Rettelöintiä ihmissuhteissa

ei muisteta.jpg

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla
Romaani, 202 s.
Tammi, 2018


Etsin pakoputken kokoisia perunoita. Lisäksi ostan kananmunia. En vielä tarkkaan tiedä mihin tarvitsen niitä, mutta tunnen vahvasti, että niitä on hyvä olla.”

Koston teeman ympärille rakentuvat tarinat muodostavat taiteessa ihan oman genrensä. Kosto voi olla joko poliittisesti motivoitunut tai henkilökohtainen. Toimintakertomukset ovat kuitenkin lajista riippumatta lähes yksinomaan miehille ja miehisyydelle omistettua liikkuma-alaa. Veera Niemisen Ei muisteta pahalla tekee poikkeuksen. Sen päähenkilön Piipen kosto entiselle poikaystävälle on erittäin henkilökohtainen –  ja tehokkaasti toteutettu. Pitkään aikaan en ole törmännyt yhtä raikkaaseen kerrontaan kaunokirjallisuuden kotimaisella kentällä. Uunituoreen toisinkoisen lukukokemus tuntuu nimenomaan törmäykseltä – niin ravistelevasti se rikkoo totuttuja kategorioita, käsittelee naisen aggressiota ja kuvaa psyyken suhmuroita. Niemisen romaanin päähenkilö ja kertoja Piipe on ehdottomasti poikkeuksellinen naishahmo.

” Ja sitten minä olinkin yhtäkkiä sietämättömällä tavalla pimeä. ”Mä olen nyt auki”, sanoin Jurille. ”Sä halusit, että mä olen auki. Jos se, mitä sisällä näkyy ei miellytä, niin sitten mä en ole oikea sulle.” Se oli pelottavaa, sanoa se. Hirveä riski. Oliko se jopa lupa jättää? ”Sä olet oikea mulle. Mutta sä et ole enää sä. Mä en tiedä mihin sä menit. Mä en tunne sua enää.”

Voi nyt jumalauta, minä ajattelin. Tässä ei olla puoleen vuoteen tehty mitään muuta, kuin yritetty oppia toisiamme, hioa särmiä, olla auki, päästä lähemmäs. Sitten minun sisäinen tunneihmiseni heittää yhden neljän euron kynttilälyhdyn kuudenkympin eteisen peiliin tuhoisin seurauksin, ja Juri Sakari ei enää tunne minua. ”

Piipe on juuri eronnut poikaystävästään Jurista ja kärsii – ehkä hiukan narsistisen itsekeskeisestikin kieriskellen – vaikeiden tunteidensa kanssa. Suhde on ollut lyhyt, alusta asti riitaisa ja päättynyt lopulta siihen, että Juri on todennut Piipen olevan hullu. Piipe tosiaan viettää aikaa asunnossaan läpinäkyvän suuren kissan kanssa, joka ilmestyy paikalle läpi seinien ja lattioiden. Mutta onko Piipe hullu? Ja mitä oikeastaan on olla normaali? Piipe alkaa ystävänsä Panostajan kanssa toteuttaa Juriin kohdistettua kepposten sarjaa, joka saa tämän kyseenalaistamaan oman mielensä ja mielekkyyden rajoja.

Hersyvän farssin sävyjä lähentelevän toiminnan lisäksi Ei muisteta pahalla sisältää mielenkiintoista nykyajan sosiaalisten suhteiden dynamiikkaa. Piipe on kovan kuorensa alla salaa runotyttö – romantikko, jonka keskeislyyrinen maailmankuva hahmottuu ainoastaan minä-itsestä käsin. Tärkeänä peilinä Piipen epäluotettavalle kertojalle toimii hänen ystävyyssuhteensa Panostajaan. Niin paljon kuin Piipe vakuuttaakin lukijalle arvostavansa ystäväänsä, ei  aito vastavuoroisuus ja toisen kohtaaminen pyyteettömästi ole itsestäänselvää tai helppoa. Piipen heikkous on, että hän näkee maailmassa vain sen mitä tahtoo – tai pelkää – ja sen seurauksista kärsivät hänen kaikki ihmissuhteensa.

Niemisen taidokas kerronta rakentuu humoristisen ja tarkan psykologisen monologin varaan. Tragikoomiikkaa ja satiiria syntyy kun vilpittömästi tuntevien hahmojen uskomukset joutuvat vastatusten toden maailman kanssa. Lukija ei tiedä itkeäkö vai nauraa – niin osuvilla ajoituksilla Nieminen kirjoittaa näiden kahden yhtäaikaisen olemisen absurdista suhteesta. Moninaisuuden ja vierauden teemaa syvennetään pitkin tarinaa myös loistavilla, elämänmakuisilla sivuhenkilöillä.

Niemisen napakka kieli ja suorasukainen huumori on vapauttavaa luettavaa. Hän antaa henkilöhahmojensa näyttäytyä tunteineen juuri sellaisina kuin he ovat; pelokkaina, varautuneina, ahdistuneina ja toisaalta raakoina ja häikäilemättömän itsekkäinä. Traumakirjallisuutta mustalla huumorilla ironisoiva Ei muisteta pahalla on outouden teemoja käsitellessään kategorioista vapautumista parhaimmillaan. Jos ei kelpaa tällaisenaan niin räjäytetään kaikki! Kaiken toiminnan ja räimeen takana kehrää kuitenkin se suuri kissa, joka odottaa ja tahtoo vain hiukan rapsutustasi – empatiaa.

Elisa Paljakka

                                           

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s