Epävarmuuksien arkeologiaa

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa
Romaani, 468 s.
Teos, 2020

Katja Raunion toisinkoinen Sinun päiväs koittaa on romaani tiedosta ja sen jäsentämisestä. Teos on pieninä yksittäisinä paloina ilmestyvä kokonaiskuva, joka on myös aktiivisessa murenemisen tilassa. Tämän lisäksi se on ensyklopedinen kasa merkillisiä muistiinpanoja, hallitsemisen kronikka ja tietojenkäsittelystä ammentava tyyli- ja lajihybridi.

Teos määrittyy vahvasti oman rakentumisprosessinsa kautta. Se koostuu merkinnöistä, jotka nimettömäksi jäänyt arkistonhoitaja on tehnyt koettaessaan koota totuudenmukaisen kuvan edesmenneestä fiktiivisestä Suomen presidentistä Anton Harmajasta. Teos jakautuu yhteentoista lukuun, joissa jokaisessa käsitellään yhtä arkistoijan mielestä oleellista jaksoa Anton Harmajan elämänkaaressa. Tarinoiden kehyksinä toimivat monet suurmieselämäkerroille tyypilliset aiheet, kuten poliittinen juonittelu ja korruptio, mutta myös mahdottoman rakkauden luomat sydänsurut ja sunzimaisuuksia lateleva kontrolloiva politiikkofaija. Kertoja pyrkii tulemaan lukijaa vastaan sekä retorisesti että teoksen rakenteen kautta: Luvut sisältävät luvun sisällön summaavat ja taustoittavat alaotsikot.  ”Luku, jossa Anton Harmajan luonnonrakkaus käy lukijalle pilvetöntä taivastakin selkeämmäksi.” (s. 87)

Kertomus kuitenkin jäsentyy kaikin muin tavoin kuin perinteisesti. Tämä selviää lukijalle jo hyvin pikaisesti, kun kertoja aloittaa Harmajan henkilökuvan rakentamisen oikaisemalla huhun Harmajan menestyksestä voileivänsyöntikilpailussa: ”Ennakkosuosikki oli edellisen vuoden mestari, sikatilallinen O:n kylältä. Kovaa haastajaa odotettiin paikallisen lukion abiturientista, joka oli saavuttanut kiissellinsyöntiennätyksen samana keväänä.” (s. 21)

Arkistointi itsessään on teosta kehystävä materiaalinen pohja, jonka varaan muoto rakentuu. Kertomuksen muodostava materiaali koostuu erilaisista kertojan esittämistä ja referoimista fiktiivisten ja salaisten kansioiden sisällöistä, kuten puhelinkeskusteluista, litteroiduista haastatteluista, postikorteista ja sähköposteista. Aineiston koon ja luonteen absurdius herättää nopeasti kysymyksen siitä, kuka tätä aineistoa kerää, miten ja miksi. Arkiston muodostamat eri fiktiiviset mediat limittyvät ja sulautuvat toisiinsa, ja sen runsauden vuoksi tekstin sävy ja tyyli ovat jatkuvassa muutoksessa.

Eri mediaformaatit asettuvat teokseen melko yhteneväisenä tekstinä, joka tuo kaikkeen tekstihälyyn virkistävää ja omalaatuista eleganssia. Kuvallisuus ja ensyklopediamaisuus ovat usein niinkin millintarkkaa, että kokonaiskuvaa on vaikea hahmottaa. Runsaan kuvailun täyttävät osiot tuovat mieleen ranskalaisen uuden romaanin tyylikeinot, ja varsinkin sen edustajan Alain Robbe-Grilletin estetiikan, jossa kuvaamisen tarkkuus on osa teoksen muotoutumisperiaatetta.

 ”Kuvapuolella näkyy tyypillinen rantalomakohde: uhkea viidakkonäkymä, jossa kukat ja kasvit rehottavat valtoimenaan. Kuvasta on rajattu pois kaupunki ja kaikki, mikä saattaisi latistaa koristeellista vaikutelmaa. Herkkä, rytmikäs kasvillisuus, värien hohto ja varjojen tummuus luovat sopusointuisen kokonaisuuden, kuvan kadonneesta paratiisista.” (s. 139)

Kertoja vakuuttelee aineistojen järjestäytyvän kumulatiivisesti kronologiseksi kertomukseksi, joka antaa todellisen ja totuudenmukaisen kuvan Anton Harmajan elämästä. Teos jäsentyy lukijalle kuitenkin hyvin fragmentaarisena. Aiheet poukkoilevat, ja teoksen punainen lanka hukkuu jatkuvasti. Tästä seuraa, että lukija viettää suurimman osan kirjasta itse Anton Harmajan tapauksen marginaaleissa, eri informaatioiden ja kertojan referointien katvealueella. Tarkkaavainen lukija voi pitkin teosta löytää joitakin labyrinttia selkeyttäviä vihjeitä. Seuraavilla lukukerroilla lukija voi nähdä katveiden taakse ja huomata uudenlaisia dynamiikkoja, joiden pohjalta ymmärtää teosta uusilla tavoilla.

Särö etsii muotoaan

Kertomus jäsentyy hyvin henkilökeskeisesti ja sen fokus on Harmajan poliittisen toiminnan kartoittamisen sijaan tämän yksityiselämän detaljien paljastamisessa. Huomattavin tarkennus kohdistuu Harmajan ja toimittaja Judas Berglundin välisen suhteen ylä- ja alamäkiin. Aineiston kautta paljastuvat myös Anton Harmajan taakse piiloutuneet, todellisia vallan lankoja nykivät toimijat ja hyvävelikerhot. Valta kulkee ja muovautuu rahakkaan mieseliitin toimesta, ja oppositio tukahdutetaan tarpeen vaatiessa autoritäärisin metodein. Anton Harmaja hahmottuu vallanhimoisena opportunistina, mutta myös höperönä marionettina, joka ei kykene hahmottamaan selästään roikkuvia ohjausnaruja, ja jonka oikeistopopulistinen politiikka asettuu intuitiivisesti tukemaan hänen taustajoukkojensa toimeenpanemia demokratiavastaisia hallinnan keinoja. Kasvottomaksi jäävän opposition olemassaolo tulee hädin tuskin näkyväksi, ja oikeistolainen diskurssi jää kertomuksen valossa ainoaksi totuudeksi. Aineistojen pohjalta muodostuu henkilökuvan lisäksi sirpaleinen kuvaus eräästä poliittisesta valtapelistä ja totuutta luovien mekanismien haltuunotosta.

Teoksen fiktiivinen aineisto luo ristiriitaisen ja moniäänisen henkilökuvan, joka alkaa hahmottua fraktaalimaisena, alati muutoksessa olevana mosaiikkina. Anton Harmajan persoonallisuus näyttäytyy ristiriitaisuuksineen inhimillisenä. Kokonaisuuden lohkeilevuus luo kontrastin selkeänä jäsentyviin suurmieshenkilökuviin.

Teos paljastaa vaihtoehtotodellisuutensa mittakaavoja hitaasti ja sivukommenteissa. Kertoja ikään kuin puhuu Suomen kansalle, olettaen, että lukija tuntee tämän vaihtoehtotodellisuuden historian. Lukija joutuukin jatkuvasti uudelleenmäärittelemään suhteensa tekstin todistusvoimalle. Teoksen fiktiivinen maailma toimii reaalimaailmaa muistuttavana, mutta ei kuitenkaan suostu kytkeytymään siihen tai tekemään itseään tunnetuksi. Samaistuttavuuden sijasta teos tarjoaa lukijalle salattua historiaa vaihtoehtoisesta todellisuudesta.

On sekä sopivasti hermoja raastavaa että virkistävää, kun aiemmat varmuudet nytkähtävät vähäisesti paikoiltaan ja problematisoivat ajatuksen yhteisestä historian muistamisesta. Lukija ikään kuin pudotetaan tuntemattomaan mappiin, jossa vaeltamisen kautta sen kuvaama todellisuus alkaa vähitellen hahmottua. Kiinnostavaksi nousee myös se, mitä lopulta jää kertomatta.

Aaveita, aavistuksia ja alkuja

Tiukan konkreettisesti kerrontaa kontrolloiva kertoja on myös hyvin epäluotettava. Arkistoija korostaa jatkuvasti haavoittuvaisuuttaan räjähdysherkän aineiston ympärillä, sekä vakuuttaa läpi teoksen olevansa aina puolustuskannalla oleva vastakertoja: ”Vakuuttaakseni lukijakuntani skeptikot kirjoitan muutaman sanasen käsitykseni taustalla olevasta todistusaineistosta.” (s. 22) Kertoja väittää olevansa jonkin instituution arkistonhoitaja, mutta kokoaa aineistoa Anton Harmajasta salaa työnsä ohella. Kertojan intentiot eivät juuri valotu, mikä saa teoksen rakentumaan kuin paranoidi väittely.

Kirja käyttöliittymänä ei tue teoksen sisäistä informatiivista agendaa, ja se synnyttääkin kiinnostavaa vastahankaa teoksen kerronnan, tyylin, rakenteen ja formaatin välille. Romaanimuoto tuntuu sabotoivan tekstin luomaa henkilökuvaa, ikään kuin teos tarvitsisi hyperlinkkejä sisältävän virtuaalialustan toimiakseen oikein. Kaikki teoksen sisältämät ristiriitaisuudet vahvistavat tekstin alkuperään liittyvää epävarmuutta. Onko koko kertomus sittenkin historiaa vääristävää tietoista manipulaatiota, jolla pyritään mustamaalaamaan Anton Harmajan tai jonkun muun maine? Mikä agenda kertomuksen oletetulla kasaajalla on ollut? Myös monet esitetyt aineistot sisältävät muokkauksia, muun muassa yliviivausta sekä tietoa salaavia sensuuripalkkeja, joista kertoja ei vaikuta olevan tietoinen. Onko käsikirjoitus sittenkin päätynyt jonkun käsiin, joka on muokannut siitä tekijän todellisia intentioita vääristelevän kertomuksen? Tekstiä ei ole mahdollista paikantaa mihinkään tiettyyn kontekstiin, ja kaikki paikannusyritykset vain luovat loputtomasti uusia mahdollisia lukutapoja.

Arkistoijan luoma kuva Harmajan elämästä on ikään kuin tosi vastakertomus teoksen fiktiivisessä maailmassa esitetylle värikkäälle valtion propagandalle ja tarinataloudelle. ”Jos lukija ihmettelee, miksi täytän kertomukseni sivuja erilaisten liiketoimien erittelyllä, on minun tähdennettävä, etten ole kirjoittamassa keikarimaista seikkailukertomusta lukijan huvitukseksi, vaan kirjoitukseni tavoittelee korkeampaa päämäärää, totuuden paljastamista.” (s. 243)

Teoksessa rakentuvan kertomuksen mahdollinen välineellinen rooli jää kuitenkin täysin pimentoon, mikä tuo auttamatta totuudenmukaisuuden sijasta koko tekstiin ja minäkertojaan populistisen ja manipulatiivisen pohjavireen. Arkistoijan julistama objektiivisuus on sekin täysin näennäistä, sillä hän osallistuu läpi teoksen itse oman aineiston vapaamuotoiseen tulkintaan, ja henkilöhahmojen keittiöpsykologisointiin muun muassa grafologiaan tukeutumalla:

Seuraava, tavalliselle kopiopaperille sotkuisella käsialalla kyhätty viesti paljastaa, että Anton Harmajan ajatukset Judas Berglundin tulevaisuudesta olivat olleet toisenlaiset. Käsiala tempoilee, harkitut retoriset koukerot ovat hautautuneet tunteen kuumaan tuhkaan.” (s. 137)

Kertojan suhde Anton Harmajaan alkaa nopeasti näyttämään pakkomielteiseltä, mikä tulee esille myös kertojan tavasta kuvitella aineistoon muun muassa salakielillä jätettyjä viestejä, sekä haaveilla fiktiivisistä aineistoista:

 ”Tahtoisinpa tavata ihmisen, jolla on tiedossaan Anton Harmajan IP-osoitteet, jolla on hallussaan hänen tietokoneidensa vanhat kovalevyt. Voisin tehdä syväanalyysia Harmajan seksuaalisista preferensseistä hänen selaushistoriansa valossa, voisin nähdä kaikki huolimattomasti naputellut sähköpostit, humalaiset chat-keskustelut, joissa enter-näppäintä painettiin liian aikaisin.” (s. 64)

Teos parodioi hauskasti tapaa, jolla niin sanotut perinteiset suurmieselämäkerrat rakentuvat. Ja miten ne usein toimivat tarinallistettuina, julkisuuskuvaa kohottavina synninpäästöinä. Myös ajatus poliittisesta objektiivisuudesta asetetaan teoksessa naurunalaiseksi. Poliittisten päätösten syy-seuraussuhteet käsitellään pintapuolisesti, ja henkilöön keskittymisen avulla voidaan helposti väistää puhuminen poliitikon harjoittamasta politiikasta.

Arkistointiin nojaava kerronta on narratiivisena ratkaisuna oivaltava ja uudenlaisen estetiikan mahdollistaja. Tietojenkäsittelyn kaltaiseen asioiden lokerointiin on helppo suhtautua pelkkänä epäesteettisenä ja byrokraattisena mappien ja excel-taulukoiden rakenteluna. Jonain yhtä tunkkaisena kuin varasto, jossa kertoja-arkistoija kasaa kertomustaan yhteen. Sinun päiväs koittaa perustuu innostavalle muodolliselle toisinajattelulle: sen sijaan, että arkistointi olisi tietoyhteiskunnan vaatima pakkopulla, arkistointi systeeminä toimii teoksessa uusia kerronnan tapoja avaavana esteettisenä voimana.

Erilaisten lähteiden kautta rakentuva teos hahmottuu moniäänisenä, mutta ei läpeensä maksimalistisena. Teos jättää aiheiden jatkojäsentämisen ja yhteensovittamisen täysin lukijan harteille, mikä itsessään aktivoi lukijaa kiinnostavalla tavalla. Aineistokatkelmat ovat toistensa suhteen sekä lukkoja että avaimia, joskus molempia yhtaikaa. Yleisavaimena toimivaa selkeää tulkintaa ei ole tarjolla. Sinun päiväs koittaa ei hahmotu samaistumisen tai reaalimaailman totuushahmotelmien kautta luettavaksi. Se on ilahduttavan raikas, kokeellinen, erojen ja epäjatkuvuuksien pohjalta rakentuva teos, joka ei lukemalla lopu.

Otso Venho

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s