Aikalaisproosaa, tai jotain

Jan Forsström: Aikuisia ihmisiä
Romaani: 252 s.
Teos, 2020

Jan Forsströmin episodiromaani Aikuisia ihmisiä pureutuu kulttuuriväen aikalaiskokemuksiin. Periaatteessa.

Teos koostuu useista melko selkeästi etenevistä Slice of life -tyyppisistä jaksoista, joiden keskiössä ovat neljääkymppiä lähestyvän kulttuuriväen ilot ja ongelmat. Viimeistä jaksoa lukuun ottamatta kaikilla jaksoilla on nimetty näkökulmahenkilö. Aikuisten ihmisten lukeminen on mutkatonta, ja tekstiin pääsee helposti sisään. Ehkä juuri siksi, että teoksen jaksot koostuvat hyvin selkeästi etenevistä, dialogin ja päänsisäisten ajatusten vuorottelun varaan rakentuvista kohtauksista.

Samoista lähtökohdista nousevia ongelmia käsitellään eri elämäntarinoiden kautta. Teos ei pyri monien muiden episodiromaanien tavoin rakentamaan erilaisia ongelmia ristivalottavaa polyfoniaa, vaan samat teemat varioituvat samankaltaisesti. Henkilöhahmot jakavat keskenään samoja ongelmia ja myös tavat joilla jättää ne eskapistisesti kohtaamatta. Tämä tuo teokseen pysähtyneen ja painostavan banaaliuden tunteen. Polyfonisuuden sijaan teosta voisi kuvailla enemmänkin monofoniseksi. Henkilöhahmojen kokemusmaailma näyttäytyy alati laajenevana kuralätäkkönä, jossa kaikki haahuilevat toisiaan täysin kohtaamatta.

Piirit ovat hyvin pienet, ja samanikäiset ja samalla paikkakunnalla asuvat kulttuurityöntekijät tuntevat toisensa ja vilahtelevat nimettyinä taustahenkilöinä toistensa jaksoissa. Hahmojen tavat jäsentää maailmaa kielellisesti eivät juurikaan eroa toisistaan. Runoilijan ja kuvataiteen asiantuntijan sisäiset kokemusmaailmat eroavat lähinnä siten, että toinen jäsentää ajatteluaan viittaamalla Maurice Blanchohon, toinen Louise Bourgeoisiin. Henkilöhahmojen rakentumisen samuus tuntuu lukijalle hyvin monotoniselta ja laiskalta, eikä se tunnu tuovan luentaan mitään uutta tai innostavaa. Vaikka tämän voi tietysti halutessaan lukea eräänlaisena ironisena kommenttina koskien identiteettien haurautta hyvin identiteettikeskeisessä yhteiskunnassa.

Henkilöhahmojen kohtaamat konfliktit mukailevat keski(luokkaisia)määräisiä nykykirjallisuuden aiheita. On rikkinäistä perhettä, traumaa, pettämistä, häpeää omasta luokka-asemasta, keinotekoiseen identiteettiin turvautumista. Milleniaali-eksistentialismia erivärisin rusetein. Episodien aiheet asettuvat niinkin geneerisesti ja samoja kaavoja toistaen, että aikaansa seuraava lukija saattaa luulla lukeneensa vahingossa teoksen jo ennestään. Tai nähneensä sen telkkarista.

Hahmojen psykologiset piirteet ovat kaikessa neuroottisuudessaan hyvin staattisia. Painostava, aikalaiskokemuksesta ammentava ironiankatkuinen viitekehys määrittää hyvin vahvasti liki jokaista teoksen kertojasta. Jo teoksen ensimmäinen jakso asettaa lukijalle selkeän teoksen kertojia määrittävän odotushorisontin, joka ei teoksen edetessä juuri järky. Ainoa teoksen kerrontaa koetteleva jakso sijoittuu loppujaksoon, jossa nimettömäksi jäävä kertoja haahuilee kirjassa aiemmin esiintyneen pariskunnan häissä. Jakso tuo mieleen monet episodielokuvien summaavat loppukohtaukset, joissa jo entuudestaan tuttujen hahmojen tiet risteävät. Jakso on muodollisessa erilaisuudessaan virkistävä, mutta kertojan päänsisäinen tapa irvailla venytetyn aikuisuuden idealla ei kuitenkaan juuri eroa teoksen aiemmasta sisällöstä.

Aikuisia ihmisiä on parhaimmillaan silloin, kun kaiken neuroottisen latteuden keskeltä pilkahtaa jonkinlaista kerronnallisessa muodossa ilmenevää kielellistä toisinajattelua. Teoksen mieleenpainuvimpia kohtia on komediakirjoittaja Erkosta kertova jakso. Arto Salmisen romaanit mieleen tuova, epärealistisen etevä vittuilu tuo koko tekstiin hyvin vahvan keinotekoisuuden maun. Komediatuotannon piirissä kaikki keskustelu käydään hyvin toksismaskuliinisen ”banterin” säväyttämänä. Jokaista Erkon kautta käytyä keskustelutilannetta määrittää leikkimielinen nokkeluuskilpailu, jossa paikan yhteisössä voi saada ainoastaan jatkuvan sutkauttelun avulla.

”- Mulla on kuitenkin nää mun seksuaaliset tarpeet, eli mä siis kelailen Tomb Raideria edestakas.” Erkko nyökkäsi, positiivisesti yllättyneenä. ”- Pirun ruotsalaiset. Se Vikanderhan on kehitetty salaisessa eugeniikka-laboratoriossa.”- Ne on jalostanut Björn Borgin spermaa”, tylsä apukirjoittaja jatkoi.” (s. 49)

Mahdollisuuden empatiaan ja aitoihin läheisyyden tunteisiin osoittautuu mahdottomaksi, ja viiteryhmän ihmiset ovat lukossa saman tien, kun eteen sattuu läsnäoloa ja empatiaa vaativa tilanne. Ennen pitkää ironian verho ylirasittuu ja alkaa rakoilla, mikä synnyttää mahdollisuuden toisen ihmisen aidolle kohtaamiselle. Luen teoksesta yrityksen kurottaa ironian verhon takaa kohti vilpittömyyttä, mutta ajoittainen hengettömyys ja jaksojen samankaltaisuus tuntuu vesittävän teosta tavalla, jonka takia alan teosta lukiessa jäädä kylmäksi myös teoksen epäironiselle ja — aluksi ilahduttavalle — melodramaattiselle annille.

Imu ja imelyys

Kirjan muodollisesti kiinnostavinta antia on mimeettisen dialogin vastapainona toimiva hyvin kummallinen kerronta ja fokalisointi. Kun dialogissa pyritään litteroituja keskusteluja muistuttavaan autenttisuuteen, niin kerronta sen sijaan rakentuu oletetusti suurilta osin kunkin jakson nimihenkilön päänsisäisistä ajatuksista. Välillä kerronta on lörpöttelevässä äkkivääryydessään hysteeristä realismia muistuttavaa:

 ”Kallella oli kroonisen huono tuuri: pyramidihuijaus oli syönyt Kallen säästöt, Kallen naisystävällä oli fibromyalgia, Kallen koira putosi avonaiseen likakaivoon ja hukkui.” (s. 144)

Kerronnan totisuus kulkee läpi kirjan monessa eri rekisterissä. Välillä se on uskomattoman vakavaa ja teoksen melodramaattisia käänteitä korostavaa, välillä käsittämättömän imelää ja vinksahtanutta:

Annu vilkaisi Ilkkaa puulusikka suussaan. Annu oli luullut että aihe oli jo unohtunut. Että oltiin pikkuhiljaa siirtymässä siskonpetivaiheen kautta lähemmäs ulkomaailmaa ja arkirooleja. Toisaalta, ei ollut kiire mihinkään. Ja jos sängyssä pysyisi vielä jonkin aikaa, se johtaisi lopulta uudestaan seksiin. Kannattihan tästä ottaa kaikki irti, maito oli joka tapauksessa jo kaatunut.” (s. 85)

Henkilöhahmojen ajatuksenvirtaa mukaileva ja täydentävä kerronta näyttäytyy outoudessaan hyvin keinotekoisena. Kerronnassa korostuvat oudot ilmaukset, kuten väkisin väännetyltä anglismilta kuulostava ”maito oli joka tapauksessa kaatunut”. Vaikka kyseessä on erilaisten näkökulmien rakentuva episodiromaani, pysyy vieraannuttava kerronta läpi teoksen hyvin muuttumattomana. Imelyyden ja keinotekoisuuden tunto vahvistuu sitä mukaan, kun kirja etenee:

Ensimmäiset kuukaudet Salme oli pieni ihme. Silmät aukenivat huumaaviksi marmorikuuliksi, joissa piili universumin salaisuus.” (s. 166)

Tämä keinotekoisuuden varaan rakentuva pohjavire tuo mieleen Henriikka Tavin — myös Teokselta ilmestyneen — Tellervon (2018), jossa hyödynnetään kokeilevasti chick-lit -kirjallisuuden työkalupakkia. Aikuisia ihmisiä -romaanin muodolliset seikat kiinnittävät itseensä paljon huomiota, ja ne saavat lukemaan teosta modernin aikalaisromaanin parodiana. Näin luettuna Aikuisia ihmisiä alkaa hahmottumaan hyvin itsetietoisena romaanina. Teos ei kuitenkaan ehdota suoraan mitään tiettyä lukutapaa edes teoksen ulkopuolisissa parateksteissä. Tämä voi olla yksi syy siihen, että miksi ironiset luennat eivät tunnu korostuvan teoksen vastaanotossa.

Kerronta ja fokalisaatio luovat ironisen tason, jonka kautta teos satirisoi keskiluokkaisen kulttuuriväen neurooseja kuvaavaa proosaa. Aikuisia ihmisiä tuntuu banaalisti vastaavan näitä aiheita kuvaavan proosan vaateeseen olla samaistuttava kuva ajastaan (eli siis: koulutetun, nuorehkon 35-vuotiaan kaupunkilaisen ajasta). Tämän voi lukea esimerkiksi jaksosta, jossa reflektoidaan runoilija Jukan liioittelevia ajatuksia muun muassa kotimaisesta nykykirjallisuudesta: ”Kirjailija oli kiinnostava päivän tai kaksi kuolemansa jälkeen. Proosa oli suomennetulla englannilla kirjoitettua TV-sarjaa, tai Pynchonilta ja David Foster Wallacelta muutama vuosikymmen myöhässä lainattua.” (s. 71)

Pidän ajatuksesta, jossa tätä ajankuvaa on problematisoitu ja pyritty kirjoittamaan auki. Kaipaan itse pelkkien ajankuvien sijaan vastalausetta, toisinajattelua ja omaperäistä otetta. Aikuisia ihmisiä piilottaa siinä ilmenevän problematisoinnin ja ironiansa niin sakean ja monitulkintaisen mimesis-sumuverhon taakse, että tämä taso tuntuu jäävän lähinnä joidenkin nörttien tajuttavaksi. Kaihdan teoksia, joissa ironia on ikään kuin asia, joka lukijan pitää teoksesta etsimällä etsiä. Mielestäni tämä kertoo lähinnä epäonnistuneesta ironian käytöstä.

Ironisen tason järkkymättömyys, henkilöhahmojen samuus ja kerronnan staattisuus tekee kiinnostavasti käyntiin lähtevästä teoksesta lopulta pitkästyttävää luettavaa. Kun jaksojen sävy on keskenään hyvin samanlainen, niin samalla vähenee yksittäisten jaksojen teho. Episodit kaipaisivat mielestäni enemmän rakenteellisella tasolla tapahtuvia muutoksia. Tekstien yhteneväisyys ja ohuet viittaussuhteet toisiinsa vie kokonaisuutta lähelle romaanimuotoa, mutta ehkä tämä teos olisikin toiminut paremmin selkeärajaisempana, mutta muodollisesti kokeellisempana novellikokoelmana?

Aikuisia ihmisiä paljastuu tavanomaisesta muodostaan huolimatta hyvin monitulkintaiseksi romaaniksi. Saa nähdä, kuinka aika tulee kohtelemaan teosta. Tullaanko se muistamaan pinnallisen samastumisproosan auki kirjoittajana, vaiko yhtenä aikalaiskuvauksena muiden joukossa. Populaarien aikaansa kuvaavien TV-sarjojen ja elokuvien kirjaversiona.

Otso Venho

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s