Seksistä, kuolemasta ja yhdessäolosta

sexdeath.png

Maija Muinonen: sexdeathbabies
Romaani, 224 s.
Teos, 2019

“Hettyn kanssa me tunnemme ihan nykyään useammankin pariskunnan, joilla on sellainen elämäntilanne, että kumpikin puoliso on elossa. Ja tämän lisäksi heillä on lapsia, jotka ovat elossa.” (s. 77)

Maija Muinosen sexdeathbabies on erilainen lukukokemus, ja virkistävää luettavaa kotimaisen  proosan kentällä. Se on kertomus äitiydestä ja vinksahtaneesta maailmasta. Rakkaudesta ja haluista, joita emme osaa karistaa emmekä aina haluakaan. Kirja siitä, kuinka paljon vääränlaisia, rumia ja kiusallisia ajatuksia jokainen meistä kantaa sisällään. Kenties ennen kaikkea todiste siitä, että ihmisyys on haastavaa ja tahmeaa, ja sen kanssa täytyy vain elää. Kunnes kuolee.

Tarinan keskiössä ovat parantumatonta syöpää sairastava Biba, hänen äitinsä Hetty sekä kummitäti Clarissa. Kommuunieloa viettäen he yrittävät kukin parhaansa mukaan selvitä mahdottomasta tilanteesta, eli Biban lähestyvästä kuolemasta. Lukija saa seurata niin Hettyn kuin Clarissan tajunnanvirtaa, joka etenee toisinaan maanisen nopealla tahdilla, välillä rauhallisemmin. Biban ajatuksiin ei suoranaisesti sukelleta. Kuitenkin lukijalle tarjotaan mahdollinen kuva siitä, minkälaisissa tunnelmissa Biba on omassa kammarissaan:  

Ihan kohta sinä kuolet Biba
 Hengi ei enää kohta sihis tai pihis mut et siis tod oo pahis
 no siis et
 Kuule Bibabiba sinä et enää ikinä syö mitään” (s. 176)

Samalla myös Clarissan ikivanha äiti odottaa kuolemaa vastapäätä sijaitsevassa vanhustenkodissa. 

Teos on elävä kokonaisuus, jota rytmittää kappaleissa vaihtelevat kertojat ja kerronnan tyylit sekä intensiteetti ja mieliala. Sexdeathbabies kuvaa surua ja menetystä usein (näennäisen) ilon ja yltiöpositiivisuuden kautta, joista erityisesti jälkimmäinen on osuva kuvaus yhä valloillaan olevasta self-help-kulttuurista, jonka mukaan kaikesta voi selvitä voittajana, kunhan ajattelee positiivisesti. Kirjassa kuolemaa käsitellään makaaberilla mustalla huumorilla, joka näkyy muun muassa pian lapsensa menettävässä äidissä, joka 60 vuoden iässä aloittaa hedelmöityshoidot korvatakseen katoavan ainokaisensa. 

Muinosen hahmot ja heidän käyttäytymisensä lähentelevät absurdia tragikomiikkaa, aina hahmojen erikoisia nimiä myöten. Tarinan kärki ei silti katoa karnevalistiseen tunnelmaan tai paikoin hämmentävään kielenkäyttöön. Päinvastoin teos tuntuu erinomaisesti osoittavan, kuinka kerta kaikkien järjetön kokemus kuolema on kenelle tahansa sen kohtaavalle ihmiselle, ja että sen käsitteleminen pelkällä “kylmällä järjellä” tai mahdollisimman objektiivisella kerronnalla on kerta kaikkiaan turhaa. 

Kirjassa heijastuu monet varsin inhimilliset halut, kuten vahva tarve uskoa siihen, että voimme itse hallita elämäämme. Siitäkin huolimatta, että elämä panee jatkuvasti vastaan. Clarissan keino hallita maailmaa on ulkonäköön keskittyminen, hiusten, ripsien, ihokarvojen ja kaiken mahdollisen fyysiseen olemukseen liittyvän kontrollointi. Hetty hokee mantrana itselleen, että hän on terve: “Minä teen jotain oikein, oikein hyvin, että en sairastu eli että: minä olen terve, minä olen terve, minä olen terve.” (s.151) Läheisen sairastumisen näkeminen voi helposti herättää ihmisessä kuolemanpelkoa, mutta koska tunteita on vaikea käsitellä, saattaa koko asian kieltäminen tuntua turvallisemmalta. 

Hetty pohtii myös, miksi “minun Bibabi ei ole itsenäinen ja rohkea ja altistumatta sukutautiin?” (s. 152) Hettyn naispuoliset sukulaiset ovat yksi toisensa perään kuolleet syöpään, mutta hän on tältä geenituholta säästynyt. Ajatus siitä, että olisi jollakin tavalla feministinen teko olla sairastumatta on tietysti huvittava tai karmaiseva, mutta Hettyn sensuroimattomat ajatukset tuovat lähinnä julki kaiken raakuuden ja julmuuden, joita sairaudet meissä herättävät. Kyse on ennen kaikkea pohjattomasta epätoivosta, jonka edessä hakee syitä tai syyllisiä. Kun niitä ei ole tarjolla, voi niitä vaikka keksiä itse. Milläänhän ei kuitenkaan ole enää merkitystä, kun oma lapsi on pian vainaa.

Romaanin teemana on surun lisäksi myös seksuaalisuus. Teoksessa kieli on keskiössä, mihin se venyy ja kuinka pitkälle sen voi proosatekstissä viedä. Hetty tekee epämääräisiä viittauksia potentiaaliseen seksielämäänsä ja ajattelee muun muassa näin: “En yleensä käsittele seksiä näin paljon. Nuolaisua tai lipomista rytmimeneeoohpuuh nesteitä valuaa. Seksikuiskausta, sellaista ihan arkaa haluilmausta.” (s. 154) Muinosen kieli tuo paikoin mieleen Mikko Rimmisen, joka koettelee usein romaaneissaan suomen kielen rajoja, luo itse uusia yhdyssanoja ja vääntää substantiiveista adjektiiveja. 

Kuljen kohti odotustilaa, sukuelimeni katselee käytävää. Se aina uteliaana katselee maata päin. Tekee mieli nostaa se kohti taivasta mutta kuuluu näiden kahden, maan ja taivaan, väliin.” (s. 31)

Ruumis on tärkeä elementti kirjassa. Sen kestävyys, sen heikkous, sen olemassaolo, jonka ainoa päätepiste on mätäneminen, hitaasti tai yhtäkkiä. sexdeathbabies myös rikkoo monella tapaa tabuja, jotka koskevat esimerkiksi ikääntyvän naisen kehon ja kehollisuuden kuvauksia. Harvoin saa lukea yli kuusikymppisten naisten seksistä tai sitä koskevista ajatuksista. Ylipäänsä ikääntyvän naisen halujen kuvaileminen loistaa enimmäkseen poissaolollaan sekä populaarikulttuurissa että korkeakulttuurissa, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.
Mia Westerling

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s