Miestä ja minuutta etsimässä

kaipuunvärionsininen

Johanna Elomaa: Kaipuun väri on sininen
Romaani, 264 s.
Kosmos, 2018

“Tiesin vihdoin, ettei ollut olemassa paikkaa, josta löytäisin varmuudella vastaukset. Olin yhtä perillä missä tahansa.”

Johanna Elomaan Kaipuun väri on sininen on kertomus naisesta, joka ollessaan matkalla Malesiasta kotiinsa Helsinkiin tapaa lentokoneessa intialaisen miehen ja rakastuu tähän palavasti. Varsin salaperäinen mies, Arun, ei ehdi kertoa itsestään paljoa, mutta jättää viime hetkellä naiselle puhelinnumeronsa sekä osoitteensa.

Palattuaan sateiseen Suomeen nainen ei kykene unohtamaan miestä vaan päättää lähteä Intiaan etsimään rakkautta, johon uskoo lähes horjumatta. Kerrottuaan lentolipuista Arun kuitenkin katoaa. Tekstiviestit lakkaavat mutta usko johonkin itseään suurempaan yhteyteen säilyy, joten nainen päättää nousta taas koneeseen ja lähteä rakkauden perään.

Tarinan päähenkilö jää paikoin varsin ohueksi, sillä hänestä ei paljasteta juuri mitään. Enemmän keskitytään kuvailemaan hänen kulloisia tunnetilojaan ja ajatuksiaan. Jotain hänen elämästään voi kuitenkin päätellä siitä, kuinka itsepäisesti nainen lähtee jahtaamaan lähes tuntematonta ihmistä aina Himalajalle saakka. Romaani muistuttaa lukijaa siitä, ettei omaa tyhjyyttä voi täyttää ulkoisilla asioilla eikä muilla ihmisillä. Rakkaus tulee ensin löytää omasta itsestään, kertovat intialaiset gurut naiselle, eivätkä neuvo häntä miehen jäljille.

Naisen tarinan rinnalla teoksessa kulkee toinen narratiivi. Viisitoista vuotta sitten tapahtunut tragedia on saanut nuoren Nasirin vihaamaan parasta ystäväänsä niin, että on valmis jopa tappamaan tämän. Pienen kylän tarina alkaa Rama-nimisen miehen kautta solmiutua myös rakkaansa kadottaneen naisen kertomukseen. Yhdessä he kertaavat Raman raskasta menneisyyttä, vierailevat temppeleissä ja yrittävät selvittää, olisiko Nasir valmis antamaan kaiken anteeksi, päästämään irti menneisyyden painosta.

Elomaa kuvaa sujuvasti ihmisen yksinäisyyttä ja pelkoa itselleen täysin vieraassa ympäristössä.  Synkkää tunnelmaa teokseen tuodaan menneisyyden traagisilla, paikoin jopa makaabereilla tapahtumilla, jotka eivät aina tunnu täysin uskottavilta. Toisaalta sivunarratiivin tarinan henkilöhahmot ovat paljon kiehtovampia ja moniulotteisempia kuin romaanin nykyhetken tapahtumat, sillä heidän taustoihinsa perehdytään huolellisesti.

Tunnelmaa luodaan toistamalla tiettyjä elementtejä. Samosaa syödään toistuvasti, saria vedetään tiukemmin vartalon ympärille ja chai-teetä juodaan loputtomia määriä. Elomaan kerronnan myötä Intia piirtyykin toisinaan lukijan silmiin varsin elävänä. Mukavaa on myös, että vaikka kirjassa vilahtaa tyypillinen Intia-kuvasto, kuten langanlaihat kerjäläislapset ja hökkelikylät, tuodaan esille myös maan monipuolisuutta ja kauneutta

Romaanin parasta antia ovat vanhat intialaiset sananlaskut ja opettavaiset tarinat, joita kuullaan pitkin romaania milloin Raman, milloin ashramia, eli luostarimaista henkistä yhteisöä pyörittävän gurun suusta. 

Hahmot tuntuvat usein enemmän symboleilta elämän vastoinkäymisille, ja kirjaa voikin lukea myös allegoriana itsensä ja sisäisen äänensä etsimiselle. Romaani sortuu toisinaan selittämään liikaa ja henkilöhahmojen oivallukset kuulostavat helposti latteuksilta: “Minun polkuni on toisaalla. Mutta luulen että jouduin ottamaan kiertotien oivaltaakseni sen.

Romaanin loppu tuo mieleen Eat Pray Love-kirjan, jossa tarina päättyy eräänlaiseen päähenkilön sisäisen rauhan löytämiseen. Samalla naisen kertomuksesta on yhä enemmän siirrytty Nasiriin ja Ramaan ja siihen, löytävätkö he uudelleen toisensa yli viisitoista vuotta sitten alkaneen vihanpidon ja etäisyyden jälkeen.

Mia Westerling

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s