Kasvukertomus 1980-luvun varjoista

Jarkko Volanen: Varjoihmiset

Romaani, 206 s.

Teos, 2020

Tietämättömyys on pienen lapsen varjelus, lapsen tapa leikkiä vailla minkäänlaisia kehon rajoja tai rajoitteita, hän vielä kirjoittaa. Kuinka paljon pitäisi unohtaa, että muistaisi kuin lapsi? (s. 111)

Jarkko Volanen tutkii romaanissaan Varjoihmiset identiteetin rakentumista 1980-luvun ahdasmielisessä Suomessa. Teoksen päähenkilö Juha on palannut vanhempiensa kesähuvilalle remontoimaan sitä myyntikuntoon, kun huvilasta löytyvät epikriisit, kasetit ja muut reliikit raahaavat muistelemaan teini-ikää. Teos on tiivis, hieman hajanainen paketti monista teemoista. Varjoihmiset valittiin vuoden 2021 Runeberg-palkinnon pitkälle listalle sekä vuoden 2020 Tiiliskivi-finalistiksi.

1980-luvun punkkia ja uhmaa  

Varjoihmisten kerronta on eläväistä ja runsaan kuvailevaa. Romaani rakentuu kahdesta eri aikajanasta: toisella seurataan vuoden 2018 keski-ikäistä Juhaa, ja toinen kuljettaa lukijan läpi Juhan teini-iän vuosina 1982–1987. Juhan teini-ikää määrittävät ahtaisiin sukupuolirooleihin asettautuminen sekä punk-alakulttuuriin hurahtaminen.

1980-luvun osuudet ovat viihdyttäviä, vauhdikkaasti eteneviä pyrähdyksiä läpi teini-iän merkittävimpien käännekohtien. Muistelulle tyypillisesti menneisyys rakentuu ytimekkäistä anekdooteista, jotka rakentavat jatkumoa Juhan identiteetille; menneisyyden muisteluun ei mahdu mitään tylsää täytettä. Teini-ikäisen minäkertojan naiivius, uhmakkuus ja ehdottomuus on hellyyttävää ja ilahduttavaa. Suurin toivonlähde Juhalle on punk, jonka tarmokas pyrkimys maailmanparannukseen puree teiniin tehokkaasti.

[– –] pian koko maailma on hereillä, yhtä vahvaa sodanvastaista rintamaa. Ketään ei kiusata, jokainen saa pukeutua niin kuin haluaa, ihmiset ovat samanarvoisia ja eläimetkin saavat elää rauhassa – ihmiset asuvat kaupungeissa, metsät luovutetaan takaisin eläinten käyttöön. Aseet sulatetaan ja niistä tehdään kattiloita ja lautasia, joilla nälkää näkevät ruokitaan. Sademetsien kaataminen keskeytetään, lihakarjasta luovutaan, sitten viljaa riittää kaikille. (s. 118–119)

Kirjan kansipapereissa kerrotaan Jarkko Volasen vaikuttaneen punk-alakulttuurin saralla. Romaanista huokuukin intohimoinen ja asiantunteva suhtautuminen punkkiin, erityisen elävä on esimerkiksi kuvaus Juhan ensimmäisestä käynnistä Lepakossa. Teoksessa myös vihjataan autofiktioon, tai ehkäpä pikemminkin johdatellaan pois siitä tulkinnasta:

– Volanen, saunaan lämmittelemään niin kuin olisit jo!

Tiedän, ettei nyt ole oikea hetki olla näsäviisas, vaikka liikunnanopettaja muistaa sukunimeni väärin. (s. 24)

Teos vilisee laulunsanoituksia, albumeita, yhtyeitä ja pienlehtiä 1980-luvulta. Erityisen mielenkiintoista on lukea suomalaisista vaikuttajista, kuten Mustasta Paraatista, Pyhäkoulusta, Kaaoksesta ja Appendixista. Punk-yhtyeenä teoksessa esiintyvä Dingo tuntuu toisaalta nykyään niin koko kansan popiksi liuenneelta ikivihreältä, ja Andy McCoy sen verran koomiselta hahmolta, että ne ovat omiaan korostamaan etäisyyttä 1980-lukuun, menneeseen alakulttuuriin. Toisinaan punk-kuvasto – mustat vaatteet, niitit, irokeesit ja Sex Pistols – vastaa niin tarkasti ajatuksissani lymyäviä punk-stereotypioita, että on pakko vain luottaa Volasen asiantuntemukseen; tällaista kai se oikeasti silloin olikin. Teos valottaa lyhyesti myös nykyajan punk-kulttuuria Juhan käydessä pitkästä aikaa keikalla:

Juha tilaa lonkeron, eikä malta olla vilkuilematta vieressään keskustelevan kolmikon rintamerkkejä, pinssejä, tekstejä kangaskasseissa ja laukuissa. ”Animal Rights, Human Rights” -teksti ympäröi pystyyn nostettua nyrkkiä ja koirantassua. ”Against Transphobia”, ”Queer!” (s. 89)

Sukupuoli, identiteetti ja sopeutuminen

Teoksessa tarkastellaan Juhan identiteetin muodostumista ympäristössä, jossa hänen olemuksensa tulkitaan epänormaaliksi. Punkkariuden lisäksi Juhan feminiiniset piirteet herättävät voimakkaita reaktioita. Varhaisteini-ikäinen Juha passitetaan epäinhimillisiin tutkimuksiin, joissa yritetään selvittää lääketieteellistä syytä Juhan feminiinisyydelle. Juhalle ei kerrota mitä hänestä etsitään, ja tutkimusten sisältö paljastuu kivuliaasti vasta vuosikymmeniä myöhemmin epikriisejä lukiessa. Romaania tahdittavat lääkärien ja terveyssisarten merkinnät, joista lopulta paljastuu, että Juha on ”tavallinen poika”. Juhan sukupuolen määrittelystä rakennetaan vaivihkaa huipentumaa, tilaisuutta mässäillä ja tirkistellä Juhaa tutkineiden lääkäreiden tavoin, mutta lopputulos herätteleekin pohtimaan, mitä odotuksia sukupuoleen liittyy ja miksi.

Juhan oma suhtautuminen sukupuoli-identiteettiinsä jää suhteellisen raikkaalla tavalla teoksessa toissijaiseksi. Kysymys sukupuolesta ei sen suuremmin vaivaa Juhaa itseään, mutta toisaalta hän ei myöskään tule asiassa kuulluksi. Teoksessa ei keskitytä määrittelyyn tai jonkinlaisen varmuuden saavuttamiseen, vaan yleisemmin kuvataan Juhan kokemusta roolien ahtaudesta, ympäristön ohjailusta ja sen aiheuttamasta kipuilusta. Teininä Juha löytää vapautta punk-piireistä, jotka ovat muuhun 1980-luvun Suomeen verrattuna radikaalin suvaitsevaisia ja progressiivisia.

Ja kuinka näkyväksi tulemisen tapoja oli monia, osa oikeita, osa vääriä. Hän painotti, etteivät hänen oppilaansa olleet enää lapsia vaan nuoria, joilla oli korostunut tarve elää itseään todeksi. Lopuksi hän kysyi Juhalta: ”Mikä ihmisestä tulee, jos kukaan ei huomaa häntä?” ja nyrpisteli nenäänsä, kun Juha vastasi, että sellaisesta ihmisestä tulee vapaa. (s. 69)

Juhan identiteetin pohdinta saa vahvaksi kaikupohjakseen Paulin, Juhan parhaan ystävän teinivuosilta. Pauli on jo teininä punkkariudessaan rohkeampi, ja aikuistuessaan Juha ja Pauli lähtevät eri poluille: Juha opiskelee englanninopettajaksi, keskiluokkaistuu ja luopuu punkista sekä näyttävästä pukeutumisesta, pyrkii asettumaan yhteiskuntaan sovinnollisesti. Pauli taas jatkaa elämäänsä marginaalissa, pysyy uskollisena punkille ja sen ajamille aatteille. Pauli on selkeästi kaksikosta se, joka teki rohkeamman, rehellisemmän valinnan, mutta Paulinkaan elämäntapaa ei teoksessa romantisoida; hän on asunnoton, rahaton, vaikeuksissa poliisin kanssa ja kärsii ainakin jonkinasteisesta alkoholiongelmasta. Kaksikon kohdatessa aikuisena Juha kuitenkin ihailee Paulia ja suree omaa menetystään, omien arvojensa uhraamista.

Juha ei ole koskaan yrittänyt jäljittää motiivia sen päätöksen taustalla, jonka myötä hän riisui korunsa, vaihtoi maihinnoususaappaat kävelykenkiin, luopui vöistään ja maskarakynistään, lakkasi tupeeraamasta hiuksiaan. Ja vaikka se oli ollut vain ulkoista, olemuksellista, hän oli samalla luopunut omimmastaan, antanut huomaamattaan periksi. Ja nyt hänestä tuntuu kuin olisi joutunut identiteettivarkauden uhriksi. (s. 59–60)

Varjojen romantiikkaa

Teoksen motiiveissa on goottilaista romantiikkaa: musta väri, pimeys, kuu, sudet, naakat, lepakot, varjot, harhat, painajaiset, rapistuminen, melankolia. Juha kärsii yöllisistä kauhukohtauksista, ennen nukahtamista hän näkee uhkaavia hahmoja ja varjoja, jotka liittyvät useimmiten menneen päivän tapahtumiin. Juhalla on taipumusta myös pakoiluun: lapsena Juha pakenee usein kuvitelmiinsa, ja koko teoksen ajan hän rinnakkaiselää hieman pakkomielteisesti Evelyn Waugh’n romaania Mennyt maailma ja siihen perustuvaa tv-sarjaa. Nämä varjoihmiset, harhat ja haaveet, luovat teoksen kerrontaan miellyttävää polveilua ja realismin murentumista. Tämä tietty tunnelma on romaanin nyky-aikajanan suurin anti; muutoin sen kerronta on paikoittain kankeaa ja sisältö ohkaista verrattuna teini-iän meheviin tunteisiin ja viihdyttäviin sattumuksiin.

Kello 18.03 hahmo nousee seinän ja sängyn välisestä kapeasta raosta ja tutkailee Juhaa paksujen silmälasiensa takaa. Se työntää naamansa aivan kiinni, ja jos vain olisi mahdollista, puhaltaisi suustaan äitelän makeaa ilmaa. [– –] Ja kun Juha kääntyy huoneeseen päin, hän näkee hahmoja lisää. Siinä ne huojuvat liekkeinä, tiivistyneenä hämäränä tai metsänpohjan tomusta muovautuneina, osin ihmismäisinä varjoina, eivätkä siirry, vaikka Juha nousee sängyn reunalle istumaan. (s. 121)

Teoksen nyky-aikajanaa vaivaa jonkinlainen dramaattisuus; teini-ikään se istuu luontevammin. Romanttiset kauhuelementit tekevät tavallaan dramaattisuudelle tilaa, mutta osa romaanin juonenkäänteistä tuntuu hieman korneilta. Juhan arjessa on valtavasti meneillään: menneisyyden muistelu ja identiteetin jälleenrakennus, painajaiset, huvilan kunnostus ja myynti, Pauliin tutustuminen uudelleen, suhde äitiin, artikkelin kirjoittaminen Menneestä maailmasta, jatkokouluttautuminen, löytökoiran adoptoiminen ja sen omistajien etsintä. Suhteellisen lyhyeen romaaniin on otettu valtavasti aineksia, vaikka vähemmälläkin olisi pärjätty.

 Kasvukipujen kautta yhtenäiseen elämäntarinaan

Varjoihmisissä keskeisimmäksi elementiksi nousee elämäntarinan muovautumisen mielivaltaisuus muistamisen ja unohtamisen myötä, sekä ympäröivien ihmisten vaikutus tuohon narratiiviin. Teos korostaa hyväksynnän tärkeyttä, muttei sorru sen suhteen liian helppoihin ratkaisuihin. Nyky-aikajanan hajanaisuudesta huolimatta olen kiitollinen teoksen valoisasta lopusta, jossa Juha löytää rauhaa ja uuden yhteyden vapauttavaan punkkiin. Romaanin queer-hahmojen elämä on tuttuun tapaan ollut suhteellisen onnetonta, mutta tarinan loppu ainakin vihjaa jonkin hyvän odottavan tulevaisuudessa.

Hän ajattelee, ettei ole yhdentekevää, mitä painaa mieleensä tai säilyttää menneisyydestään, mitä pyrkii unohtamaan, sillä lopulta muistettu kirjoittautuu tarinaksi, jonka minuus punoo osaksi itseään. (s. 196)

Elina Haanpää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s