Muukalaisvihaa ja vahvistusharhaa

kansallinenheratys.png

Aleksanteri Kovalainen: Kansallinen herätys.
Romaani, 375 s.
Teos, 2018.

 

Talven kirkkaus kirkastaa Kiukkosen mielen. Hän kuuluu herännäisiin, ei ymmärrä torkun ihmisiä, jotka laiskottelevat kyljellään heräämistä lykäten, eivät kuule mitä ympärillä puhutaan.” (s. 20)

Zebedeah Kiukkonen, Kansallisen herätyksen (2018) kertojahahmo, kokee poliittisen herätyksen. Hän havahtuu keskeltä omaa arkitodellisuuttaan ja huomaa häntä ja koko Suomea uhkaavan vaaran. Muslimit, monikulttuurisuus ja turvapaikanhakijat ovat hänen maailmassaan vaara koko länsimaiselle kulttuurille. Niitä torjuakseen Zebedeah ryhtyy toimiin ja liittyy Kansan Kitaan, nousevaan äärioikeistolaiseen ryhmään. Tämä Suomen Sisua muistuttava fiktiivinen ryhmä toimii aktiivisesti politiikassa ja politiikan ulkopuolella, ja pyrkii siihen, että Suomi pysyisi “suomalaisilla” – ja tietenkin valkoisena.

Tämän kaiken seurauksena on tapahtumaketju, jossa on aineksia omasta lähihistoriastamme. Perussuomalaiset, puheenjohtajanaan fiktiivinen Timo Sonni, saavat vuonna 2011 historiallisen vaalivoiton. Samalla kansallismielisten joukko kasvaa ja radikalisoituu. Vuonna 2015 tapahtunut turvapaikanhakijoiden määrän räjähdysmäinen kasvu johtaa teoksen sivuilla väkivaltaan ja suoranaiseen sotaan.

Aleksanteri Kovalaisen toisinkoinen on dystooppinen kuvaus vaihtoehtoisesta Suomesta. Kovalainen tutkii spekulatiivisen fiktion keinoilla sitä, miltä meidän nykypäivämme voisi näyttää, jos äärioikeisto radikalisoituisi ja väkivalta riistäytyisi käsistä.

Teoksen maailman suurimpia eroja omaan arkitodellisuuteemme on se, että Suomi ei ole digitalisoitunut. Internetiä ei ole ja oikeistolaispropagandaa välitetään laittoman piraattiradion välityksellä. Asetelma on eriskummallinen, mutta samalla jopa herkullinen; millaista elämä voisi olla, jos faktojen tarkistamiseen ei riittäisikään viiden sekunnin googlehaku? Internetissä liikkuu valtavasti väärää tietoa ja äärioikeistolaisuus on vahvasti juurtunut moninaisille keskustelupalstoille, mutta samalla internet mahdollistaa myös eri osapuolten välisen dialogin. Kansallisen herätyksen maailmassa tätä keskustelumahdollisuutta ei ole ja kansallismielisten vahvistusharha riistäytyy lopullisesti käsistä.

Tavallinen suomalainen mies, Jaakko Malinen, oli nähnyt irakilaisia parveilevan bussin ulkopuolella lähellä Suomen länsirajaa. Hän oli mennyt miesten luo ja kysynyt, mitä miehet siinä tekevät. Sitten hän oli sanonut täysin asiallisesti, ettei miehillä ollut oikeutta olla Suomessa. Kaksi irakilaista oli käynyt kiinni Maliseen. – – Oli syntynyt monipuolinen kahakka, jotain riitaa siinä oli syntynyt myös natsien ja kitalaisten välillä. Lopulta oli käynyt pahin mahdollinen: se joka oli alun perin ajanut täysin väkivallattomasti isänmaan asiaa, joka oli itse viaton, oli itse tullut puukotetuksi.” (s. 210)

 Erityisen rankkaa luettavaa on se, kuinka henkilöhahmot oikeuttavat itselleen omat tekonsa. Kansallismieliset hahmot kokevat teoksen maailmassa olevansa aina uhreja ja olevansa isänmaan asialla. Tämä on eräs teoksen piirteistä, joka liippaa turhan läheltä omaa todellisuuttamme. Uhriutumisen narratiivi on lähes suoraan lainattu todellisen elämän oikeistolaisesta retoriikasta, jossa kritiikki pyritään kääntämään kritiikin antajaa vastaan syyttämällä tätä mielipidevainosta ja ajojahdista (esim. Yle, 22.5.2018). Teoksen edetessä käy myös hyvin selväksi se, ettei terrorismiin syyllistyvillä suomalaisilla ole lopulta ideologian lisäksi mitään muuta eroa vihaamaansa kansanosaan. Kansallisen herätyksen maailmassa terroristeja ovat lopulta ne, jotka sitä äänekkäimmin vastustavat.

Paikoin jopa satiirisia sävyjä saava romaani on pohjimmiltaan erittäin kiinnostava spekulaatio, joka herättää lukijan pohtimaan omaa suhdettaan politiikkaan ja politiikan ääri-ilmiöihin. Samalla se on kuitenkin kirjallisessa mielessä melko vajavainen teos. Aihe on tärkeä ja erityisesti teoksen loppuosan väkivaltaisuudet herättävät voimakkaita tunnereaktioita, mutta kerronnan heikkoudet söivät omaa lukunautintoani. Teos on sisältöönsä nähden yksinkertaisesti liian pitkä ja lukijan huomio herpaantuu helposti. Raskautta lukukokemukseen tuo myös se, että suuri osa teoksen dialogista on lainattu somesta ja muilta internetin keskustelupalstoilta. Dialogia lukiessa tuntuu monessa kohtaa lähinnä siltä, että lukukohteena on romaanin sijaan maahanmuuttajia koskevan uutisen kommenttikenttä. Tämä johtaa jo teoksen alkuvaiheessa siihen, että kritiikin terävin kärki taittuu ja hukkuu pitkäksi aikaa itseään toistavan persuretoriikan alle.

Hyvän dystopiaromaanin tavoin myös Kansallinen herätys sisältää varoituksen. Äärioikeiston ja -nationalismin vaaroista puhutaan kyllä, mutta niitä äänekkäästi vastustavat leimataan itse ääriliikkeisiin kuuluvaksi. Politiikka on Suomessa koettu perinteisesti araksi keskustelunaiheeksi, mutta poliittinen kenttä on muuttunut ja somen välityksellä on mahdollista tavoittaa yhä suurempi yleisö. Puheet “tolkun ihmisistä” ja hiljaisuuden kulttuuri on mennyttä aikaa. Nykyään vaikeneminen mahdollistaa vain sen, että äärimmäisiä mielipiteitä edustavat henkilöt saavat äänensä helpommin kuuluviin. Kansallinen herätys haastaa perinteistä keskustelukulttuuria ja onnistuukin siinä monessa kohtaa. Puutteistaan huolimatta romaanissa on monia teräviä havaintoja ja ajankohtaisia teemoja, ja sen perussanomaksi nousee se, että äärioikeiston radikalisoitumisen vaaroista ei keskustella tarpeeksi.

 

Miina Hentinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s