Roolirunoja, perhe ja muita aarteita

miira

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa
Runokokoelma, 100 s
Teos, 2019

Äitihahmo tekee seppeleen leinikeistä, kakkaroista, horsmista ja
kärsämöistä. Hän kutoo. Hän kirjoittaa villapaidan, sepittää sen
yhdessä yössä. Äitihahmo saa asioita pysymään yhdessä ilman
liimaa ja teippiä.” (s. 93)

Miira Luhtavaaran toisinkoinen Sinusta roikkuu valoa (2019) on monimuotoinen runokokoelma, jonka runot suuntaavat perheen ja parisuhteen teemoihin. Tekstit vaihtelevat lyhyistä fragmenteista aina sivun ylittäviksi assosiaatioketjuiksi ja niistä piirtyy esiin alati erilaisia asentoja ottava puhuja. Kahdessa teoksen osastossa keskeislyyrisyys vaihtuu roolirunoon, kun ääneen pääsevät vuoroin Margot, tämän kumppani Boris sekä heidän lapsensa Lulu.

Perheen viitekehys on jo Margotin, Boriksen ja Lulun kautta teoksessa vahvasti läsnä, mutta kokoelman fokus on naisen kokemusmaailmassa. Luhtavaaran runot pohtivat naista erilaisten perheeseen liitettyjen sosiaalisten roolien, itsen sekä ihmissuhteiden keskiössä. Puhuja ikään kuin tutkiskelee, mitä on olla samaan aikaan äiti, kumppani, tytär sekä yksilö, joka versoaa luonnollisesti myös näiden roolien ulkopuolelle. Kokoelman sivuilla liu’utaan alati positiosta toiseen välillä shokeeraten ja välillä melkein huomaamatta.

Luhtavaaran runot ovat myös voimakkaan ruumiillisia. Kokoelma juhlistaa kosketusta ja siitä saatavaa nautintoa, joka on yksi toimivan parisuhteen peruspilareista. Puhujan keho on muuttunut lapsen myötä, mutta se on edelleen altis kosketukselle. Keho on täynnä sopukoita, jotka kaipaavat vuoroin sekä rajua että hellää kosketusta. Ruumiillisuus on kohosteista myös makuuhuoneen ulkopuolella, jossa keho paisuu, hilseilee, kukkii ja kasvaa puita. Keho onkin kokoelmassa eräänlainen keskus, joka tuo runoihin konkretiaa sekä avaa mahdollisuuksia ravisuttaville metaforille.

Sinusta roikkuu valoa on monesta syystä nautinnollista luettavaa. Oivaltavan perhe-elämän kuvauksen lisäksi kokoelma piirtää esiin parhaimmillaan hätkähdyttävän kauniita hetkiä sekä todentuntuisia ihmiskuvia. Puhujan katse on hellä ja maailma näyttäytyy runoissa monesti sekä haikeana että toiveikkaana paikkana.

”Hän on surullinen, mutta ei toivoton,
kuin luinen saari,
joka kasvaa vihreää nukkaa. Tuolla
hän taas on (mutta älä tuijota) unohtuneena ostoskärryjen takana.
Hän seisoo appelsiinien, luumujen ja kirsikoiden sumuisessa sata-
massa, silittää takkinsa höyhenkaulusta, papukaijaansa unessa.” (s. 55)

Kokoelma on sivumääräisesti laaja, eikä se päästä lukijaansa helpolla. Vaikka teoksen voi katsoa käsittelevän perheellisen ihmisen kokemusmaailmaa, on siinä myös runsaasti kyseisen teeman ulkopuolelle jäävää tarttumapintaa. Kauniiden kuvien lisäksi Luhtavaaran teoksella on vankka symboliikkansa, joka luo yhtenäisyyttä teoksen hajanaiselta vaikuttavaan kokonaisrakenteeseen. Moneen suuntaan aukeilevaan kokoelmaan on hyvä palata aina uudelleen ja löytää itselleen pieniä aarteita.

Laura Karhapää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s