testatut ripsivärit jäävät kauppaan, ja aamupalapöydän tehotuotetut kananmunat aiheuttavat parisuhdekitkaa:

”Silmäkulmista tirisee vettä, vaikka pidätän. Kanaparat. Niiden ohuet varpaat ja metalliverkko, joka pureutuu varpaisiin luuta myöten, kun muuta seisomapaikkaa ei ole, ei ortta eikä pahnoja, joita tonkia, ei edes lattiaa. Eero ei edes tule perässä. Kuulen keittiöääniä ja Eeron askeleet, mutta ne eivät tule tänne.” (s. 33–34)

Halu suojella eläimiä tuo jännitteistä ristiriitaa Nannan henkilöhahmoon, joka toisaalta on siis väkivaltainen hoitaja mutta toisaalta pieniä, viattomia eläimiä rakastava ihminen. Innostavaa, joskin hieman sivuun teoksessa jäävää, on myös ihmisten ja muiden eläinten rinnastuminen toisiinsa sekä niiden myötä heräävät hoivan, hyvän elämän ja eutanasian kysymykset. Esimerkiksi yllä olevasta lainauksesta voi lukea luihin asti pureutuvan metalliverkon rinnastuvan painehaavoihin, jotka ovat suhteellisen yleisiä vuodepotilailla ja joita voitaisiin tehokkaasti ehkäistä riittävällä määrällä hoitajia.

Tällainen vaikuttava rinnastus tapahtuu myös, kun Nannan puoliso Eero selaa kännykkäänsä ja lukee ääneen uutista, joka kertoo kahdestatoista samassa taloudessa asuvasta koirasta. Nanna alkaa kuvitella nälkiintyneiden ja kaltoinkohdelluiden koirien elinolosuhteita, ja ne kuvataan varsin aistivoimaisesti. Uutisen mukaan koirista lopetettiin välittömästi paikan päällä kolme ja myöhemmin vielä seitsemän muuta. Tyynestä Nanna puolestaan ajattelee seuraavasti:

”Jos Tyyne olisi koira, veisin sen piikille, ihan sama mitä muut sanoisivat.” (s. 69)

Romaani herättääkin erittäin kiinnostavan, monipolvisen ja tärkeän kysymyksen siitä, miksi me tunnemme tekevämme oikein, kun lopetamme huonovointisia eläimiä, mutta mutta ihmiset pidämme elävien kirjoissa lähes väkisin. Kysymys eutanasiasta on vaikea, mutta lukiessani romaania ja kuvitellessani itseäni hoipertelemaan Kultarinteen Kostin tavoin ripulit housunlahkeesta valuen ja vailla todellisuudentajua, en voisi enempää varmistua hoitotahtooni kirjoitetusta eutanasiatoiveesta; halusta kuolla ja elää itselleni riittävän arvokkaasti aina elämäni loppuun asti.

Alzheimerin poetiikkaa

Nannan minäkerronnan lomassa päästetään lukija vierailemaan myös Kultarinteen asukkaan Tyynen mielenmaisemissa ja muistoissa. Ilmeisesti muistisairauden, ehkä Alzheimerin, viimeisiä vaiheita elävä Tyyne kulkee omien vanhojen muistojensa väylillä, mutta hetkittäin palaa hämmennyksen valtaamana Kultarinteen todellisuuteen.

Tyynen kerronta on heterodiegeettistä, mutta vahvasti Tyynen läpi suodattunutta. Kerrontaratkaisu on kiinnostava, sillä se jättää pohtimaan, kuka Tyynen tarinaa oikeastaan kertoo. Laajemmin ratkaisu myös herättää kysymyksen siitä, kuka muistisairauden viimeisiä vaiheita elävien ihmisten tarinoita voi kertoa, puhumattakaan siitä että miten.

Lifländer astelee kiinnostavilla poluilla kuvitellessaan ihmisen mielensisäistä maailmaa vaiheessa, jossa siitä ulkopuolisen on hyvin vaikea enää ottaa selvää. Nostan tästä hattua, vaikka samaan hengenvetoon haluan tuoda ilmi kerronnan paikoittaisen epäuskottavuuden. Vaikka kerronnassa sekoittuvat vanhat muistot ja havahtuminen todellisuuteen, tuntuvat muistot ja kerronta liian jäsentyneeltä suhteessa Tyynen terveydentilaan, jossa hän saattaa vain huutaa pitkiä aikoja.

Toisaalta: olisi oikeutettua myös kysyä, mistä minä edes tiedän, millainen Alzheimer-potilaan sisäinen maailma on. Miksi ajattelen, että elliptisyys tai paikoittainen kerronnan hajoaminen olisi tuonut paremmin esiin tätä sisäistä maailmaa, josta minulla ei oikeastaan ole harmainta aavistustakaan?

Joka tapauksessa Lifländer osoittaa teoksessaan yhden kaunokirjallisuuden perustavanlaatuisen voiman: kuvittelun. Lifländer tarjoaa yhden mahdollisen tavan jäsentää sitä, millaista on olla Alzheimer-potilas, yhden mahdollisen väylän ymmärtää enemmän.

Hyvää yötä terveydenhuollon kantokyky

Viime kuukausina olen katsonut katsojamenestykseksi noussutta sairaaladraama Sykettä. Siinä nousevat esiin useimmat Lifländerin teoksen hoitotyöhön liittyvät teemat, mutta silti kiinnyn Hyvän yön Nannaan tiukemmin kuin yhteenkään Sykkeen henkilöhahmoista. Ehkä juuri siinä näkyy kaunokirjallisuuden voima: asetun kertojan nahkoihin ja sukellan kerronnan virtaan, muutun hetkeksi tekstin välityksellä joksikin muuksi kuin itsekseni, saan olla hetken muualla.

Hyvä yö on kaunokirjallinen hätähuuto hoitajien puolesta. Suomessa ikääntyneiden määrä kasvaa vauhdilla ja hoidon tarve samalla kasvaa. Samalla kuitenkin 48 prosenttia erikoissairaanhoidon hoitajista aktiivisesti suunnittelee alanvaihtoa ja 88 prosenttia on harkinnut sitä. Kaunokirjallisuuden keinoin Lifländer tuo esiin hoitajien pahoinvointia, kuormittavaa työympäristöä ja uralle kohtalokasta napsahdusta. Samalla lukija joutuu empatiapainiin, pohtimaan oman ymmärryksensä ja hyväksyntänsä rajoja.

Otto Rikka

---

[1] Valvira 2016. Kaltoinkohtelu ympärivuorokautisissa vanhustenhuollon yksiköissä työntekijöiden havainnoimana. Selvityksiä 1:2016. https://www.valvira.fi/documents/14444/1835702/Selvityksia_kaltoinkohtelu_vanhustenhuollon_yksikoissa.pdf/e530024a-9274-4cc1-b651-5d5c03a9661c. Viitattu 3.9.2021.

[2] Tehy 2021. Tehyn tuore kysely: Lähes kaikki nuoret hoitajat harkinneet alan vaihtoa. https://www.tehy.fi/fi/mediatiedote/tehyn-tuore-kysely-lahes-kaikki-nuoret-hoitajat-harkinneet-alan-vaihtoa. Viitattu 3.10.2021.