Murhaviihdettä ja mediamaailmaa

9789527221877_1024x1024

Riku Talvitie: Viimeinen lähetys
Romaani, 378 s.
Reuna, 2019

Riku Talvitien Viimeinen lähetys (2019) on toinen osa Peppi Jäätikkö -sarjaa. Esikoisteoksen Tappava formaatti: Kuokkavieras (2015) päähenkilö, poliisi Peppi Jäätikkö, on myös toisinkoisessa keskeisessä roolissa. Kuten esikoisteoskin, Viimeinen lähetys liikkuu vahvasti mediamaailmassa: esikoisen tapahtumien keskeisenä ympäristönä olivat rikollisten lavastamat tosi-tv-kuvaukset, toisinkoisessa puolestaan radiojournalismin maailma.

”Mutta Mediatorin yleisö ei katsonut matkustajia tai heidän yläpuolelleen, vaan korin alle. Kun kellarista liikkeelle lähtenyt hissi nousi katutason korkeudelle, sen alta paljastui hervottomana roikkuva alaston nainen. Hissi pysähtyi hetkeksi neljännen kerroksen kohdalle, jolloin ruumis jäi keinumaan kuin kerjätäkseen lisää huomiota ja tarjosi samalla yleisölle tilaisuuden yksityiskohtien tarkkailuun.” (s. 17)

Teoksen pääjuoni käynnistyy, kun eräänä talvisena aamuna Sanomatalossa radion aamuohjelman juontajana työskentelevä Roope ”Romeo” Meronen todistaa, kuinka kellarista nouseva hissi tuo mukanaan myös naisen ruumiin. Ritualistisessa asennossa roikkuvaan kalmon vatsaan on kirjoitettu arvoituksellinen viesti: ”#murhapaine”. Asiatunnisteen takaa selviää murhaajan viesti: ruumiita on tulossa lisää, elleivät poliisi ja valtiovalta alistu salanimen IVVM alla toimivan murhaajan vaatimuksiin. Vaatimuksiin vastaamiseen on neljä päivää aikaa. Tulevan sarjamurhaajan kiinni saamiseksi perustetaan erillinen poliisin tutkintaryhmä, johon kutsutaan mukaan Jäätikkö sekä myöskin edellisestä teoksesta tuttu Tommi Koskela.

Pääjuonen rinnalla kulkee myös sivujuoni, jossa käsitellään poliitikko Eveliina Kontion miehen epäselvissä olosuhteissa tapahtunutta kuolemaa, minkä seurauksena Eveliina joutuu pakenemaan Venäjältä takaisin Suomeen. Sivujuoni tuntuu pitkälle romaania irralliselta, mutta kytkeytyy ilmeisesti pidempään, koko kirjasarjan kattavaan juoneen.

Viimeinen lähetys on juoniasetelmaltaan kunnianhimoinen, mutta sortuu epäuskottavuuteen. Uskottavan sarjamurhaajan luominen suomalaiseen ympäristöön on tietenkin aina haastava tehtävä, koska sen kaltaiset rikokset ovat Suomessa suhteellisen harvinaisia. Monien genretovereidensa tavoin teos lainaakin aivan liikaa amerikkalaisesta tv-viihteestä: poliisit heiluttelevat ja laukaisevat aseitaan aivan liian helposti, ja siviilien autoja otetaan käyttöön tuosta noin vain poliisimerkkiä vilauttamalla. Jopa teossarjan päähenkilö Peppi Jäätikkö päätyy jatkuvasti rikkomaan niin lakia, poliisin valtuuksia kuin pomonsa ohjeita, ja hän jopa valittelee edellä mainittujen haittaavan tehokasta tutkimustyötä.

Epärealistisen poliisityön lisäksi teoksen henkilöhahmojen kuvauksessa on puutteita. Erityisen kliseinen on sarjamurhaajan hahmo, joka pääsee itsekin kertojan rooliin kirjan alkupuolelta alkaen. Psykologisesti poikkeavan henkilöhahmon uskottava kuvaaminen on toki aina oma haasteensa, sillä loppujen lopuksi aika harva ymmärtää, kuinka esimerkiksi psykopaatin ajatusmaailma toimii. Teoksen sarjamurhaajan ajatusmaailma sisältääkin lopulta käytännössä kaikki psykopaattistereotyyppien kliseet: lapsuudessa surmatut eläimet, uskon omaan ylivertaiseen älykkyyteen sekä äärimmäisen narsistisen persoonan.

”Teidän pitäisi varoa, valta tuo vastuuta. Tajuuksä kuinka paljon vaikutatte yleiseen mielipiteeseen?”

”Me tehdään vaan viihdettä.”

”Mutta teitä kuunnellaan ja uskotaan”, Pena intti.” (s. 81)

Teoksen parasta antia on lopulta sen kriittinen katse median toimintaan. Sarjamurhaajan teot ovat romaanin maailmassa lottovoitto Romeon luotsaamalle Sohvaryhmä-radio-ohjelmalle. Kuuntelijaluvut kohoavat raketin lailla, kun Romeon, Basson ja Gemman muodostama kolmikko alkaa ottaa vastaan vihjeitä sarjamurhaajan toiminnasta. Väkivaltaiset murhat muunnetaan radioviihteeksi, jolla ruokitaan joka aamu miljoonayleisön draamannälkää. Teos kuvaa onnistuneesti sarjamurhaajan ja median välistä symbioottista suhdetta: sarjamurhaaja saa teoilleen näkyvyyttä ja nauttii siitä, kaupallisen median edustajat puolestaan saavat lisää yleisöä. Tämä suhde kuitenkin vaikeuttaa virkavallan toimintaa, kun vihjesoitot päätyvät poliisin sijaan viihdemedian haltuun.

Juonivetoisten dekkarien sarjassa Viimeinen lähetys on melko peruskauraa. Se sortuu välillä kliseisiin ja lainaa aivan liikaa Hollywoodin action-elokuvista, mutta onnistuu päätehtävässään: teosta on viihdyttävää lukea. Teoksen sisältämä mediakritiikki myös tuo siihen kaivattua syvällisyyttä, ja ainakin itse jäin pohtimaan lukukokemuksen jälkeen median etiikkaa rikoksista uutisoidessa.

 

Miina Hentinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s